Vuosi sitten oli kamala ja raskas päivä. Muistan sen vieläkin. Itse asiassa muistan koko sen viikon. Se oli iltaviikko, niin kuin oli tänäkin vuonna. Viikkoon mahtui paljon kyyneleitä ja tuskaa miettiessäni, että olenko ennemmin eläinrääkkääjä vaiko murhaaja. Tilanteen pitkittäminen tuntui eläinrääkkäykseltä, ja toisen elämästä päättäminen murhaamiselta. Rajuja sanoja, mutta ei tilanteen henkistä tuskaa voi kauniisti kuvailla.
 
Lopulta päädyin viimeksi mainittuun vaihtoehtoon. Puhelu eläinlääkärin kanssa käytiin työpaikan lähellä. Työpisteeseeni menin itkua pidätellen. Onneksi työskentelin silloin yksin, sillä pari olisi saattanut ihmetellä mikä minun oli. Niiskutin ja nieleskelin. Yritin aloittaa työskentelyn. Tunsin, että kyyneleiden tulvapato oli juuri ja juuri pettämässä.
 
Sitten tuli tiiminvetäjä tuomaan päivän tavoitelapun. Silloin oli torstai ja töitä niin vähän, ettei iltaviikolla ollut iltavuoroa perjantaina. Silloin sai pitää omaa lomaa, pekkasen, käyttää liukumia, tulla aamuun... Vaihtoehtoja oli, ja tiimari halusi tietää mitä aioin tehdä perjantain kanssa.
 
Hetken mietin, ja sitten kysyin, että voisinko käyttää syyskuun pekkasen etukäteen. Syynkin kerroin. Tiimarin reaktio on jäänyt mieleeni iäksi. Jo alusta asti tämä lady oli tuntunut tosi mukavalta ja ihanalta ihmiseltä. Tuona vaikeana hetkenä hän oli todella empaattinen. Tätä ladyä olen suitsuttanut yhdelle kaverilleni paljon. Jo muutaman viikon jälkeen minut oli vallannut tunne, että halusin halata tätä ladyä pelkästään siksi, että hän on niin ihana. Harvoin tulee tunnetta, että haluaisin halata liki tuntematonta ihmistä. Tämä lady aiheutti sen, ja edelleenkin pidän hänestä kovasti. Hän on työpaikan ykköstyyppi.
 
Ladystä oli selvää, että ilman muuta pidän pekkasen seuraavana päivänä. Niin tein. Se teki päivästä vähän helpomman kun pystyin vuodattamaan tuskankyyneleitä rajoituksetta. Ei tarvinnut miettiä miltä näytän kun menen töihin eikä tarvinnut yrittää koittaa pysyä kasassa. Olin tuona päivänä todella rikki, enkä tiedä, että olisinko kyennyt tekemään töitä ollenkaan. Onneksi sitä ei tarvinnut edes yrittää.
 
Minun muistillani tällaisia asioita ei tarvitse yrittää muistella vaan ne muistuvat mieleen itsestään. Jo viikkoja ennen pelkäsin tätä viikkoa. Loppujen lopuksi se ei ollut niin rankka kuin olin pelännyt. Sen toteaminen saa tuntemaan itsensä tunteettomaksi paskiaiseksi, ihan kuin en välittäisi koko asiasta ollenkaan. Kyllä minä välitän, ja paljon välitän. Sitä on vaikeaa sanoin kuvailla, että miten paljon. Tunteeton paskiainen puolustautuu sanomalla, että ehkä viikosta tuli vähän helpompi kun mielen päällä on pyörinyt toinenkin asia, joka valitettavasti kulminoitui, ja tulee kulminoitumaan juuri tähän viikkoon. Tämä asia on positiivinen asia. Viikko oli yhtä tunteiden vuoristorataa. Välillä hymyilin positiivisen asian vuoksi, ja välillä taas sydäntä korvensi menetyksen tuska. Luultavasti tämä viikko tulee olemaan aina tällainen...
 
Ristiriitaisissa tunnelmissa tulen myös aina muistamaan päivämäärän 2.9. Ennen viime vuotta tähän päivämäärään oli merkitty kaksi positiivista asiaa. 2.9.2016 tuo päivämäärä sai pysyvän ikävän ja surullisen sävyn.
 
Kuluneen viikon tiistaina tein rakkaalle pallukalleni muistomerkin. Puska, jota pienellä oli tapana kiertää, sai juurelleen valkoisia kiviä. Täytin uran ja juuren helmenvalkoisilla kivillä, ettei ruoho pääse niitä valloittamaan. Jokaiselle lienee on selvää miksi kivet ovat helmenvalkoisia...
 
 
             pp12.jpg
 
 
 
 
Puolitoista tuntia siihen meni kun tein muistomerkin kyyneleitä vuodattaen. Kuva on otettu melko pian sen jälkeen kun sain muistomerkin valmiiksi. Silloin tihutti hieman vettä, eli taivaskin kyynelehti.
 
 
             pp11.jpg
 
 
Ikävä on edelleen kova. Vain ajatuskin Sinusta saa kyyneleet silmiin. Kuviesi katsominen on vaikeaa. Aina ensimmäisenä tulee mieleen, että miten jotain noin kaunista voi olla poissa? Olit sekä komea, että kaunis koirapoika. Jätit sisälleni tyhjiön. Vaikka asiani ovat nyt hyvin, niin useimmiten tunnustellessani sisintä huomaan, etten tunne mitään. Vain hetkittäin tunnen jotain muutakin kuin surua ja tyhjyyttä. Välillä tuntuu, että tarvitaan jotain todella suurta puhkaisemaan tunteettomuuden muuri. Tai ehkä aika sulattaa sen pois...
 
2.9.2016 kuskina ollut melkein sukulainen nappasi puhelimellaan alla olevan kuvan hetkeä ennen kuin astuimme sisään eläinlääkärin ovesta...
 
 
             pp13.jpg
                                                      Ég sakna Þig <3