Mitä lie eskimoita nuo mun pojat on vai virtaako niiden suonissa pakkasnestettä(kin)? Kävin äijien kanssa ulkona aamulla neljän jälkeen. Mittari näytti –30. Se tiesi pelkkää vessareissua. Mulla tuntui asteet hyvin nopeasti nenässä. Pojat olivat niinku ei mitään. Saivat jostain päähänsä alkaa kieriskellä maassa! Mä yritin hoputella äijiä liikkumaan nopeammin. Kyllähän ne ottivat muutaman askeleen ja sitten taas humpsis vääntämään maahan koirien lumienkeleitä. Kun sitten ikuisuudelta tuntuvan pyrähdyksen jälkeen pääsin sisälle, niin mun nenään ihan sattui nopea lämpötilan vaihtuminen. Hyvä etten alkanut vollaamaan kun niin tuskaa teki :D Lenkin jälkeen oli tarkoitus lueskella Akun taskukirjaa, mutta joku halipulasta kärsivä blondi kiilasi kirjan paikalle. Olihan sekin ihan kiva tapa nukahtaa Sonya silitellen.
 
Herättyäni aamuiset asteet olivat vain huuruinen muisto. Taas asteet olivat nousseet auringon mukana. Oli sellainen olo, että nyt oli oikea hetki tutkia eräs juttu. Eihän se oo roikkunut kuin vaan muutaman kuukauden “pitäis tehdä ´” –listalla. Muutosta asti oon miettinyt, että meneekö ohikulkutien vieressä jokin kävelytie. Sen tiesin, ettei ihan siinä vieressä, mutta ehkä jossain sivummalla mutkitellen? Jos sellainen menisi, niin pääsisi tosi kätevästi Ravattulan sittariin. Pakkasin reppuun vettä ja nappulaa parempia nameja siltä varalta jos taskussa olevat loppuisivat. Otin myös mukaan poikien sapuskaa, siltä varalta jos vielä Prisman kautta olisi kiertänyt...
 
Yhdessä vaiheessa näin vastaan tulevan kaks ihmistä. Aattelin kokeilla josko Sony alkaisi kattella mua. Ei se alkanut ja vähän ihmettelin sitä. Syykin selvisi: niillä ihmisillä oli bichon frise. Sen huomasin vasta kun ne olivat suurin piirtein meidän kohdalla. En vaan erottanut valkeaa koiraa lumesta. Sony ohitti sen koiran hiljaa, mutta tuijottaen. Mun moka.
 
Seuraavaksi sivutieltä tuli meidän eteen musta lappari. Taas tuijotusta, mutta sain sitä katkottua kuivatuilla kananpaloilla. Kun mentiin sen lapparin ohi, niin pojat olivat hiljaa, vaikka se lappari ärisi. Hyvä pojat! Eikä kävelty pitkää kun taas piti kaivaa esiin namit. Jonkin matkan päässä meidän edessä meni kaks kultsua. Joko ne meni hitaasti tai sitten mulla on nopea kävelyvauhti kun ne piti ohittaa. Se meni ihan hyvin.
 
Tutusta risteyksestä käännyttiin tuntemattomalle tielle. Sen vieressä meni ihan pyörätie, joten olin toiveikas reitin löytymisen suhteen. Tien varrella oli paljon kaikenlaisia teollisuushalleja. Meidän edellä käveli pari ihmistä, jotka jonkin ajan päästä erkanivat tien yli toiselle tielle. Me jakettiin suoraan. Sivuilla alkoi näkyä hiekkakuoppien kaltaista maisemaa. Arvaa vaan tekikö mieli päästää pojat juoksemaan? Jatkettiin, mutta maisema ei muuttunut. En enää kestänyt vaan menin sivummalle ja päästin äijät irti. Pidin ne tiukassa kontrollissa koko ajan. Tico totteli hyvin. Sonylla näytti välillä olevan kaksi kolmiota koristeina pään päällä... Siinä oli ihan vieressä isolta vaikuttava metikkö. Mitään polkua ei näkynyt. Veri veti mettään. Pojat olivat irti edelleen. Ei siellä mettässä voinut kauaa olla. Joka toinen askel veti jalan polveen asti hankeen eikä mulla todellakaan ollut oikeita kenkiä jalassa niihin olosuhteisiin. Nilkoista märät sukat tuntuivat inhottavilta. Pakko oli tehdä uukkari. Metän laidalla tarjosin läähättäville pojille vettä. Hyvä etteivät nauraneet kun kehtasin tuputtaa vettä tämmöseen vuodenaikaan. Matka jatkui hihnassa, mutta vain hetken. Näin laajaakin laajemman alueen. Siellä meni moottorikelkan (ainakin niin oletan) jälkiä. Ne kantoivat hyvin, joten sinne oli pakko mennä. Päästin pojat irti ja ne lähtivät innolla kirmaamaan kuultuaan “vapaa”. En päästänyt niitä kauas ja vähän väliä huutelinkin niitä takaisin. Tico totteli hyvin. Sony näytti välillä olettavan, että mulle riittää jos vaan Tico tulee. Se kyllä reagoi mun ääneen, mutta toisinaan se jäi seisomaan paikoilleen naama mua päin. Käskin Sonya nimellä ja johan se herrakin sieltä tuli. Siellä oli korkea “vuori”. Kiivettiin sen päälle. Sitten mä ilkeenä heittelin nameja alas rinnettä pitkin ja pojat juoksivat perässä. Kun pojat olivat tulleet ylös, niin taas rinnettä vieri nameja alas. Tuota tein muutaman kerran. “Vuoren” päällä huomasin seisovani kallion päällä. Ne siis ei olleetkaan hiekkakuoppia. Siinä oli joskus ollut iiiiiiso metikkö. Yhtään siemenpuuta siellä ei ollut, että mitäköhän sinne on suunnitteilla? Kaikki puut oli kaadettu ja hakkuujätteet kerätty pois. Kalliota ei ainakaan vielä ollut räjäytetty... Vuori paljastui kallioksi kun näin auringon sulattamia kohtia. Oi että, miten upea sää oli! Aurinko paistoi pilvettömältä kirkkaan siniseltä taivaalta ja kallion päältä näkyi vain laaja luminen alue. Mulle tuli ikävä kameraa. Sieltä olisi saanut upeita kuvia pojista! Kun olin todennut, että hanki upottaa, niin palattiin moottorikelkan jäljelle.
 
Kallion päältä olin nähnyt, että oltiin lähellä Ravattulaa. Se laaja alue oli päättyvän tien vieressä. Sinänsä kyllä mielenkiintoinen juttu kun sen tien varressa on valaistus. Mitä ihmettä sinne on suunnitteilla? Tuskin niitä lamppuja on pystytetty vaan metsäkoneita varten... Ravattulasta lähtee pyörätie, joka kummallisesti vaan loppuu kesken, joten mielessä kävi, että onko suunnitteilla sen tien jatkaminen? Mentiin uudestaan sen päättyvän tien päähän, mutta ei sieltä lähtenyt polkua kummempaa. Se polku piti käydä tutkimassa, että josko sitä pitkin pääsisi jollekin tielle? Äääh, se polku meni metikössä!!! En uskaltanut päästää poikia irti :( Polku päättyi ison rakennuksen viereen. Jatkettiin siitä jonkin matkaa, mutta kun alkoi näyttää, että päädytään jonkin talon pihaan, niin käännyttiin. Se iso rakennus oli todennäköisesti talli.
 
Kun oltiin lähdetty takaisinpäin sitä päättyvää tietä, niin näin kun kaukana kipitti kettu. Pojat eivät sitä nähneet kun vaan rauhallisesti jolkottivat. Mutta kun oltiin siinä kohdassa, josta se kettu oli mennyt, niin voi elämä minkä mekkalan äijät nostivat! Ihan epistä on ulkoilla tollasten meedioiden kanssa, jotka haistaa vaikka mitä ;)
 
Kun tarjosin pojille uudestaan vettä, niin tällä kertaa niillekin kelpasi – muutaman lipaisun verran. Oli pakko tutkia sekin reitti, jonne ne kaksi kävelijää olivat kääntyneet. Se kiersi takaisin sille tielle, joka päättyy. Pakko se oli uskoa, että mitään kävelytietä Ravattulaan ei ollut – ainakaan vielä.
 
Sony alkoi sekoilla lintujen kanssa. Oikeestihan missään ei ollut yhtään tirppaa, mutta oli vaan pakko murista ja kattella lankoja. Musta on alkanut tuntua, että Sonylle riittää jo pelkät langat mekkalan nostoon. Kerrankin se lähti sellaisella vauhdilla suutaan soittamaan, että lensi selälleen kun hihna stoppasi yks kaks. Ja mitään ei ollut missään. Ei edes möykkyä langalla...
 
Kotimatkalla vastaan tuli nainen, jolla oli koira ja rattaat. Ohi mentiin hiljaa ja katkonaisessa kontaktissa. Kun kohde oli ohitettu, niin Sony nopeutti vauhtia ja kaarsi koiraa kohti. Oliko tuo nyt ihan välttämätöntä? Harmitti moinen.
 
Reilun neljän tunnin aikana sain selvitettyä jo kuukausia askarruttaneen asian. Täytyy kyllä vielä uudelleen mennä sille päättyvälle tielle tutkailemaan, että mitä sinne oikein tulee... Tuollaisen lenkin jälkeen ei harmita yhtään, että nyt mittari näyttää –23. Hyvillä mielin voi seuraava lenkki olla vain vessareissu :)