No niinh. Nyt alkaa näkyä valoa tunnelin päässä. Tänään yksi työkaveri laski montako pekkasta mulla on. Tulokseksi tuli vähän päälle 7. Puolen päivän jälkeen kipitin pomon puheille. Moikkauksen jälkeen sanoin “mulla on 7 pekkasta, joten saanko lähteä täältä pois 7 päivää aikaisemmin?” Pomo kysyi mun virallista viimeistä päivää, katteli hetken kalenteria ja totesi, että käytetään ne pekkaset pois.
 
Hymy korvissa menin työkaverin luo hehkuttamaan, että mun viimeinen työpäivä on 23.9.! Sitten hain lapun, johon rustasin pekkaset ja kahvitauolle mennessäni tiputin lapun pomon laatikkoon.
 
Ihanaa, että se onnistui! Nyt on enää (kai niin jo uskaltaa sanoa) 2 viikkoa ja 2 päivää tuomiota jäljellä. Joku järjensiemen yrittää takaraivossa alkaa kasvamaan, sillä hassultahan se tuntuu iloita viimeisestä työpäivästä. Ei siinä ole mitään järkeä. Mutta eipä oo ollut järkeä olla tuolla kenkäsyn jälkeen. Vaikka kohta tyhjän päälle putoankin, niin en osaa muuta kuin iloita siitä tiedosta, että tuo paska oikeesti joskus loppuu.
 
Tänäänkin olin oikein hyödyllinen. Puolisen tuntia istuskelin ja sitten aloin pikku hiljaa tehdä töitä. Silti olin puoli ysiltä valmis. Menin työkaverin luo. Silläkin oli työt vähissä, joten lörpöteltiin sitten.
 
Jonkin ajan päästä sain hetkeksi tekemistä. Piti purkaa 9 käämiä. Alumiinin sijaan ne oli käämitty kuparilla ja se oli väärin. Virhe ei ollut käämijän vaan suunnittelija oli laittanut niin laskelmaan. Eipä ollut eka kerta kun piti korjailla suunnittelijan tekemään mokaa. Laskelmissa on tosi paljon virheitä. Purin ne käämit ja käämijä pystyi sillä välin vaihtamaan työn. Muuten sitten aika menikin istuskellessa ja pysähtyneeltä tuntunutta kelloa katellessa.
 
Tosiaan lauantaina oli mummin ysikymppiset. Mummia jännitti kovin hänen suuri päivänsä, sillä kun käveltiin juhlapaikalle, niin mummi hengästyi ja sen piti pitää pieniä taukoja kävelyssä. Paikka ei ollut kaukana. Paikka oli sama, jossa oli äipän veljen kuuskymppiset.
 
Kun kaikki olivat tulleet, niin ainoastaan mummi istui ja muut seisoivat. Onnittelulaulu sai mummin kyyneliin. Kunhan päivänsankari oli lohkaissut ekan palan kakusta, niin vieraat pääsivät kahvittelemaan.
 
Siinä sitten syötiin masut pinkeiksi. Jostain syystä jaksoin tällä kertaa vähemmän. Kun pöytään tuotiin sipsikulho, en ottanut lastuakaan. Ei mahtunut eikä tehnyt mieli.
 
Jonkin ajan päästä oli valokuvaamista. Äh, sen olisin voinut jättää väliin. Mummista otettiin kuva lapsiensa kanssa, sitten hän poseerasi jokaisen lapsen ja sen perheen kanssa erikseen ja ties mitä variaatiotia oli. Viimeisenä otettiin ryhmäkuva, jossa olivat kaikki paikalla olleet. Sää suosi ulkona kuvaamista, sillä oli kaunis syyspäivä.
 
Kuvaamisen jälkeen lähti mun sisko ja veli. Mulle tuli tilaisuus mennä samalla kyydillä kotiin. Äipällä kun meni myöhään. Sen kun piti auttaa paikan siivoamisessa ja näin. Ei se mua haitannut ja olisin kyllä voinut hyvin vielä jäädäkin sinne, ellei äipän kyydissä olisi myös ollut yksi sen veli. En voi sietää tuota äijää. Mun oli jo tosi vaikeeta mennä äipän kyytiin kun mentiin mummin luo. Mietin, että miten pääsisin istumaan johonkin sellaiseen paikkaan, jossa en sitä näkisi ollenkaan, mutta autossa se on mahdotonta. Jos kyseessä ei olisi ollut niinkin upeat juhlat kuin ysikymppiset, niin olisin jäänyt pois. Kyllä tuosta äijästä on tullut eräänlainen kynnyskysymys näille Paraisten reissuille, mutta onneksi se näyttää useimmin valitsevan mieluummin kaljapullon. Jotain hyötyä senkin alkoholismista on.
 
En voi sietää ihmisiä, jotka ovat jatkuvasti ympäripäissään. Mutta se ei ole tässä se suurin syy miksi haluan välttää tuota äijää kuin ruttoa. Vuosia sitten oltiin jollain synttäreillä tai äitienpäivänä mummin luona. Tuo stanan idiootti alkoi hiplaamaan mun paidannappeja. Flippasin sille totaalisesti, että nyt jumalauta jätät mut rauhaan! Ja siihen se loppui, mutta tuon jälkeen en ole voinut sietää tuota idioottia. Ja tietty kaikista äipän veljistä just sen pitää asua niin, että äippä voi ottaa senkin joskus kyytiin. Äippä kyllä tietää, että en pidä tyypistä.
 
Se äijä inhottaa mua niin paljon, että mietin menemistä bussilla tai pyörällä. Mutta mummi tuskin tietää, että en siedä sitä inhotusta, joten en halunnut pilata mummin päivää. Siis samaan autoon vaan vaikka vitutti ja kuvotti.
 
Siinä oli sekin, että kun äipällä meni myöhään, niin todennäköisesti se alkkis olisi vetänyt nestettä kiitettävästi sinä aikana kun olisi odotellut kotiin pääsyä. Se olisi tehnyt paluumatkasta entistä inhottavamman. Siispä kun tarjoutui mahdollisuus päästä kotiin eri autolla kuin se, niin toki mä sen tarjouksen hyväksyin. Olihan se harmi lähteä sieltä niin aikaisin kun en sitten nähnyt mitä mummi meinasi taulutöllöstä. Oli sellaista toivonut lahjaksi ja kimpassa sitten semmonen mummille hommattiin.
 
Näkemättä jäi myös reaktiot meidän korttiin ja runoon. Mummi oli kuulemma itkenyt kun oli sitä lukenut. Sitten äippä oli alkanut lukea sitä mummille ja yllättäen kuulin äipänkin alkaneen niiskutella sitä lukiessaan. Runo siis meni ihon alle.
 
Seuraavana päivänä soitin mummille ja kysyin mitä se meinasi teeveestä. Mummi käänsi puheen korttiin ja kysyi, että mistä olin sen runon ottanut. Oli kuulemma tosi ajankohtainen. Mummi on kirjoittanut kaikille lapsille elämänkerran. Mummi kysyi, että olinko lukenut sen. En ole lukenut sitä. Mielessä kyllä kävi, että olisin lukenut sen ja sitten vasta runoillut. Mutta päätin sitten kuitenkin mennä niillä tiedoilla mitä mulla oli. Siis omasta päästä koko värssy.
 
Serkkulikka oli kuulemma sanonut, että seuraavan kerran kun tarttee korttia, laittaa mut asialle. Etenkin tekstin suhteen. Hmmm, siinä on vaan sellainen juttu, että en osaa ihan keksimällä keksiä runoja. Niitä joko tulee tai sitten ei. Ja jos henkilöön tai asiaan ei ole minkäänlaista tunnesidettä, niin vaikeeksi menee.
 
Silloin kun mummi täytti 80 tein korttiin runon. Mutta kun hän täytti 85, niin en tehnyt runoa. 85 oli toki todella hieno ikä ja kyllä olisi ansainnut runon, mutta kun ei tullut mitään järkevää mieleen, niin ilman runoa mummi jäi.  
 
Joops. Tämmönen välipostaus tuli kun on niin iloinen fiilis nyt. Ah, kyllä tässä jo uskaltaa alkaa laskea päiviä. Kohta saan narun pois kaulasta...