Viideltä ylös, puuroa poskeen, pesu, pakkaus ja muut toimet. Sitten vielä ukoille valjaat ja karvapalloille puvut. Hetken seisoskelin kotirappusilla ihmettelemässä, että tottuvatko silmäni pimeyteen. Kerran oli niin pimeää, että en nähnyt yhtään mitään. Ainoastaan vaaleanharmaan hiekkatien erotin. Sitä pitkin onnistuin luovimaan kotitiellä. Tummemman hiekan kanssa olisi pitänyt hakea taskulamppu, sillä mitään varjoja tai talojen ääriviivoja ei pystynyt erottamaan. Onneksi nyt ei ollut niin pimeää vaan hetken seisoskelun jälkeen näki ihan hyvin.
 
Parin tunnin päästä oltiin askelta lähempänä uutta kokemusta. Sidoin pojat tolppaan ja juotin ne. Ite rouskutin parit näkkärit. Sitten karvapalloilta puvut pois. En osaa sanoa, että olisivatko ne pysyneet puhtaina ilmankin. Ainakaan puvut eivät olleet kovin likaisia.
 
Tykkään sopivan välijistä aikatauluista ja sellainen 45 minsan odottelu oli just sopiva hengähdyshetki. Ja kuvailuhetkikin. Kun kerran kamera oli mukana, niin en voinut olla ottamatta pojista kuvaa. Tico ei asiasta ilahtunut. Treeniessäni sitä juttua olin vähän salaa toivonut, että jos sen tuloksena olisi saanut Ticosta helpomman kuvattavan. Jutussa kun piti poseerata kameralle. Yllätyin miten hyvin Tico toimi mun kuvatessa pätkää. Siltikään Tico ei oo jättänyt pois luimistelua. Se osaa erottaa videokuvaamisen valokuvaamisesta. Niinpä kun aloin ottamaan kuvaa pojista, Ticolla ei ollut kovia näkyvillä (kuten ekasta kuvasta näkyy). Kun ei ollut kiire, niin tuumasin, että nou hätä ja aattelin kattoa, että saisinko korvat jotenkin pystyyn. Lopputuloksen näkee toisesta kuvasta.
 
 
                               juna2-normal.jpg
                                                    Tico prkl...
 
 
                               juna1-normal.jpg
                                                   Hyvä Tico!
 
 
Seuruutin sakkia hetken laiturilla. Osittain siksi, että etittiin oikeaa vaunua. Heti veturin jälkeisessä vaunussa oli koirankuva ilman punaista poikkiviivaa. Mutta vaunun numero ei täsmännyt lipun kanssa. Käveltiin junan vieressä kattoen jokaisen vaunun molemmat päät, mutta näkyi olevan vain “rastittuja koiria”. Ei siis ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä siihen ekaan vaunuun. Vähän sitä ihmettelin, mutta tuumailin vaunun jostain syystä vaihtuneen. Niin käy joskus. Päätin kysäistä asiaa konnarilta.
 
Sidoin hihnat pöydänjalan ympärille. Nyt mulla oli kaksi vapaata kättä. Toisella nappua ja namia poikien suihin ja toisella liput konnarille. Toivottavasti näin selviäisin suuremmalta häslingiltä.
 
Pian konnari ilmestyi mun viereen puhelimeen puhuen. Pojat olivat ihan nätisti. Puhelun lopetettuaan konnari tervehti mua ja Tico ja Jomi yrittivät mennä miehen luo. Sain pidettyä ne aloillaan valjaista kiinnipitäen. Sony vaan makoili. Kun liput oli luettu laitteella, konnari toivotti hyvää matkaa. Selvittiin siis oikein hienosti tästä kohtaamisesta :)
 
Konnarin mentyä muistin, että mun oli pitänyt kysyä sitä miksi lipussa oli eri vaunu. Mä ja mun muisti... Kun kerran oltiin yksin vaunussa, menin vähän matkan päähän zoomailemaan poikia luurillani. Vieläkään en omista sitä ihanaa semiputkea, joten oli ihan turhaa edes yrittää kuvata mun kameralla junan sisällä. Pojat saivat ite valita miten olisivat ja kivan sommitelman ne saivatkin aikaiseksi, eikös?
 
 
                               juna3-normal.jpg
                                                Matkalla Saloon.
 
 
Junan kyydissä oltiin vain puolituntia. Tuli pikkunen paniikki kun kuulutettiin, että “seuraavana Salo”. Olin sitonut hihnat pöydänjalan ympärille silleen yhtenä nippuna. Ei ollut hyvä idea pojat kun olivat jonkin verran vielä sen sitomisen jälkeen liikkuneet, niin kävi jo mielessä, että mennään määränpäämme ohi!
 
Juna oli viitisen minsaa myöhässä, mutta vielä piti olla hyvin aikaa löytää perille. Seuraavaksi ettimään nettikartan mukaisia katuja. Ilmansuunnat ovat mulle vain nimiä, joten ihan arvalla lähdin jonnekin päin kävelemään ja ettimään katukylttejä. Pian ilmeni, että arpa oli osunut väärään suuntaan.
 
Uukkarin jälkeen homman piti olla iisiä. Piti bongata vain yhden kadunnimi. Kylttejä ettiessäni tuli sellainen olo, ettei Saloon haluta muita kun menin muutaman kadun ohi, joille ei näyttänyt olevan nimeä. Jatkoin eteenpäin uskoen, että kyllä se oikea nimi vielä tulisi vastaan. Kartassa tie oli näyttänyt sen verran isolta, että varmasti se olisi nimetty. Näin ainakin oletin.
 
Vastaan alkoi tulla pikkuteitä vasemmalle, mutta ei yhtään sen nimistä kuin olisi pitänyt. Alkoi tuntua, että nyt oli menty mönkään. Maariankatukin oli salakavalasti vaihtunut Halikontieksi. Sellainen on ihan mahdollista, että tie vaan yhtäkkiä vaihtaa nimeä. Siksi en asiaan suuremmin kiinnittänyt huomiota vaan jatkoin eteenpäin.
 
Tunne eksymisestä alkoi tuntua vahvemmalta. Asemalta piti olla vain 1,2 kilsaa, noin vartin kävely. Mulle oli tarjottu kyytiä, mutta olin kieltäytynyt siitä, sillä eihän vartin kävely ollut paha. Se oli ihan sopiva vessailumatka ennen hallia.
 
Oon huono arvioimaan matkoja, mutta kun kello jo läheni varttia yli kymppiä (kympiltä olisi pitänyt olla hallilla), niin oli pakko soittaa tapahtuman järjestäjälle, joka oli Sonyn velipojan omistaja. Sanoin, ettei mulla ollut hajuakaan, siitä miten lähellä tai kaukana paikasta oltiin. Sanoin vieressäni olevan kadunnimen. Se ei auttanut yhtään kun velipojan omistaja ei juurikaan tuntenut katujennimiä :D Mahtavaa. Hän yritti pähkäillä, että missä me oikein oltiin. Salossa on vain yksi mäkki ja sen ohi oltiin menty. Siitä hänelle alkoi tulla ideaa, että oltiin kyllä paineltu ohi. Sain ohjeet ja nenä ja kuonot kohti mäkkiä.
 
Takaisinpäin mennessäni mietin, että ei olisi ollut yhtään liian aikaisin lähteä sillä 06.25 junalla :D Uskomatonta miten olinkaan onnistunut sössimään niin lyhyen matkan!
 
Näin surullisenkuuluisan Nokian. Siitä oli ollut puhetta ja olin varma, että nyt oltiin oikealla tiellä. Noup kuitenkaan. Jonkun ajan päästä alkoi tuntua, että hemmetti mettään mentiin taas. Aloin jo suunnitella uutta soittoa kun mun luuri soi. Velipojan omistaja kyseli, että missä me ollaan. Ei hajuakaan ja yritin sitten selittää mitä olin matkalla suhteellisen sakean sumun läpi nähnyt. Mua oli neuvottu kysymään vastaantulijoilta Joensuunkatua, mutta en ollut nähnyt ketään. Just silloin kun puhuin toista puhelua, niin tuli vastaantulija. Sillä oli koira. Mentiin sivuun, mutta homma ei silti mennyt ihan putkeen. Mun oli pakko laittaa luuri hetkeksi taskuun, jotta sain ainakin isoset hiljaisiksi. Jomista en tiedä mökäsikö se.
 
Vyyhti alkoi selvitä ja kohta velipojan omistaja bongasikin meidät. Hänellä oli mukana omat koirat ja ihmettelin, että minne me? Sony oli nostanut mekkalan pysähtyvästä autosta, joten kysyminen oli mahdotonta. Ihan kuin mulle olisi näytetty etupenkkiä. Oikeesti? Vein Sonyn tolppaan, jotta pystyin puhumaan. Juu, etupenkki oli meitä varten. Kaksi lattialle ja yksi syliin, kuului ohjeistus. Laitoin Ticon & Jomin jalkatilaan. Velipojan omistaja piti niitä siellä kun hain mökäpallon. Tämä herra reissasi mun sylissä. Uskomatonta, mutta totta, sillä kyllä me siihen mahduttiin! :D
 
Uskomatonta, mutta totta on sekin, miten helpon reitin olin onnistunut sössimään xD Kaikkea syytä en ota huonon suunnistusvaistoni piikkiin. Joensuunkadunkyltti oli vähän ovelassa paikassa. Siinä kohtaa oli kadunylitys. Olin katsonut, että onko vasemmalle menevälle tielle jotain nimeä. Ei ollut. Jalankulkijoille oli sellainen keskikohta ja tähän kohtaan oli laitettu se nimikyltti. Enhän mä ollut tajunnut siinä kohtaa kattella mitään kylttejä. Vasta ylitettyäni tien taas etiskelin kylttejä.
 
Hallilla oli tilavat häkit. Karvapallot saivat mennä samaan ja pressu päälle, jotta olisivat hiljaa. Kiitokset pressusta velipojan omistajalle. Näin säästyin peiton raahaamiselta, eikä mun peitto olisi ollut tarpeeksi suuri. Ticon laitoin omaan häkkiin, jotta olisi helpompaa ottaa tähti esiin kun sen aika olisi.
 
Myöhästyin 45 minsaa. Pitäiskö sitä itkeä vaiko nauraa? ;) Rata oli jo rakennettu ja menossa oli teoriaa ennen tositoimia. Kouluttaja selitti siinä hetken ja sitten piti osallistujien kertoa, että miten ohjaisi koiran puomille. Kouluttaja osoitti mua. Olin vähän pihalla ja sanoin, että “sanomalla koiralle puomi.” Tuntui jotenkin liian yksinkertaiselta vastaukselta ollakseen oikea. Niinhän se olikin, sillä ihan siitä ei ollut kyse. Kouluttaja hokasi, että mä olin se myöhässä tullut ja antoi mulle monisteen ratakaaviosta. Kysymys siirrettiin toiselle henkilölle.
 
Katellessani kaaviota mietin, että mihin oikein olinkaan itteni ilmoittanut :D Jotenkin olin odottanut helpompaa menoa kun vaatimuksena oli ollut, että koiran pitää osata esteet (tästä syystä karvapallot olivat vain turisteja) eikä tartte olla mitään rataakaan tehtynä.
 
Niin siis joo, olin ilmonnut Ticon islisten agipäivään. Ticolla on jonkinlaista agitaustaa. On ollut kahdessa möllikisassa. Alunperin aloitti mun siskon kanssa ja kilpailuviettinen siskoni vei Ticon melko pian kisoihin. Mitään menestystä ei tullut. Ainakin toiselta radalta herra lähti mua ettimään. Toisesta kisasta ei oo mitään mielikuvaa.
 
Ticon ohjaaja vaihtui kun sisko alkoi vetämään ryhmää. Mä siis aloin ohjaamaan Ticoa. Tico jo osasi esteet, mutta mä olin ihan nollassa. Jonkun vuoden verran me sählättiin yhdessä ja sitten ryhmä lopetettiin. Osallistujat tulivat paikalle vähän kirjavanlaisesti ja siskollekin oli tiedossa vaipanvaihtoa sun muuta täytettä päivään. Tästä on nyt joku 5 vuotta. Eilen mun oli vaikeaa muistaa, että miten pitkä aika agista oli. Sitten muistin, että olin itekseni miettinyt Ticon agiuran jatkoa kun olin ottamassa sen pojan. Miten sitten olisi onnistunut treenaaminen? Pentua ei viittinyt heti alkaa raahaamaan hallillekaan.
 
Käytiin rata kohta kohdalta läpi. Radassa oli 20 estettä, siis ei mikään pikkurata. Katellessani kouluttajan tekemiä liikkeitä ja kuullessani uusia nimiä noille liikkeille, mietin, että hyvä kun jotenkuten opin valssin. Persjättökin oli nimenä tuttu, mutta niisto, sylkkäri sun muut, “neve hööd”. Tuolloin tiesin, ettei tulisi olemaan helppoa oman osuuden aikana, mutta ei mua kaduttanut osallistuminen. Kivaahan se oli saada taas nähdä näitä ihania koiria omistajineen :) Ja Tico pääsi samalla verestämään muistojaan.
 
Kyllä Tico muisti, mutta mä en. Tästä syystä Tico haukkua louskutti kun ohjaaja oli niin surkea. Mulle piti ihan kädestä pitäen näyttää jutut. Ja kun sitten piti niitä miettiä liikkeessä, niin hidastahan se oli. Ei todellakaan ollut jutut selkäytimessä ja sujuneet kuin vettä vaan. Ticolla taas oli. Kerran kouluttaja pyysi multa namia ja näytti pätkän rataa Ticon kanssa. Tico meni hyvin. En nyt muista mitä sanaa kouluttaja käytti kehuessaan Ticon ominaisuuksia lajiin.
 
Tico osaa hyvin hakea esteitäkin. Koira piti laittaa putkeen. Putkensuun vieressä oli hyppy. Olin ihan varma, että Tico sujahtaa putkeen. Vaan eipä mennyt vaikka niin luulin sille kertovani. Kun kouluttaja demonstroi mun tekemisä, niin ihan selkeesti olin ohjannut Ticon hypylle, jonka se myös toistuvasti suoritti. Olin kuvitellut putken olevan niin houkuttelevan, että sinne Tico menisi helposti, mutta ei. Herra totteli hienosti mun ohjausta, vaikka ite en sitä tajunnutkaan. Jälkeenpäin harmittelin sitä, etten tajunnut kysyä joltakin kokeneemmalta, että olisiko kenties halunnut kokeilla Ticon kanssa. Uskon, että paremman ohjaajan kanssa Ticolla olisi ollut kivempaa :)
 
Käytin Ticoa vähän ulkona ja sitten pääsivät karvapallot ulkoilemaan. Sen jälkeen Sony sai mennä häkkiin kun menin Jomin kanssa kokeilemaan agiesteitä. Sain pienen menemään putken ja 30 senttisen hypyn. Se oli Jomin eka kerta kun se hyppäsi jonkin esteen yli. Onhan sitä vähän treenitty puunrunkojen ja betonipossujen kanssa, mutta hyvin vähän. Pussiin tarttin apua, jotta Jomi meni sen läpi. Keinusta yllättäen selvisin ilman apua. Tästä muistinkin, että kun Tico kerran (mun sähläyksen vuoksi) karkasi puomille, niin sen reaktio yllätti. Melko pian puomin kiipeämisen aloitettuaan Tico meni matalaksi ja ikäänkuin otti reunoista kiinni. Matalana se meni puomin päälle ja sen jälkeen oli taas reipas. Reaktio yllätti kun siellä rotumestiksissä Tico meni puomin kuin vettä vaan. Eikä rauniopäivässäkään vastaavanlainen este tuottanut ongelmia. Hassua.
 
Yritin leikkiä Jomin kanssa siellä “radalla”, mutta ei se alkanut leikkimään. Siitä tiesi, että pientä jänskätti paikka. Normaalioloissa se kyllä käy kiinni leluun. Sitten Jomi sai vähän aikaa ihmetellä ympäristöä, saada silityksiä ja nuuskia lajitovereita, ennen kuin laitoin sen takaisin häkkiin. Btw, kun kouluttaja näki Jomin, se kysyi, että kukas kaveri se oli. Kerroin Jomin nimen ja virallisen nimen. Sitten se kysyi Jomin vanhempia ja sen jälkeen niiden vanhempia. Vanhempien jälkeiseen mun muisti ei enää riittänyt. Kouluttaja oli kiinnostunut, koska Jomi muistutti suuresti hänen neljä vuotta sitten poisnukkunutta koiraansa. Näytti mulle tabletilta koiran kuvan ja kyllä oli suuri yhdennäköisyys. Kouluttajan koiralla ei ollut maskia, kuten Jomilla ja Jomin kuono on vähän pidempi. Mutta muuten värit täsmäsivät. Valkoiset merkit olivat lähes identtiset. Pitääpä ihan mielenkiinnosta koittaa muistaa vertailla Jomin ja tuon edesmenneen koiran sukutauluja. Kun nyt on kovaa vauhtia kasvamassa poju, joka myöskin muistuttaa paljon Jomia. Tämän koiran takaa löytyy Islannin isliksiä.
 
Jomi häkkiin ja turkkipallo ulos. Jomilla oli asiaan mielipide. Sonyn muhkuturkkia ihmeteltiin. Niin, sillä taitaa kasvaa yhdestä tupesta sata karvaa kun jopa valjaat miltei häviävät olemattomiin. Sony meni putken, hypyn, kepit. Pussia ei mennyt (nuorempana meni) ja keinusta tuli mörkö kun se kerran liikahti. Kivaa se oli kuitenkin saada kokeilla :)
 
Kiva oli päiväkin, joka kului syöpötellessä voileipiä (ite sai väsätä omat voikkarit) ja keksejä kera mehun. Kuvia en ottanut. Yritin kyllä, mutta melko pian totesin, että ei kannata. Koirat olivat kuvissa sellaisia epämääräisiä suttuja. Harmittihan se kun ei saanut kuvia ihanista koirista, joita näkee liian harvoin ;) Mahtavaa oli kun pystyi ottamaan kaikki mukaan. Sonyn velipojan omistajalta kuulin noista hallin häkeistä. Kiitokset hänelle tapahtuman järkkäämisestä ja kyyditsemisestä. Kun hän tarjosi mulle kyytiä takaisin asemalle, en kieltäytynyt. Nyt ei ollut varaa “Salo sihgtseeniin” ;D Että kiitos ja kumarrus :)
 
Junaa sai odotella puolisen tuntia, joten siinä ajassa pojat ehtivät hyvin vessailla vaikkeivät hallilta asemalle kävelleetkään.
 
Kun juna sitten pysähtyi laiturille, en alkanut ettiä mitään muuta kuin viivatonta koirakylttiä. Taaskaan vaununnumero ei täsmännyt lipunnumeroon, mutta siitä mentiin sisään. Vaunu oli tyhjä. Pian tuli naiskonnari pahoittelemaan, että me oltiin väärässä vaunussa. Hämmentyneenä vilkaisin seinällä olevaa lemmikkivaununkylttiä. Kuulemma oikea vaunu oli junan toisessa päässä, mutta kun ketään ei ollut niin saatiin jäädä siihen. Mitä ihmettä? Siis kaksi lemmikkivaunua? Äh, kun se juna tuli siihen laiturille, niin kattelin jokaisen vaununkyltin ja en huomannut muita lemmikkivaunuja kuin sen missä me oltiin. Noh, siihen saatiin jäädä. Funtsin, että ehkä aamullakin oli tapahtunut sama sählinki. Tuolloin kyllä konnari ei ollut sanonut mitään... ?
 
Jäätiin pois kuppiksella ja siitä kun oltiin kävelty puolitoista tuntia, niin oltiin kotona. En ollut väsynyt vaan vielä riitti hyvin energiaa tiskata eiliset kivipiiran valmistuksessa tulleet tiskit. Pojillehan oli tiedossa herkkuvettä (piirojen keitinliemi) ja nappuja jahka olivat hetken hengähtäneet. Mä en anna niille ruokaa heti jos ollaan oltu pitkään reissussa. Saavat sellaisen puoli tuntia “jäähtyä” ennen sapuskaa.
 
Tuli semmonen pari tuntia vielä valvottua ennen uinumista. Konetta en avannut kun sitten kai olisi iskenyt väsy nopeemmin, tylsä vempele kun on ;) Mutta kyllä mulla oli sellainen olo, että olisin voinut vaikka tän jutunkin bloksuuni heittää.
 
Edelleenkin täällä on hiljaista kuin huopatossutehtaalla. Viimeistään muutaman tunnin kuluttua alkaa tapahtua...