Tuota puhdetta onkin tällä viikolla piisannut. Eikä mulla ole aihetta valittaa siitä. Jos ok-asuja tahtoo, että talvella on lunta, niin silloin pitää myös olla varautunut tekemään lumihommia. Tiistainakin satoi lunta. Radiossa oli ennusteltu ihan lumimyräkkää, joten se laittoi vähän miettimään miten käy tiistaisen koulutuksen kanssa. Noh, mitään järjetöntä kaaosta ei ollut tullut vielä siihen mennessä kun piti alkaa valmistautua lähtöön. Funtsin, että oliko se myräkkä sitten tulossa illemmalla? Mitä jos se alkaa sinä aikana kun oon Ticon kanssa koulutuksessa ja sitten kotimatka kestäisi ikuisuuden, joka taas tarkoittaisi myöhästymistä töistä. Päätin ottaa riskin ja lähdin Ticon kanssa koulutukseen.

Odotellessa kokeilin pihalla, että sujuiko Ticolta nouto. Juu, kyllähän se sujui iloisesti. Siis iloisesti kapulaa pureksien. On ilmeisesti vaikeaa liikkua liikuttamatta leukoja ;) Eli pitämistä tarttee vielä treeniä lisää ja sitten pikku hiljaa lisäillä liikettä. Tico tulee sivulle ja menee maahan kapulan kanssa, että jospa sitä sitten kokeilisi ihan seuraamista?

Edelliskerrallahan me ei koulutuksessa oltu – kiitos vesipumpun. En siis voinut tietää mitä oli ohjelmassa. Mulla on aina (jos vaan muistan laittaa) repussa mukana myös kapula. Hyvä niin, sillä sitä tarvittiin tiistaina. Treenin Ticon kanssa lähinnä pitämistä. Johan se oli pihalla nähty, että kapula menee tikuiksi liikkeen kanssa.

Sitten kun kouluttaja tuli meitä tsekkaamaan. Kerroin Ticon yrityksistä perustaa tulitikkutehdas. Kouluttaja meinasi, että meillä on liian pieni kapula. Aijaa? En tiennytkään, että kapulan koko voisi vaikuttaa pureskelualttiuteen??? Mun piti kokeilla myös sitä, että kun Tico ottaa kapulan suuhunsa, niin mun piti vähän painaa sitä. Jos Tico piti edelleen kapulaa, niin sitten palkka. Tuon ideana on se, ettei koira opi siihen, että käsien lähestyminen meinaa irrottamista. Yllätyksekseni Tico piti kapulan suussaan, vaikka vähän sitä painoinkin.

Loppuun otettiin vielä luoksetuloa. Jokainen jätti koiransa siihen asentoon kuin halusi. Sitten kouluttaja vuorotellen käski pyytämään koiran luo. Joskus se käski kahta omistajaa yhtä aikaa tekemään niin. Missään rivissä me ei oltu. Mun kohdalla kouluttaja sanoi, että “päästä hihnasta irti ja peruuta samalla kun kutsut Ticoa”. Muutaman onnistuneen luoksetulon jälkeen uskaltauduin menemään Ticosta kauemmas. Ticolla oli edelleen hihna, mutta olin kauempana kuin hihnan mitta. Kyllähän se Tico tuli sivulle. Ainoastaan kerran se teki oharit, kun päättikin jatkaa kohti bongaamaansa kuppia. Sain kuitenkin Ticon luokseni ennen kuin se ehti sille kupille. Jaa jaa, näköjään herran ei ole vieläkään päässyt irti tuosta kuppimaniasta. Samaa tuo otus teki agitreeneissä. Jos se sattui huomaamaan kupin kentän reunalla, niin sinne mentiin. Miten niin Ticolla on keskittymisvaikeuksia? :D

Lumimyräkkä ei odottanut kun tultiin ulos lämpimästä hallista. Ticolle on tullut hirmuisesti lisää vauhtia kun pyöräillään. Nyt se tuppaa juoksemaan niin kovaa, että mulla on vaikeuksia pysyä sen perässä kun jäädytetyllä kakkosvaihteella eteenpäin sotken. Vielä paluumatkallakin oli puhtia jäljellä sen verran, että hyvin pysyi pyörän vieressä. Ei juurikaan tullut takana.

Tiistaina ei tullut lumimyräkkää, mutta kyllä kuitenkin oli satanut lunta. Keskiviikkona sitten odottelikin lumihommat. Tuona päivänä sain taas huomata, että miten nopeasti Sony oppii joitain asioita. Tuo ei todellakaan ole muuta kuin värillisesti blondi. Olin taas käynyt viemässä kolallisen lunta pihalle ja lähdin hakemaan lisää portin ulkopuolelta. Yhtä äkkiä huomasin, että vieressäni oli iloisesti häntää heiluttava Sony. Kävelin takaisin aidan sisäpuolelle ja Sony tuli perässä. Äijä ei siis yrittänyt karata minnekään. Tuli vain moikkaamaan. Jonkin ajan päästä sama toistui. Sitten jo vähän harmistuneena vein herran takaisin pihalle ja sanoin painokkaasti, että sieltä ei tulla pois. Mulla ei ollut porttia kiinni kahdesta syystä: 1. Avoin portti helpottaa kolaamista. 2. Sitä ei saa kiinni... Se on jotenkin elänyt omaa elämäänsä tämän talven aikana. Ensimmäiset pakkaset kun tulivat, portti tipahti alaspäin, niin ettei sitä voinut enää “säpätä”.  Sitten keksin, että porttia sai nostettua, joten sen saikin vielä säppiin. Vaan eipä saanut enää kun pakkaset kovenivat. Porttia ei enää voinut nostaa. Sitten keksin, että se säppi kuitenkin ylsi siihen isompaan porttiin, joten sen sai vielä jotenkin estettyä heilumasta. Tuo toimi siihen asti, kunnes porttien välissä oleva väli vain kasvoi ja kasvoi. Tuntuu, että se vaan jatkaa kasvamistaan. Nyt yritän pitää porttia paikoillaan hihnan avulla. Se toimii, mutta vähän kyllä pelottaa mahdollisen uuden Tapanin vierailu. Kestäisikö se portti sittenkin paikoillaan? Nyt tuolle ei liene voi tehdä mitään, mutta kesällä aion ottaa asian puheeksi ja kysellä portin tekijältä olisiko asialle mahdollista tehdä jotain? Kunpa nyt vaan ei tulisi mitään suurempaa myrskyä, jotta portti pysyisi paikoillaan.

Lumitöitä tein myös torstaina. Kun menin kolan kanssa portista ulos, niin näin miten Sony tuli perässä ja teki nopsan liikkeen pään kanssa. Se oli selkeäsi kerrasta hoksannut miten siitä pääsee ulos! Portti aukeaa pihaan päin eli koira ei voi työntää sitä auki. Edelliskerralla oli riittänyt se painokkaampi asian selväksi tekeminen, joten taas painotin, että perässä ei tulla, vaan herra on hyvä ja pysyy pihalla tai sitten menee sisälle. Siis tietenkään en asiaa noin sanonut, vaan käytin sanaa “siinä”. Tuon jälkeen äijä on ainakin toistaiseksi pysynyt pihalla. Vahtia sitä kuitenkin täytyy. Tico ei ole edes yrittänyt loistaa osaamisellaan vaan on harjaillut hampaitaan kun oon kolannut lunta.

Perjantaina sitä kolaamista sitten riittikin! Kolmesti tein lumitöitä. Ensin aamusella herättyäni. Oli sitä lunta ainakin 5 senttiä. Lumitöiden jälkeen kattelin aikani kun poitsut harjailivat hampaitaan. Olin suunnitellut lähteväni käymään kaupassa, mutta en raaskinut kun toiset huolsivat hampaitaan. Siispä päätin antaa niiden touhuta niin kauan kuin halusivat. Ehtihän kauppaan myöhemminkin. Kävin virittämässä hihnan pitämään porttia kiinni. Aikomus oli mennä sisälle nettiin notkumaan ja ikkunasta seuraamaan äijiä. Vaan se ei passannut heille. Herrat tahtoivat, että heidän hammasnäytöksellä olisi yleisöä. Jyrsiminen loppui justiinsa kun menin laittamaan hihnaa porttiin ja aloin suunnistamaan sisälle. Sitten kun jäin vielä pihalle, niin jyrsiminen jatkui. Kokeilin hivuttautua kohti ovea vähitellen, mutta Sony huomasi aikeeni ja siihen loppui herran jyrsiminen. Otin otukset sisälle ja lähdin kauppaan.

Hain sydämiä ja sitten innostuin ostamaan poro- ja kanamixpötköt. Poroa poitsut saivat iltapalan kanssa kun sen sulaminen kesti niin kauan. Saapa nähdä meneekö masut tuosta herkuttelusta sekaisin...

Kun tulin kauppareissulta, tein uudelleen lumihommia (yötyö ei liene mulle liian raskasta ;)  ). Kauppaan lähtiessäni lumisade oli ollut melko maltillista. Jos se olisi ollut sellaista pyrytystä, jota tulomatkalla oli, niin enpä tiedä olisinko viittinyt lähteä polkemaan. Taas oli päjähtänyt kerros lunta ja päätin siivota tien samantien. Lunta pyrytti edelleen, mutta olipahan taas vähän helpompaa seuraavalla kerralla tehdä lumihommia. Tykkään tehdä lumityöt (jos mahdollista) pienissä osissa, kuin että odottaisin lumisateen loppumista ja sitten tappelisin vaikkapa 15 senttisen lumikerroksen kanssa. Päivän kolmas lumityökerta oli iltalenkin jälkeen. Lunta ei ollut tullut paljoa enää sen edellisen kolaamisen jälkeen, mutta onpahan nyt ainakin mun tie kunnolla auki. Kotitietä ei ole vielä aurattu, mutta ehkäpä huomenna? Viimeksi kun se aurattiin, niin sille jätettiin kaksi kummallista möykkyä!?!

Viikolla töissä ilmeni aivan uusi vika siinä koneessa. Ainakin mulle se on uusi. Ei ole ennen tehnyt sitä, että pysähtelee vääriin kohtiin. Mulla on korkea kynnys soittaa huoltoon. Haluan ensin varmistua, että jotain vikaa todellakin on ja etten pääse eteenpäin ilman huoltoa. En enää muista mikä yö se oli kun kyllästyin tappelemaan koneen kanssa ja soitin huoltoon. Eipä se oikein osannut tehdä mitään. En sitten enää soittanut kun ei se kerran auttanut.

Ke-to yö oli taas niitä öitä kun sai hilata rimaa koko ajan alaspäin. Iltavuorolainen oli aloittanut 54 käämin sarjan ja tehnyt siitä 12 käämiä. Seuraavana olisi ollut 18 käämin sarja. Laskeskelin mihin mennessä saisin valmiiksi sen aloitetun sarjan. Sitten näytti olevan vielä hyvin aikaa tehdä se seuraavakin. Hetken aikaa meni ihan ok ja sitten alkoi taas se pirun jämähtely. Tuntikaupalla tappelin sen koneen kanssa. Huoltoon soitin vasta kun en saanut koneeseen mitään eloa, vaikka sammutin sen pidemmäksikin aikaa. Kas kummaa kun tulin soittamasta, kone taas toimi. Huoltomiehelle sitten vaan sanoin, että “tää on niin tyhmää kun välillä tää toimii ja välillä taas jämähtää”. Huoltomies katteli koneen sisuksia yhden käämin ajan. Kun ongelmaa ei ollut, niin lähti pois ja kehotti soittamaan jos temppuilu vielä jatkuisi. Eikös se sitten jo heti seuraavan käämin aikana taas jatkunut! Mä olin vaan “en enää soita huoltoon, en enää soita huoltoon...” Temppuilu jatkui ja laitoin koneen kiinni ruokatauon ajaksi. Siitä huolimatta kone ei toiminut, joten pakkohan se oli soittaa. Nyt kävi sen verran “onnekkaasti”, että huoltokin näki mikä oli ongelmana. Se oli helpotus tietää, etten ollut soittanut turhaan.

Huoltomieskään ei saanut ihan heti konetta edes inahtamaan. Sitten kun sen taas sai pyörimään, niin luulin, että vihdoinkin pääsisin taas hommiin. Siihen mennessä olin jo laskenut rimaa niin alas, että yön tavoitteena oli saada edes se keskeneräinen sarja valmiiksi (siis huikeat 42 käämiä yössä, jippii...). Jossain vaiheessa olin laskeskellut, että ehtisin vielä vaihtamaan siihen toiseen työhön. Ja jos siltikin olisi ollut aikaa sen aloittamiseen, en olisi aloittanut. Ei huvittanut, enkä uskaltanut, sillä seuraavan työn kiskot olivat laskettu. Nyt riitti, jos vain saisin sarjan valmiiksi. Eihän se nyt liian iso vaatimus olisi ollut, eihän?

Huollon mentyä sain tehtyä yhden käämin ongelmitta. Seuraavassa taas oli sitä pysähtelyä väärissä paikoissa. Voi kökkö! Näin pomon. Yleensä sitä ei töissä näe aamuviiden aikoihin. Se tuli mun luo, kuten olinkin jo vähän arvaillut. Pomo kysyi oliko mulla hetki aikaa. Sanoin, että periaatteessa ei, kun olin koko yön tapellut koneen kanssa. No, mutta tietenkin sitä oli mentävä pomon mukaan kuulemaan nuhteet.

Tai siis, siihen olin varautunut, mutta ihan turhaan. Kehuja taas tuli kun viime vuotta peilattiin pois lähteneen koneen perusteella. Itekin olin sitä mieltä, että hyvä olin ollut. Olin varma, että mun heko oli laskenut, mutta ei. Se pysyi samana kuin vuosi sitten. Heko on semmoinen pieni lisä palkkaan ja se määritellään jokaiselle erikseen. Siihen vaikuttavat mm. työn laatu ja määrä + muita juttuja. Mulla oli jotkin kohdat jopa nousseet, muttei kuitenkaan niin paljon, että se olisi vaikuttanut hekoon. Mutta aatella, että vieläkin olin pystynyt petraamaan viime vuonna, vaikka nyt oon tuolla jo viidettä vuotta. Noh, mutta, nyt sitten alkaakin se alamäki. Varoittelin pomoa, että laskua tulee tapahtumaan. Avauduin tuosta koneesta ja kyllähän pomo tiesi, ettei se ollut firman “helpoin kone”, niin kuin hän asian ilmaisi. Jotain päivitystä siihen on kuulemma tulossa jossain vaiheessa, että josko sitten saisin lisää vauhtia työhön? Tai edes useampia ongelmattomia öitä, pliiiiiiiisssss!!!

Ai niin, meinasi se tärkein unohtua ;)  Torstaina sain taas päivälenkin ajaksi päänvaivaa kun kurkkaus postilaatikkoon näytti, että olin saanut postia kennelliitolta. Mulla on aina tapana kattoa laatikkoon, että josko siellä olisi jotain lehtiroskikseen vietävää, joitakin mainoksia kun en edes kato. Laatikossa oleva kuori askarrutti. “Nytkö niitä risuja sitten tuli?” Nääh, ja ei kai enää tulekaan (siis kennelliitolta), sillä kuoressa oli diplomi messarissa saavutetusta tittelistä. Enpä tiennyt, että niistä titteleistä tulee diplomikin...