Pakkanen on purrut tällä viikolla melkoisen kovaa. Siltikään mulla ei oo valittamista kun elämä on rullannut kylmyydestä huolimatta. Ja itse asiassa hyvin onkin rullannut! Aamuisin on ollut pakkasta parinkymmenen asteen paremmalla puolella (ma –29, ti –31, ke –26, to –18 ja pe –28) ja illalla usein –22. Suosiolla oon jättänyt väliin pitkät aamu- ja iltalenkit. Ehkä pojat tarkenis, mutta mä en. Noilla lenkeillä ollaan vaan käyty tarpeilla ja sitten sisälle. Jotenkin tuntuu hassulta, että kertaakaan mulla ei oo ollut kylmä kun oon aamulla pyöräillyt töistä. Ei edes tiistaina, jolloin oli jopa –31! Sen sijaan illalla oon ollut jäässä eikä oo edes tullut hiki polkiessa. Kumma juttu. Lienee sanomattakin on selvää, että jonkun nenä loistaa nyt hyvin hyvin punaisena :D Mikään muu kohta ei ole paleltunut. Kiitos kuuluu lippis & huppu –yhdistelmälle, joka on parantanut huomattavasti mun pakkasen kestävyyttä!
 
Nyt vois kuvitella, että pojilla on ollut tylsää ja ne kiipeilee jo seinille kun eivät ole päässeet kunnon lenkeille pakkasten takia. Väärin. Tällä hetkellä ne koisivat varsin rauhallisina kolmen tunnin ulkoilun jälkeen. Vaikka pakkanen on hyvin vahvasti muistuttanut olemassa olostaan, niin päivisin paistanut aurinko on nostanut asteita niin, että pakkasta on ollut kymmenen asteen tietämissä. Usein jopa sen alle. Tätä oon hyödyntänyt ihan urakalla. Tiistaina kävin poikien kanssa reppukaupassa. Mulla oli varasuunnitelma sen varalle jos poikia ei saakaan lukkojen taa. Vielä mitä. Sain takaisin perjantaina menettämäni euron. Siellä se oli odottamassa meitä ja lukko toimi hyvin. Aurinko oli sulattanut lukot toimiviksi. Kaupan jälkeen jäin hetkeksi palloilemaan siihen pihalle. Sony alkoi melko pian puhista. Meidän luo tuli yksi mies ja se alkoi jutella kaikennäköistä ja kyseli paljon mun koirista. Jonkin aikaa siinä juteltiin. Se mies sanoi, että mulla on hienoja koiria (siitäkin huolimatta, että pojat yrittivät välillä lähestyä miestä kera innon ja äänen...). Mä syötin pojille nameja, jotta ne malttaisivat pysyä turkeissaan. Ei ihmisiä tervehditä “syöksymällä niiden kimppuun”. Syötin niitä sen verran ahkerasti, että alkoi jo pelottaa, että namit loppuvat kesken. En muista nähtiinkö muita koiria kuin yksi iso, musta ja ärisevä. Sonylla oli sille asiaa. Ticolla ei. Mä vaan jatkoin matkaa äänestä huolimatta. Tyhmä Sony.
 
Seuraavana päivänä taas suunnistettiin Prisman pihalle. Ajatuksena oli, että mennään sinne syömään. Sony söikin nappuloita ahkerasti. Ticoa ei kiinnostanut. Sitä kiinnosti enemmän kyttäillä ohi meneviä ihmisiä ja oli varma, että viereen parkkeeraavat autot pysähtyivät siihen vain ja ainoastaan hänen takia. Me oltiin sellaisessa bussikatoksessa, joka on vaan muutaman metrin päässä pääovesta. Siis aivan ihanteellinen paikka, jossa varmasti riittää liikennettä. Katoksen molemmin puolin on parkkiruutu ja Tico alkoi heiluttaa heti häntää kun jompaan kumpaan tuli auto :D Kerran jotku pojat alkoivat matkia puhisevaa Sonya. Sain pidettyä Sonyn lähestulkoon hiljaisena kun pyysin siltä katsetta ja syötin nappuja. Tico taas ihan tärisi kun olisi selvästi halunnut “keskustella” poikien kanssa, mutta tiesi, ettei niin saa tehdä. En usko, että Tico tärisi kylmästä, sillä oltiin ihan vaan hetki sitten tultu siihen. Siinä oltiin jonkin aikaa ja sitten kotiin. Kotimatkalla nähtiin taas se iso, musta ja ärisevä koira. Tällä kertaa Sony ohitti sen hiljaisena! Ticon oli vuorostaan sanottava “hau!”. Tyhmä Tico. Siitä seurasi, että Sonyn säkä kasvoi muutaman sentin ja herra oli ihan skarppina. Kiitos Tico. Mä vaan jatkoin matkaa ja pyysin katsetta. Sony ei haukkunut missään vaiheessa. Oli kyllä hienoa mennä ärisevän koiran ohi hiljaisen Sonyn kanssa! Siitä luopumisharjoituksesta sen verran, että Sony on alkanut oma-aloitteisesti katsella mua kun tulee vastaan ihminen. Lintujen kohdalla on ihan turhaa pyytää katsetta. Ei Sony kai kuule mitään kun on ihan vauhkona huomattuaan linnun.
 
Torstaina taas mentiin kaupan eteen syömään. Välillä Sony katteli mua hiljaisena poikana. Ja välillä puhisi. Ei ollut mitään älytöntä mekkalaa. Ticoakin kiinnosti tällä kertaa nappulat. Kotimatkalla nähtiin rähjäävä russeli, jonka pojat ohittivat hienosti! Mä oon nyt tehnyt niin, että annan ihmisistä nappulaa ja koirista parempaa herkkua. En tiedä, että uskallanko vielä hehkuttaa, mutta tuntuu, että ihan kuin Sonyn huomion saisi herkulla ohituksessa...? Tosin se herkku pitää laittaa ensin ihan kiinni kuonoon, jotta äijä tietää mitä mulla on. Ennen ei oo auttanut edes kuonoon laittaminen. Mutta ollaan vielä ihan hys hys tästä jutusta.
 
Tänäänkin käytiin kaupan pihalla syömässä. Ei Sony ollut äänetön, mutta ei myöskään ihan mahdoton. Aion jatkaa tuota vielä jonkin aikaa. Tämä treeni on sellainen, ettei taatusti ole puutetta treenimateriaalista. Kattellaan onko siitä loppujen lopuksi mitään hyötyä... Matkalla Prismaan pojat pistivät ulvonnaksi kun hälyauto meni meidän ohi. Kun oli ulvottu tarpeeksi, niin Sony jatkoi haukkumisella. Sille toiminnolle mä laitoin pisteen.
 
Näin ollaan ulkoiltu kolmisen tuntia joka päivä. Se on tarkoittanut pikapikaa nukkumaan menoa töiden jälkeen kun vielä tuo valoisa aika on rajallinen ja vain sinä aikana on ihanteellista tehdä pitkä lenkki. Heti kun aurinko alkaa hävitä, niin asteet tippuvat nopeasti.
 
KoTo on nyt kirjaimellisesti jäissä. En tiedä miten kauaa, sillä voi olla, että en KoToile vaikka sää lämpenisi. Luulen, että katson ensin tuon Prismakortin ;) KoTo on mun tästä lähin käyttämä lyhenne KOtiTOkoilusta. Hassua, että tuo lyhenne voisi myös tulla kun kääntää tokon tavut toisinpäin.
 
Kerrottakoon vielä lopuksi, että pojat söpölivät itselleen herkkuja tällä kuvalla. Ei saatu pääpalkintoa, enkä sitä olisi halunnutkaan kun kirjahyllystä jo löytyy Tuire Kaimion “Koirien Käyttäytyminen”. Nyt ootellaan postista Hurtta Clubin palkintoa... On se kyllä ihana kuva Oli pakko laittaa se taustakuvaksi. Ennen mulla oli veljeni ottama hieno maisemakuva. Nyt se sai väistyä.