Tosiaankin keskiviikkona polkaisin Ticon kanssa kauppaan kauniissa kuura-aamussa. Kuura on tähän aikaan vuodesta katoava luonnonvara, joten jo takaisin tullessa hikoiltiin auringonsäteissä. Kun oli niin kiva ilma, innostuin siivoomaan ja sitten vielä pesaisin Sonyn, joka oli hankkinut pihalla kunnon sotamaalauksen itelleen. Oli se kyllä muutenkin pesun tarpeessa ja nyt oli ihan järkevääkin pestä kun ei enää ole varaa, että herra harmaantuu tiepölystä.
 
 
                                                                        
                                                                         Vähän huonosti näkyy Sonyn sotamaalaukset
 
 
 
Sitten kun heräsin, niin sitten mentiin puolentoista tunnin iltalenkki. Sony oli vielä vähän märkä sieltä täältä, mutta tuuli kuivatti loputkin karvat.
 
Viime torstaina kerrankin muistin käydä Kaarinan Koirakeskuksen sivuilla. Ja hyvä niin, sillä näin siellä jotain, joka sai mut pistämään pojat pihalle. Soitin puhelun, jonka halusin puhua ihan ite ilman Ticon apua ;) Netin mukaan vielä oli tilaa, mutta silti jänskätti kun puheluun vastannut selasi empien varauskansiota.
 
Tilaa oli ja eilen tehtyäni Ticon kanssa pyörälenkin, aloin suunnistaa Sonyn kanssa kohti Koirakeskusta. Perillä oltiin hyvissä ajoin ja törmättiinpä siinä odotellessa siihen pieneen neitiin, joka kerran vieraili meitin pihalla. Neiti oli ainakin tuplannut kokonsa sitten viime näkemän. Sonya se vieläkin ujosteli. Pentunen oli tulossa pentueskarista ja me oltiin menossa JÄLJESTYKSEN ALKEET kurssille!!! Vih-doin-kin päästiin sinne :)
 
Kurssia oli vetämässä ihan pelastuskoiraharrastaja, että taatusti löytyi asiantuntemusta häneltä. Mentiin lähellä olevalle pellolle ja sinne jokainen teki noin parikyt metriä pitkän jäljen. Jälkien välissä oli suuri väli, jotteivät ne vahingossakaan sekoittuisi toisiinsa. Sony ei tietenkään voinut olla mulla kun tein jälkeä ja kattelinkin, että mihin sen sidon. Erään pariskunnan mies tarjoutui ottamaan Sonyn. Kun annoin pojun sille miehelle sanoin, että koiruus voi huutaa. Se ei haitannut miestä. Sony oli heti tervehtimässä miestä.
 
Kyllähän äijästä jonkin verran lähti ääntä kun tein jälkeä. Se oli yllättävän rankkaa kun piti rikkoa maata, johon tiputettiin nameja. Hyvin siihen sai kyllä aikaa uppoamaan. Mulla oli mukana pussillinen sydämiä, joita olin jatkanut marinoimalla nappuja siinä pussissa yön yli. Silti piti ottaa lisäksi ihan pelkkiä nappuja siihen loppupalkkaan.
 
Mies sanoi, että heillä oli mennyt hyvin ja että oli antanut Sonylle namiakin. Kyllä Sonyn sitten kelpasi.
 
Jäljet ajettiin siinä järjestyksessä kuin ne oli tehtykin. Koirakoita oli 8 ja mun jälki oli toiseksi viimeinen. Alkuteoriaan ja jälkien tekemiseen oli mennyt tunti. Mietin, että ehdinkö lainkaan ajamaan tekemääni jälkeä. Suunnittelin, että kysyn etuilumahdollisuutta jos alkaa näyttää siltä, ettei muuten ehdi.
 
Kun mulla oli Sony, niin mun piti pysytellä hyvän matkan päässä muista. Ihan ymmärrettävää. Kyllä mä silti pystyin näkemään muiden suorituksia. Pystyin kyllä, mutta aika laihaksi jäi, meinaan juttelu vei huomion...
 
Mies, joka piteli Sonya, niin hänen naisystävä tuli tuomaan mulle omalla koirallaan käyttämäänsä hihnaa. Se oli vähän pidempi kuin mun hihna ja tämä nainen arveli, että ehkä haluaisin ottaa pidemmän hihnan. Tokihan mä sitä hihnaa lainasin. Siinä sitten ohimennen sanoin, että voi olla, etten ehdi koko jäljelle kun mun on pakko lähteä viimeistään kasilta töiden takia. Vähän aikaa siinä juteltiin ja sitten tuo nainen sanoi, että he voivat heittää mut! Johan helpotti tietää, että ehdin sittenkin mennä jäljelle. Tuo nainen oli ihan rakastunut (niin hän asian ilmaisi) Sonyyn. Sony jakeli pusuja ja nautti huomiosta ja rapsuista. Kun mulla oli luuri mukana, niin näytin sille naiselle Ticonkin kuvan ja siihenkin hän ihastui. Nainen harmitteli, että kaikki namit olivat menneet jälkeen, sillä olisi halunnut antaa Sonylle namia.
 
Koira piti laittaa istumaan ja odottaa sen rauhoittumista ennen kuin pääsi ajamaan jälkeä. Mulle oli vähän hämärää, että mistäs se jälki alkoi. Olin kyllä yrittänyt rikkoa maata siitä kohtaa enemmän, mutta kai jotku peltohiiret olivat odottelun aikana käyneet kääntelemässä heiniä kun vaikeaa sitä oli nähdä. Sony löysi sen alun ihan ite ja siitä se sitten eteni tarkasti seuraten mun askelia. Sony oli tarkka, muttei se kuitenkaan alkanut tuhrata liikaa aikaa löytääkseen kaikki herkut jäljeltä. Joka askeleen kohdalla söi vain muutaman namin ja sitten taas seuraavalle askeleelle. Kurssin vetäjä sanoi, että Sonylle olisi riittänyt pelkästään yksi nami joka askeleelle ja kehotti mua tekemään niin jatkossa. Sonyn työskentely oli sen verran hyvää. Sony nuuski jälkeä ja me juteltiin vetäjän kanssa. Vetäjä kehui Sonya ja sanoin hänelle, että vähän tälläistä olinkin arvellut ja kerroin muutaman esimerkin, jolloin Sony on osoittanut hyvää nenää. Myöskin harmittelin vetäjälle, ettei mulla ollut mahdollisuutta alkaa ihan harrastamaan mitään jälkitouhua. Yhdessä kohtaa Sony jotenkin huomasi, että taakse oli jäänyt nameja. Poju alkoi ajamaan jälkeä takaisinpäin. Ei toista tarvinnut paljoa avustaa kun jo taas mentiin oikeaan suuntaan ja loppuun asti. Sony söi lopussa olevan namikasan ja sitten vähän meinasi, että jälki vielä jatkui, eli pidempikin jälki olisi mennyt. Sonyn työskentelyä kehuttiin loistavaksi ja tarkaksi. Sillä hetkellä tuntui, että nyt olivat menneet eurot oikeaan osoitteeseen. Kyllä Sonyn kuono on muutakin kuin kaksi reikää.
 
Kun viimeinen jälki oli ajettu, niin sitten oli vielä vähän teoriaa. Kello oli jo yli kasi, joten osasta olisin jäänyt paitsi ilman tuota ihanaa pariskuntaa. Nainen meni takapenkille ja mä Sonyn kanssa eteen. Sony mahtui hyvin mun jalkojen väliin istumaan, että kyllä tää on niin oikean kokoinen rotu mulle :) Pariskunnan rotikka oli takana, mutta kumpikaan pojista ei osoittanut mitenkään, että olisivat tietoisia toisistaan. Sonyn matkustusta kehuttiin, johon sanoin, että kyllä tää osaa matkata, mutta vähän toisin on mun toisen koiran kanssa. Se oli reilu viis minsaa kun jo oltiin kohdassa, josta mulla oli enää vartin kävelymatka kotiin. Oltiin autossa vaihdettu numeroita, sillä tuo pariskunta tarjoutui kyyditsemään meitä seuraavallakin kerralla ja vieläpä edestakaisin!
 
Kun käveltiin kotiin, niin olin tuntevinani muutaman vesipisaran. Kuivana kuitenkin päästiin kotiin. Laitoin Ticon pihalle. Kyydistä huolimatta en enää ehtinyt lähteä erikseen lenkittämään herraa. Vaihdoin vaatteet, söin, ruokin koirat ja lähdin. Kuistilla kuulin miten sade hakkasi peltikattoa. Se oli siinä ja siinä, että oltaisiinko me kastuttu jos oltais kävelty takaisin...
 
Oi, että! Ihania ihmisiä on olemassa ja se liikuttaa mua ihan sydänjuuria myöten, niisk! Vai pitäisikö sanoa sniff, noin niin kuin otsikkoa mukaillen ;)