Alkuun vähän jossittelua. Olisinko nyt vain kahden koiran omistaja, tai jopa koiraton & koditon JOS patterit olisivat olleet päällä? Aika pelottavaa jossittelua, joten kun en enää tiennyt mihin olisin uskaltanut jättää Jomin turvallisin mielin, niin tiistaina raahasin häkin sisälle. Siitä tulisi Jomin paikka silloin, kun en ole kotona. Kokeeksi laitoin jyrsijän heti häkkiin ja olin vaan. Jomi oli ihan rauhallisena ja hiljaa siellä. Hyvältä vaikutti testin tulos. Tosipaikka oli edessä seuraavana aamuna. Laitoin isoset olkkariin, jottei Jomi keräisi kierroksia nähdessään ne häkin ulkopuolella. Häkkiin heitin luun ja nappuja. Avasin luukun ja Jomi meni sinne ite ilman ongelmia. Herra jäi ihan rauhallisena kun lähdin. Niin se on kyllä jäänyt muutenkin...

Kun tulin kotiin, päästin koirat pihalle. Otin Jomin yksin sisälle ja kokeilin, että menikö se edelleen häkkiin vapaaehtoisesti. Meni. Ja niin meni seuraavanakin aamuna. Ja iltapalalla. Ja välillä kiertää häkkiä, kuin se kuuluisa kissa sitä kuuma puuroa, häkissä olevaa luuta tavoitellen. Kovin yrittää keksiä, että mistä sivusta tai kulmasta sen saisi. Olkkarin lattialla pyörii pari samanlaista luuta, että sieltä luun saisi helpommalla... Mutta on kyllä kivaa, jos Jomi menee häkkiin ihan mielellään. Se tekee tästä inhottavasta ratkaisusta mulle vähän helpomman toteuttaa. Pysyväksi tätä ei ole suunniteltu, mutta just nyt en osaa sanoa koska uskallan kokeilla ilman häkkiä. Häkki on tilava, Jomi mahtuu siinä hyvin liikkumaan & hyörimään ja pyörimään. Saatte olla mitä mieltä tahansa tästä ratkaisustani, mutta möksässäni ei ole Jomin kaltaiselle jyrsijälle turvallista paikkaa. Pitäisi olla täysin tyhjä huone, jossa on metalliseinät. Kierosti ajatellen häkki on sitä pienoiskoossa...

Jomi on yötyöläisen koira. En tiedä muistaako enää kukaan miten kevyesti pentunen vetäisi 6-7 tunnin yöunet miltei heti, kun mulle tuli? Kun olin yöt töissä, niin pentunen nukkui kuin ruusunen, eikä tehnyt tuhoja tai tarpeita. Näin jälkeenpäin aateltuna on ollut näkyvissä merkkejä siitä, ettei Jomi oikein osaa nukkua päivällä. Kun mä oon hereillä, niin se jyrsii luuta. Aina. Nytkin kun kirjoitan tätä, herra harjaa valkoistakin valkoisempia hampaitaan. Kuuluivatko ne koirat jyrsijiin? ;) Yksinkertaisesti Jomille tulee tylsää kun oon päivällä töissä. Nyt sen on vaan opittava sietämään sitä tylsyyttä. Ei muu auta. Munkin on opittava sietämään aamua ja iltaa kun yötyöt nyt vaan on historiaa :(

Ohessa on muutama kuva jyrsijästä kera aarteensa. Mä menin käymään keittiössä ja pian Jomi ilmestyi sinne luu suussaan. Mietin, että saisinko siitä kuvan (se on käynyt monta kertaa aiemminkin mun mielessä). Menin olkkariin ja Jomi seurasi mua luu suussaan. Palasin keittiöön kameran kanssa ja Jomi myöskin kera kantamuksensa. Nappasin kuvan. Halusin kuvan paremmasta kulmasta. Jonkin aikaa kävelin eestaas ja yritin ottaa kuvaa. En uskaltanut antaa mitään käskyä, ettei Jomi pudottaisi luuta. Kun olin mielestäni saavuttanut sen, mitä siinä tilanteessa pystyi, uskalsin käskeä Jomin istumaan. Enää ei ollut niinkään väliksi, vaikka luu olisikin pudonnut suusta. Vaan luu ei pudonnut, vaikka Jomi istui käskystä. Eli näyttää olevan pitävä ote.


              bone1.JPG
                                                     Ekan näppäsyn tulos


              bone2.JPG
                                                 Mmmä tuun moikkaan sua!


                                   bone3.JPG
                                        Käskystä istuminen luu suussa pysyen :)
  

Jos joku ihmetteli, että miksi puhuin pattereista monikossa, niin syy on se, että keittiönpatterit on jotenkin synkronoitu keskenään. En enää muista kumpi oli se, joka toimi yksinkin, mutta toinen ei toiminut ilman toista. En uskalla käyttää tuota jäljelle jäänyttäkään, jos niillä on yhteinen piuha tai jotain. Onneksi tiedän tuon, että ne ovat tuollaisia pattereita.

Mitäpä muuta? Koirat on lenkittämättä, lumityöt tekemättä, eikä huvita tehdä muuta kuin makoilla sängyssä... Kaikki alkoi maanantai-illalla. Kurkussa tuntui karhealta nielaisun yhteydessä. Tiistaina heräsin vuotavan nenän kera ja töissä sai niistää useasti. Olin iloinen, että töhnä oli sellaista irtoavaa kamaa ja kuvittelin, että kohta taas olo on ok.

Keskiviikkoon heräsin taisteltuani yön tukkoisen nenän kanssa. Selvisin työpäivästä, vaikka vähän rankkaa se oli. Kotimatka oli oikea tuskien taival. Piti polkea vastatuuleen puolikuntoisena ja alkanut yskä aiheutti polttavan tunteen keuhkoissa jokaisen yskäisyn myötä.

Kotona piti kaivaa kuumemittari esiin. Sitä ei oltukaan tarvittu yli kahteen vuoteen, sillä viimeksi olin ollut kipeänä vuoden 2010 marraskuussa. Muistan tuon, sillä tuolloin Sony loukkasi anturansa lasiin ja sen takia jäi Jyväskylän kehä väliin. Tietty blondiliini joutui lepoonkin. Noh, kun Sony olisi taas ollut valmis lenkkeilemään, meikä sairastui. Siksi tuo on jäänyt niin hyvin mieleen ja jää hyvin tämäkin ajankohta. En kerro miksi, mutta jotkut tietävät syyn.

Mittari näytti 38. Tuntui, että silmät paloivat päässä ja vilutti. Muistelin ohjetta, että pitäisi juoda nestettä. Mulla vaan ei ollut muuta kuin vettä, maitoa ja piimää. En oikein oo mehuihmisiä. Siis kyllä mä juon mehua, mutta en osaa juoda sitä silleen “huvin vuoksi”. Hunajaa täällä ei oo, sillä se on musta ihan ällönmakeeta. Yök! Mietin myös, että olisinko lämmittänyt pakkasesta pinaattisoppaa. Ei tehnyt mieli syödä, joten peiton alle tutisemaan. Muistin, miten kerran olin ollut yhtenä päivänä ihan raato ja sitten seuraavana päivänä terve kuin pukki. Uskoin ja toivoin, että niin olisi nytkin. Ei huvittanut hakea saikkua. Syy ei sinänsä ollut yyteet, vaan pelko piikille joutumisesta. Oon ihan sairaan piikkikammoinen ja vuodattamalla kyyneleitä selvisin viimeksi tarkastuksesta ilman verikoetta. Silloin sanottiin, että kolmen vuoden päästä sitten otetaan se koe ja laitetaan rokotukset kuntoon. Mun mielestä tuo kolme vuotta on jo umpeutunut, mutta kutsua ei ole kuulunut. Ehkä ne olivat unohtaneet asian, mutta kai niillä oli se jossain ylhäällä. En olisi halunnut, että olisivat nähneet mun nimeä ja näin ehkä saaneet muistutuksen asiasta.

Nukuin tuntikaupalla, mutta olo ei ollut yhtään parempi. Jotain piti juoda, joten laitoin kupillisen maitoa mikroon ja sitten pinaattisoppaa, joka myöskin on aika nestemäistä. Takas pehkuihin.

Torstaina ylös, kun kello soi. Olo oli heikko. 38 näytti kuumemittari. Aattelin, että kyllä se olo tästä vielä kohenee kun vetäisen puuron yms. En jaksanut lähteä lenkille, joten pojat saivat tyytyä pihailuun. Olo ei kohentunut, vaikka lämpö vähän laskikin. Mietin, että selviäisinkö työmatkasta ja työpäivästä? Ei ollut sellainen olo, että olisin voinut sanoa empimättä “joo!”. En halunnut hakea saikkua, mutta myöskään en halunnut mennä töihin sairaana kenties tartuttamaan muita (ellen jo ollut tehnyt sitä). Mutta... en olisi selvinnyt työstä, jossa seistään, ja joka muutenkin on melko fyysistä. Pakko oli jäädä kotiin.

Ajan lekurille sain kympiksi. Lähdin polkemaan kasin pintaan, jotta pystyi mennä rauhallista vauhtia. Piti pyöräillä rismalle asti ja sitten hypätä bussiin. Nämä “lähibussit” kun ovat vähän harvaan ja arvalla kulkevia... Niin ja, pitihän kaupasta hakea ainakin jonkinlaista mehua. Vauhti oli hidas, mutta silti puuskutin kuin höyryveturi. Rismalla olin sen verran aikaisessa, etten viittinyt vielä mennä pysäkille pönöttämään. Halusin päästä takaisin samalla lipulla. Kätevä ja hyvä juttu tuo, että bussilipuissa on nykyään kahden tunnin vaihtoaika! Menin sitten rismaan ostamaan ne vähät, joihin ei tarvinnut jääkaappia. Päätös osoittautui oikeaksi, sillä pian tajusin kuulevani sulosäveliä “Candle In The Wind” biisin muodossa :D Siis mun piti olla kaupassa just sillä hetkellä ;)

Olin yllättynyt kun lekuri otti mut vastaan jo 20 minsaa aiemmin. Mä kun olin laskeskellut, että voi mennä yliaikaa, kun ei tiedä kauanko joutuu odottamaan. Ihan kiva, että pääsi nopsaan hakeen lapun ja sitten kohti rismaa. Ja nyt jään kammolla odotteleen, että tuleeko kutsua piikeille... :/

Mun oli jäätävä pois bussista aiottua aikaisemmin. Tuli ihan törkeen huono olo ja oli vaan päästävä ulos. Sinnittelin M&M:n tuntumaan, sillä mulla oli suunnitelmissa hakea samalla Jomille ruokaa. Sen säkissä paistoi jo pohja, joten sapuskaa olisi ollut enää vain muutamaksi päiväksi. Lisäksi oli hyvä ajokeli, eli pyörällä pystyi hyvin ajamaan. Eikä M&M ole kaukana rismasta. Eilen kyllä tuntui, että se oli tosi kaukana. Hain säkin ja kapanpäällisiksi sain valkata kalenterin ilmatteks! Telineitä oli kaksi ja myyjä ampui heti alas mun haaveet isliskalenterista sanomalla, ettei siellä ollut mun rotua. Noh, enpä niin kuvitellutkaan. Kiersin telineitä funtsien, että minkä ottaisin. Borderterrierikalentereita oli ihan kahta sortimentia, mutta ei enää kannattanut ottaa niitä. Päädyin dopsukalenteriin, ei liene vaikeaa arvata kenelle menee ;)

Säkin raahaaminen rismalle oli tuskaa. Piti pysähtyä vähän väliä pitämään taukoa. Oli helpotus kun vihdoinkin sain nakatuta säkin kärryihin ja kävin hakemassa maidot & piimät. Sitten kohti kotia. Pyöräily otti niin voimien päälle, että piti pitää tauko kun ei vaan enää jaksanut. Kotona koirat pihalle ja ite sänkyyn. Oli ihanaa ajatella, että oli vaihtoehto lenkittämiselle. Kun muhun iskee flunssa, niin musta tulee tosi heikko, eikä musta oo lenkittäjäksi. Onneksi on aidattu piha, niin saavat koirat ulkoilla ja vessailla. Ilman moista aarretta elämä olisi paljon hankalampaa.

Nyt on voimat palautuneet sen verran, että jaksan taas nököttää kompuutterin ääressä. Kahteen päivään en oo siihen kyennyt. Heikon olon vuoksi Jomin painoa ei oo vielä päivitetty, mutta jahka jaksan sitä pitää sylissä, niin saadaan tietää herran paino.

Vielä, että mua mietityttää mun oikea kylki. Yhdestä kohtaa se on ollut kosketusarka jo jonkin aikaa. Mietin, että johtuukohan se siitä, kun kaaduin pyörällä lähtiessäni vaihtamaan sitä eturengasta? Kaaduin oikealle kyljelle, joten sinänsä se voisi olla siitä. Oikea polvi oli myös kipeä jonkin aikaa, mutta se alkaa jo olla lähestulkoon normaali. Mutta tuo kylki on tullut vain kosketusaremmaksi yskimisen myötä. Itse asiassa pelkkä niiskautus tai käden heilautus saa aikaan tuntumaa kyljessä. Ei oikein uskaltais enää yskiä. Hmmmmmm....


Peeäs. En saanut (ainakaan itelleni) näkyviin laittamaani kommenttia, joten laitan sen tänne. Onneksi kommentti oli tallentunut kojelautaan, niin ei tarvinnut alkaa uudestaan sitä runoilemaan!

Kati: Voi myös olla, että ihan huvikseen sitä moiseksi sanovat kun se näyttää niin paljon gordoninsetteriltä ja meikä uskoo :D Tosin nykyään on niin paljon kummallisenkin kuuloisia rotuja, että on vaikeaa tietää mikä on rotu ja mikä ei. Kiitos valistuksesta :)

Henni: nyt näkyy mullekin kommentit täällä. Pikku hiljaa ne kursii uutta Vuodatusta kasaan. Niin kuin jo Katillekin sanoin, että nykyään rotukirjo on melkoinen ja voin tunnustaa, että mun koirarotutietous on päivittämättä.

Jomi on kyllä ollut aikamoinen murheenkryyni alkuviikolla... :(

Maisa: juuh, kirppu vetäisi päälleen remppareiskanhaalarit ja päätti, että nyt pistetään keittiö toisennäköiseksi.. Eipä se nyt omaankaan silmään oo ollut "se unelmien keittiö", mutta kun lottovoitto karttelee mua, niin sitä pitää nyt vaan katella tuollaisessa kuosissa.

Heh, näinpä ;)

Jos hyvin käy, niin tuhot olivat nyt tässä...