Ensin otsikon viereistä asiaa. Viime viikolla nähtiin varsin kylmiä pakkaslukemia! Ma aamuna mittari näytti –15 ja risat. Sen jälkeen meni huvittavasti kun ti oli –17 ja risat ja ke –19 ja risat. Eli hassusti pakkasta oli aamu aamulta kaksi astetta enemmän kuin edellisenä. Torstaina alkoikin sitten lämmetä ja aamulla oli vain –14. Perjantaina enää muutama hassu miinusaste. Vaikka aamut olivat tosi kylmiä, niin päivällä mentiin plussan puolelle. Ihan huvittaa miten paljon lämpötila voi vaihdella päivän aikana.
 
Tiistaina jäi Ticon koulutus väliin. Se vaihtui pitkään lenkkiin, sillä Sonylla oli masu löysällä ja piti sitten yrittää lenkittää se mahdollisimman tyhjäksi ennen kuin lähden töihin. Sen koulutuksen jälkeenhän ei ehdi tehdä muuta kuin käyttää pikkuisen kuonoa ulkona ja se ei välttis olisi riittänyt. Sony oli jo seuraavana päivänä parempi. Olisi nyt valinnut jonkin toisen päivän “vetistelyyn” ;)
 
Torstaina olin suunnitellut meneväni kauppaan töiden jälkeen, mutta enpä sitten mennyt. Ke-to yö oli ollut ihan kamala (taas vaihteeksi) eikä se viikko nyt muutenkaan ollut mennyt kovin hyvin. Ehkä sitten torstaina oli sitä kökköä kasaantunut muhun niin paljon, että vuoron jälkeen mua otti päähän todella rankasti ja väsytti. Tuntui kuin olisin ollut satavuotias. Mua otti päähän kun oli vastatuuli töistä kotiin polkiessani. Lisäksi nyppi tiepöly ja jäiset kohdat tiessä – varsinkin jos vielä joutui työntämään pyörää sen takia, niin tyylin sarjakuva, mun pään päällä ollut tumma pilvi löi salamaa. Ja huom, kyse ei ole siitä, että teen yötyötä. Olo olisi ollut samanlainen olisipa vuoro ollut sitten mikä tahansa. Se, etten saa vaan käämiä, imee mehut aika hyvin. Miksi pitää olla koko ajan jotain jarrua työnteossa? Toisinaan katon kateellisena kahta muuta konetta, joilla käämintä sujuu sutjakkaammin. Mäkin haluun saada aikaiseksi käämejä! Kunnollisia sellaisia ja mahdollisimman paljon. Tässä ei ole kyse siitä hekosta. Musta se vaan olisi kivaa saada aikaiseksi enemmän kun tiedän olevani parempi mitä nyt oon. Pirun kone!
 
Kun olin nukkunut pois tumman pilven pääni päältä, niin päätin lähteä kauppaan äijien kanssa. Sinänsä se oli huono idea kun kaupasta olisi pitänyt tuoda enemmän mitä saan poikien kanssa tuotua. En vaan jaksanut lähteä kauppaan pyörällä kun kotitie on nyt siinä kunnossa, että sillä ei ajeta. Musta tuntui helpommalta yhdistää lenkki ja kauppareissu. Koittakaa vaan ymmärtää mun ajatuksenjuoksua :D
 
Kolme tuntia siihen suunnilleen meni. Ja voi apua, miltä äijät näyttivät reissun jälkeen! Tuo reissu oli hyvä muistutus siitä, miten likainen vuodenaika on kevät. Pojat pysyivät puhtaina niin kauan kuin oli kuivaa. Sitten tuli märkiä kohtia ja siihen päälle tiepölyä niistä kuivemmista kohdista, niin voila vaan! Molempien – jopa Ticon – mahan alunen oli täynnä pientä mustaa jäähelmeä. Yritin irrottaa niitä metallikammalla, mutta luultavasti tuuli oli liimannut ne niin hyvin, etteivät helmet irronneet. Siispä pesulle molemmat.
 
                                         
                                          Voitaisko pompata nopsaan tämän lika-ajan yli, pliiiiiiiiiissss? ;)
 
 
Viime viikolla laskuja maksaessani päätin ilmota Sonyn mätsiin samalla. Mulle oli tullut ohituskurssin järjestävältä taholta vähän väliä “ahdistelusähkäreitä”. Niitä on varmasti saaneet kaikki tuon koirakoulun oppilaat. Siis muutkin kuin ohituskurssilaiset.
 
Mä en yleensä perusta mätseistä, joihin pitää ilmoittautua ennalta. Se jotenkaan ei sovi mun mielestä mätsin kaavaan. Ennakot kuuluvat mun pääkopassa vain virallisiin näytskiin. Nyt tein poikkeuksen kun halusin kokeilla onko Sony edistynyt yhtään. Lisäksi sinne oli ilmottu Sonyn siskontyttö, niin näkisi sitten senkin livenä. Ja sitten vielä se, että siellä olisi myös ohituskurssin vetäjä ja ajattelin, että näkisi sitten sekin Sonyn kehämeininkiä. Mua jännitti ihan sikana kun ilmosin Sonyn sinne. En tiedä miksi. Vielä maksuhetkelläkin pohdiskelin ilmon siirtämistä kun viimeinen ilmopäivä olisi ollut 7.3. 1.3. asti se oli pari euroa halvempaa. Jos en olisi silloin Sonya ilmonnut, niin en usko, että olisin jaksanut mennä nettipankkiin jonkin mätsimaksun takia. Päätin sitten maksaa sen pois muiden maksujen yhteydessä, niin eipähän tarvinnut enää sitä lainkaan funtsia tyyliin “meenkö vaiko en?”.
 
Perjantaina oli ohitusrinki. Oli kova ja kylmä tuuli. Mä oon huomannut, että jos tuulee kovempaa, niin mä katon ikkunasta puita ennen kuin meen ulos. Sitten kun oon todennut, etteivät ne niiaa kuten tapanina, niin totean, että ei oo paha tuuli. Kylmä kylläkin ja siksi pukeuduin toppaan. Se oli bussimatkoja lukuun ottamatta oikea päätös. Busseissa olo oli todella tukala. Tuntui, että musta valui nestettä kuin jostain sulavasta jääpalasta.
 
Ohitusringissä oli jotakuinkin saman verran koirakoita kuin viimeksi. Nyt lähdettiin kiertämään isompaa ympyrää. Yhteen kierrokseen meni 10-15 minsaa, eli meininki oli lähempänä normaalia lenkkeilyä kun samaan suuntaan menevien koirien välille sai niin isot välit, ettei edessä tai takanaolevaa voinut nähdä. Pääasiassa Sony ohitteli nätisti. Muutama sellainen kerta oli, että hommassa oli vähän takkua. Kun oon autoton, niin sain lähteä ekana liikenteeseen. Valitsin vasemman reunan, sillä se on meille vaikeampi puoli ja ajattelinhan mä seuraavana päivänä olevaa mätsiäkin. Vasemmalla siinäkin mennään ;)
 
Kun lähdettiin kiertämään päälle satoi jäistä tihkua. Mulla oli välillä ihme säätämistä namien kanssa kun yritin pitää sormet paljaina, ettei tulisi sanomista asiasta. Pakko oli kuitenkin välillä vetää lapanen käteen kun ei vaan kestänyt sitä kylmää. Onneksi koiria ei tullut jatkuvalla syötöllä, niin se oli jopa mahdollistakin välillä lämmitellä.
 
Joku 4-5 kertaa ehdittiin se rinkula kiertää. Lopussa se jäinen tihku oli muuttunut vesisateeksi. Se pisti miettimään vaihtoehtoa. Ajatus läpi kastumisesta kotiin kävelyn aikana ei inspannut. Siispä jäin pois bussista linja-autoaseman kohdalla. Siitä menee ohi myös se numero, jota näkee täälläpäin. Olin päättänyt minimoida kastumisen menemällä sillä bussilla.
 
Noh, sitten kun se numero tuli, niin kävi ilmi, ettei sillä pääsekään ihan kotikulmille asti. Menin siihen silti kun se tiesi lyhyempää kävelymatkaa kuin mitä vakkelta olisi tullut. Mun lisäksi bussissa oli kolme ihmistä, että toisaalta en ihmettele noita kummallisia aikatauluja ja harvoja vuoroja. On varmasti tappiollinen linja...
 
Kun päästiin bussista ulos, niin sain huomata ettei satanut. Itse asiassa siellä ei ollut satanut lainkaan. Mistäpä tuota olisin tiennyt. Vähän se harmitti maksaa kalliimpi hinta “turhasta” kun ajallisestikaan en ollut yhtään nopeammin kotona mitä yleensä oon ollut ohittelun jälkeen. Puoli tuntia jäi vielä kävelymatkaa, mutta bussia sai odottaa kauemmin. Senpä takia en ollut kotona yhtään nopeemmin. Kyllä mä jatkossa aion kävellä vakkelta jos vaan sää sallii ja jos rinkiä ei oo hirveen myöhään. Talvipakkasilla sitä olisi ollut jopa klo 19 ja hieman se hirvitti ajatella, että iltaysin aikaan olisi pitänyt liikkua vakken suunnalla. Tai sitä ennen Turun keskustassa. Onneksi oli liian kylmää eikä ohittelua ollut tuolloin. Nyt sitä on ollut klo 18, joka on mulle vielä ihan ok aika.
 
Mätsin aikataulun sain perjantaina. Oli se jo to tullut mun sähkäriin, mutta yötyöläisenä näin sen vasta pe. Mätsipaikalle menee linja-auto ja olinkin laskenut sen varaan sen, että pääsisin sinne ilman kyytiä. Mutta saatuani aikataulut huomasin, ettei ne natsanneet yhtään linja-auton aikatauluun. Isot koirat olivat klo 14. Linkku meni klo 11 ja arvioitu perillä olo aika oli noin 11.30. Siis mitä ihmettä mä olisin tehnyt semmoiset 2 ja puol tuntia kun ei sinne halliinkaan päässyt sisälle kuin vasta 13.45? Seuraava linkku olisi mennyt klo 14.30, joka sitten taas oli liian myöhäinen meille. Omatoimisen matkanteon sain siis unohtaa...
 
Piti kysellä kyytiä, mutta niin lyhyellä varoajalla sain vastaukseksi eitä. Treenikamulta en edes kysynyt kun sillä oli tosi kiireinen viikko. Ei ollut ehtinyt edes tulla koululle, joten se siitä. Taksillako? Nääh, niin epätoivoinen en kuitenkaan ollut. Siis perjantai-illalla nukkumaan mennessäni totesin, että mätsi jäisi meiltä väliin.
 
Lauantaina heräsin neljältä. Yöllä alkanut vesisade oli laittanut katolla olevan lumen liikkeeseen. Sitä sitten putoili pitkin yötä. Ensin kuului kolahdus kun jäänyt lumi irtosi katolta ja sitten mätkähdys kun se osui maahan. Kun parisen tuntia myöhemmin lähdin poikien kanssa lenkille oli kiva huomata, että katto oli lumeton. Enää ei tarvinnut pelätä, että jompikumpi koirista saisi jäätä päälleen katolta. Riskiä siihen kasvatti se, että äijät ovat innostuneet hakemaan katolta pudonnutta jäätä narskuteltavaksi. Välillä on pitänyt vähän nahistella yhdestä jääpalasta tai sitten jääpala on saanut aikaan jahtileikin. Mä oon saanut häätää poikia jatkuvasti pois niiden jääkasojen kimpusta, ettei vaan tapahtuisi mitään. Siksipä pihailu on nyt ollut minimissä. Sony tuon jäävillityksen aloitti ja sai Ticonkin innostumaan jäästä.
 
Luistelulenkin jälkeen annoin pojille nappuja ja otin mahapötkön sulamaan. Kotitie oli todella liukas. Penkoilla oli käveltävä jos aikoi pystyssä pysyä. Sitten jatkoin Enkeli-Elisasta lukemista. On se kyl järkyttävä juttu...
 
Kun alkoi väsyttää, menin nukkumaan. Ehdin nukkua vain hetken kun heräsin luuriini tulleeseen viestiin. Se oli heräämisen arvoinen viesti, sillä eräs todella ihana ihminen tarjoutui kuskiksi mätsireissulle! Tokihan otin tarjouksen vastaan. Tarjous aina vaan parani kun hän sanoi, että voin ottaa myös Ticon mukaan! Mahtavaa! Siinä oli hyvä syy alkaa ommella Sonyn rikkomaa mökkiä. Tico saisi mökkeillä Sonyn mätsin ajan.
 
Mäkinen ja mutkainen kotitie oli sellaisessa kunnossa, etten uskaltanut antaa kuskin tulla pihaan asti. Treffattiin koululla. Sain pojat autoon ilman sen suurempaa sirkusta. Ehkäpä siihen vaikutti se, että olin sitonut Ticon kiinni tolppaan, niin mahdollisen mekkalan alkaessa mun olisi ollut helpompi puuttua siihen. Kun kuski tööttäsi, niin Sony alkoi haukkua. Siinä olisi ollut oikein hyvä syy laittaa se sirkus pystyyn. Nyt niin ei käynyt kun mulla oli mahdollisuus vaientaa Sony nopeesti. En muista haukkuiko Tico lainkaan. Kuski oli jo parkissa kun me tultiin koulunpihalle ja siksi hän tööttäsi. Enhän mä tiennyt millainen auto hänellä olisi.
 
Matka sujui melko ongelmitta. Jonkin verran Tico hyöri, mutta ääntä ei juurikaan kuulunut. Sony vaan olla möllötti. Autosta ulos tuleminenkin meni ihan nätisti. Kuski otti ulos Ticon, että ehkä sekin jo vaikutti. Tosi kiva oli huomata, etteivät jätkät nostaneet mekkalaa kun saavuttiin mätsipaikan pihaan :) Sony vähän murisi jos näkisi koiria, mutta ei ollut mitään sellaista kakofoniaa, mitä on joskus näyttelypaikalle saapumisessa ollut. Edistystä?
 
Kaikki oli sujunut hyvin ja ihan puskista tuli hallinovella järjestetty show. Kun avattiin ovi, niin en muista kumpi haukkui ensin nähdessään koiran. Jah, kyllähän te tiedätte mitä tuosta seurasi. Jees, sitä “joukossa tyhmyys tiivistyy” –meininkiä. Okei, nyt opin sen, että jos jotain vastaavaa vielä tulee, niin sisälle mennään turvavälin kanssa. Sitten jos toinen aloittaa, niin ei toinen oo heti siinä hollilla.
 
Löydettiin suojainen paikka mökille. Mökki pystyyn ja Tico sinne. Sitten otin Sonylta pois kurapuvun ja huomasin, että kurapuvunlahkeet olivat tehneet etutassuihin hauskat mustat rannerenkaat :D Vähän niitä koitin pyyhkiä pois, mutta ei ne täysin lähteneet. Samapa tuo. Nyt oltiin vaan mätsissä.
 
Mulla oli jalassa kumpparit kun millään muilla popoilla en olisi selvinnyt koululle kuivin jaloin. Hallissa tein niistä piilokumpparit, etten nyt ihan maalaisena kehään lampsi ;) Kumpparit painoivat jaloissa ja päällä oli joku viiden kilon treeniliivi (taskut täynnä ties mitä kamaa), joten olon kevennykseksi heitin liivin pois.
 
Odotellessa silmäilin hallia, joka oli pieni. Suunnilleen toinen puoli oli laitettu kehäksi (oli vain yksi kehä) ja toisella puolella oli tuoleja kisaajia varten. Siis ei todellakaan ollut mitään mahkuja kierrellä ympäriinsä noin niin kuin tutustumismielessä. Sony oli hermostunut odotellessaan. Se yllätti, sillä treeneissä se on ollut paljon rauhallisempi ja Turun näyttelyssä ei myöskään ollut yhtä hermostunut. Välillä tuli ihan ketjupuhinaa.
 
Sonylla oli varsin osuva kilpailunumero: 21! Sonyhan on syntynyt 21.10., eli mun oli helppo muistaa se. Sillä välin kun kehässä oli edellinen pari, niin seuraavan parin piti tulla jo valmiiksi odottelualuelle. Mä olin jo muutamaa paria aiemmin mennyt “koirien keskelle”, ettei nyt ihan puskista hypättäisi kehään. Välillä Sony oli hiljaa ja välillä taas puhisi...
 
Odottelualueella näin, että meidän parina oli irlanninsetteri. Sukupuolesta en tiedä. Pääasiassa Sony seisoi hiljaa. Mä olin nähnyt, että kehässä on parijuoksua, ettäh jooh... En ollut höpöttämiseltä saanut kuitenkaan yhtään kehää seurattua kokonaan, vaikka niin olin ajatellut. En siis tarkkaan tiennyt mitä kehässä tehtäisiin.
 
Sony oli edellä. Ensin mentiin seisomaan. Mulle tuli yllärinä, että kehässä oli kaksi tuomaria! Mätsimainoksissa oli kyllä puhetta kahdesta tuomarista, mutta olin käsittänyt sen toisella tavalla: parikehässä toinen ja värikehässä se toinen. Toinen niistä tuomareista oli se ohituskurssin vetäjä. Se meni ensin setterin luo. Toinen tuli Sonyn luo, joka välillä puhahteli. Tuomari kysyi Sonylta, että tykkääkö se ihmisistä. “Joo!” taisi olla Sonyn vastaus kera iloisen hännänheilutuksen. Tuomari tutki Sonya. Lihasta löytyi ja turkki oli upea. Sitten se tuomari kysyi Sonylta, että saako se kattoa hampaat. Saihan se. Sitten seisotin Sonya, joka välillä puhisi. Tuomari katteli ja sitä nauratti Sonyn puhahtelu.
 
Kun setteri oli saatu tutkittua, niin tuomarit vaihtoivat koiraa. Taas kysyttiin ikää. Ja taas löytyi lihasta ja turkki ihastutti. Kouluttajamme tutki piirun verran tarkemmin Sonyn, sillä se tarkasti myös korvat (ei koskenut korviin, mutta äänellä koitti saada niitä liikutettua, jotta näkisi sinne sisälle). Silmät todettiin kirkkaiksi, vaikka juuri sillä hetkellä oli pikkuisen rähmää toisessa silmässä. Hampaiden kunto myös katottiin: pikkuisen oli hammaskiveä. Sony myös mitattiin. Multa kysyttiin, että haluanko kokeilla mittaamista. Tottahan toki! Kouluttaja kysyi mun arviota Sonyn koosta. 42-44, heitin. Tulos oli 43 cm ja olin hieman yllättynyt. Silloin kerranhan se mitattiin ja arvosteluun laitettiin 41. Taisi olla se sama näyttely, jossa Sony oli “värivirheellinen”. Eli kyllä se silloin oli jo yli puolvuotta. Luulin, etteivät nämä enää kasvaisi muuta kuin massaa sen jälkeen, mutta kuulemma pariin vuoteen asti se on mahdollista saada lisää korkeuttakin. Tuo oli mulle ihan uutta. Mun ihmettelyn vuoksi mittaus toistettiin ja tulos oli sama. Siispä Sony on 43 cm korkea (kirppu ;)  ).
 
Sitten parijuoksua. Se meni yllättävän hyvin! Vähän Sonylta tuli urrurrurria, mutta liikkui kuitenkin pysähtelemättä. Se toistettiin ja silloin meni vielä paremmin. Sitten piti mennä puoltoista kierrosta. Setteri oli ekana kun oli isompi. Etukäteen tämä ympärimeno ei jännittänyt niin paljoa kuin tuo parijuoksu, mutta ympärimeno meni huonommin. Oli jarrukiljumista. Sitten kun selvittiin jotenkin siihen seisomakohtaan, niin olin ihan varma, että saadaan sininen. Varmuus vain kasvoi kun ensin toinen niistä tuomareista (ei meidän kouluttaja) meni sen setterin luo. Yllätys kuitenkin odotti, sillä meille annettiin punainen nauhanpätkä! Sony oli kuulemma niin suloinen ja valloittava, että siksi punainen. Okei...
 
Tukikohdassamme taas ihmettelin, että miten se Sony sai punaisen, vaikkei ympärimeno onnistunut alkuunkaan!?! Siitä olin ihan saletti, ettei me sijoituta jos sama meno jatkuu punaistenkehässä.
 
Koiria oli 30. Ensin kehään menivät siniset ja sitten punaiset. Me mentiin kehään viimeisinä kun ei tarvinnut olla minkäänlaisessa numerojärjestyksessä. Koirat otettiin kehään yksitellen, niin kuin virallisten isoissa kehissä. Mitään muuta ei tarvinnut tehdä kuin kiertää kehä ja mennä jonon jatkoksi. Ei onnistunut se takuitta, huoh. Seisomisessa oli jonkin verran levottomuutta, mutta kun kouluttajan vinkistä laitoin namin alemmas (kehässä myös neuvottiin ja opastettiin), niin sitten Sony malttoi seistä paremmin. Jatkoon valittiin neljä. Kaksi ekaa valittiin nopsaan, mutta sitten tuomarit miettivät piiiiiiiiiiitkääääääään. Kyllä ainakin viisi minsaa meni. Musta tuntuu, ettei Sony oo joutunut koskaan seisomaan noin kauaa mitä nyt. Ei edes virallisissa. Sony seisoi pääasiassa hyvin. Välillä alkoi nuuskia maata, mutta sain sen vielä posettamaan. Sitten alkoi tulla päätöksiä kun meidät valittiin kolmantena ja heti perään se neljäs. Siis wooooot??? Me oltiin sittenkin jatkossa!
 
Sitten alkoi sijoittelu. Mun mielestä neljäs sija oli meille. Vaan ei. Sitten kun kolmosta alettiin paljastamaan, niin olin siitä sijasta jo niin varma, että melkein työnsin jo kättä onnittelukättelyyn :D  Ohi meni taas. Mä mietin, että ei hitto, vieläkö tässä pitää kiertää kehää? Mitä noiden tuomareiden päässä oikein liikkui? :D No, ei sentään oltu ykkösiä, mutta mulle hyvinkin yllättäen tuli se kakkossija! Kouluttajamme kävi erikseen vielä onnittelemassa sijoittujat ja samalla antoi kommenttia koirasta. Sonyn seisomista kehuttiin. Se ei mua yllättänyt. Liikkumisen suhteen neuvoi pitämään hihnaa toisella tapaa kun sillä tavalla näytti olevan rauhoittava vaikutus Sonyyn. Se on vähän niin kuin “kestohirttoa”, muttei kuitenkaan ole tarkoitus kuristaa koiraa.
 
Hohhoijaa. Mä luulin, että tässä mätsissä olisi sen verran kova taso, ettei Sony voisi pärjätä jos ei käyttäytyisi kunnolla. Vaan kuinkas kävikään? Sony the huumeturkki pönötti ittensä punaisten kakkoseksi. En tiedä pitäiskö tässä itkeä vaiko nauraa... Miten tuo onnistuukin kerta toisensa jälkeen hurmaamaan tuomarit, vaikkei homma menisikään ihan putkeen? Oonko mä sitten liian tiukka tuomari Sonylle kun haluan, että kehässä ollaan nätisti? Mä varmaan joutuisin nopeesti tuomareiden mustalle listalle jos olisin tuomari, meinaan kyllä mä olisin antanut Sonylle sinisen ja sitten jos sinisten kehässä ei olisi näkynyt parannusta, niin kiittänyt käynnistä ja toivottanut parempaa onnea seuraavaan kertaan.
 
Ahtauden vuoksi katoin paremmaksi napata Sonyn syliin ja kannoin sen mökille. Sitten laitoin sen mökkiin kun palkinnot piti erikseen hakea (kehästä sai vain ruusukkeen). Samantien kun olin laittanut Sonyn mökkiin, Sony alkoi raapia mökinovea! Kielsin äijää ja siihen se loppui. Jaa, että enää ei edes Ticon kanssa siellä viihdy? :(  Onneksi oli kaveri mukana, niin hän sai jäädä vahtiin kun menin niitä palkintoja kattomaan. Samalla valkkasin tervetuliaislahjan. Pöydällä oli tarraa, avainmenperää, herkkuja ja nappuja, joista sai ottaa yhden. Mä otin jotain nappuja. Tarkistin, että oliko niissä myrkkyjä. Sitten valitsemaan sitä palkintoa. Hetken aikaa kopissa oltuani totesin, että pitää hakea se blondi. Vaihtoehtoina oli nappuja, leluja, pantoja, hihnoja, jonkin verran vaatteita ja possunkorvia. Hain Sonyn siltä varalta jos pitää jotain sovittaa. Mua olisi kiinnostanut panta, mutta en löytänyt mitään kivaa. Sony tarttis uuden pannan. Tuosta nykyisestä se saattaa päästä läpi jos oikein villiksi alkaa. Valjaista en niinkään välitä. Hihnat olivat joko pentuhihnoja tai sitten isoille koirille tarkoitettuja. Ticolle olisi voinut ottaa treenihihnan jos vaan olisin löytänyt sopivan. Tuo Ticon nahkainen hihna ei oikein siihen sovellu kun on vielä niin jäykkä. Possunkorvia harkitsin hetken, mutta piti sanoa itelle “hei, haloo!!! Tilasit niitä just sata, et ehkei nyt kuitenkaan.” Puruluupussiakin mietin, mutta näillä on puremista kyllä ihan tarpeeksi. Taitaa postissa odottaa lisää pureksittavaa kun pe tuli tieto, että postissa on se hurtan palkinto. Vaatteista etin uutta sadepukua, mutta niitä oli vain yksi ja se oli Sonylle liian pieni. Fleecepukuja siellä oli enemmän ja nyt jälkeenpäin on tullut mieleen, että ehkä sieltä olisi pitänyt kattoa löytyisikö sieltä Ticon kokoa, niin olisi voinut sitten laittaa sen Ticolle kun se olisi sitten joskus vanhana paappana saanut vilunväreitä ;)  Pitkän pähkäilyn jälkeen päädyin semmoiseen leluun, jossa on käsihihna. Sitten se on jotain karvaa ja siinä on tarralla toimiva namijemma. Sonykin innostui siitä kovin, joten otettiin sitten se. Ehkäpä saadaan siitä meitin spesiaalilelu ja Sonykin leikkisi mun kanssa :)
 
Kaverini meni ensin Ticon kanssa ulos. Mä laitoin Sonyn kiinni agiesteeseen kun kasasin mökin ja sitten me mentiin ulos. Ulkona tuli jotain haukkua, että hyvä kun mentiin yksitellen.
 
Sitä pikku-neitiä ei nähty kun pennut olivat vasta kuuden jälkeen. Musta fiksusti ajateltu kun pennut oli laitettu viimeisiksi. Tuolla tavalla niille tulee reissusta tosi lyhyt ja BIS-kehään menijäkään ei joudu kauaa odottamaan vuoroaan. Kello oli noin neljä, joten en edes ehdottanut odottamaan jäämistä. Ja hyvä, ettei jääty, sillä kuulin myöhemmin, että pikku-neiti on nyt sairaana. Eli turhaan olisi jääty ja kyllä se olisi harmittanut. Toivottavasti pikku-neiti paranee pian :)
 
Paluumatka meni ihan rauhallisissa merkeissä. Ei se Tico ihan paikoillaan malttanut olla, muttei se myöskään mitään show:ta järjestänyt :) Taas juteltiin ja ennen kuin huomattiin oli seudut taas tuttuja.
 
Siltä varalta, että kuskinamme ollut ihana ihminen haluaa joskus tulla koiransa kanssa kylään, ehdotin, että jättäisi meidät postilaatikoille, niin saisi samalla tietää miten pääsee sitten joskus mun luo. Sen jälkeen kun ei oikein voi eksyä. Noh, hän ei kuitenkaan pysähtynyt postilaatikoille ja mä kysyin, että uskallatko ajaa kotitiellämme? Hän vastasi, että katotaan kuin käy. Päästiin pihaan kunnialla. Kai se autottomasta näyttää pahemmalta kuin mitä loppujen lopuksi sen ajaminen on. En tiedä, mutta mua kyllä hirvittäisi ajaa...
 
Satoi vettä. Juteltiin autossa pitkä tovi. Mä olin jo kertaalleen kiittänyt kyyditsemisestä, mutta sitten vaan se juttu jatkui. Pojat olivat pääasiassa ihan rauhallisesti takapenkillä. Sony yritti mennä lattialle makoilemaan, muttei vyö antanut periksi. Yhdessä autossa sillä oli tapana mennä sinne penkin taakse lattialle. Liekö siellä sitten viileämpää vai mikä sinne mahtoi vetää?
 
Tico herätteli välillä Sonyn mustia sukkia punkemalla kuskia ja nuolemalla naamaa. Silloin Sonyllekin tuli hirvee halipula ja sekin yritti päästä kuskin luo. Kun vyö ei antanut niin paljoa periksi, niin mä sain naama- ja korvapesun. Yhdessä vaiheessa Sony nojaili autonoveen sen näköisenä ettei muuten pysy pystyssä. Rankkoja nää misterikisat, kuten kaverini silloin heitti ;)
 
Sitten kun osattiin lopettaa, niin vein ensin Sonyn pihalle. Sitten pääsi Ticokin sinne ja heti oli kivaa. Ja heti oli Sonyn suussa jäätä. Tico vietti pitkän ja hartaan kierimissession. Sony pomppi Ticon päällä jääpala suussaan. Hauska kattoa noita pöhköjä :D
 
Hei, tota, apua! Sana “kiitos” tuntuu niin vähältä kun sinä lähdit liki 30 kilsan päähän ajelemaan, jotta pääsin mätsiin. Kuitenkin sanon “kiitos” kun en parempaakaan sanaa keksi. Olen todella kiitollinen kyydistäsi  Lisäksi oli kivaa jutella ihan kasvokkain :) Niin joo... Kiitokset myös viime vuoden Koiramme –lehdistä. Nyt on luettavaa kun vaan lukemista tartten :)
 
P.S. Onnittelut sulle, jonka koira-asiat ratkesivat ikävästä käänteestä huolimatta :)