Nyt tuli sitten syötyä mansikat kakusta... rusinat pullasta... ja sitä rataa...
 
Junalipun hommasin samaan aikaan kuin Hämeenlinnan lipun. Kehien arvostelu alkoi kympiltä ja ennen isliksiä oli 11 koiraa. Junat menivät joko 06.25 tai 09.00. Asemalta ei ole pitkä matka näyttelypaikalle, mutta kun se reitti ei ollut tuttu, niin en uskaltanut ostaa lippua ysin junaan. 06.25 taas oli kyllä aivan liian aikainen, mutta minkäs teet. Jomi oli näyttelyn ainoa islis, siis todennäköisesti tiedossa oli piiiiitkä päivä, ellei sitten tuomari rokottanut vaikkapa Jomin olemattomasta turkista...
 
Edellinen ilta oli yhtä “eipäs-juupas” vatvomista. Alkoi näyttää siltä, etten jäisi ryhmiksiin jos sinne pääsylippu napsahtaisi. “Kun jo ennen kehääkin pitää odottaa kolmisen tuntia ja sitten sen jälkeen 5-6 tuntia?” Ajatus ei tuntunut houkuttelevalta, mutta toisaalta taas roppi-koiran pitäisi osallistua ryhmiksiin. “Onhan ne muutkin lähteneet eivätkä ne ole joutuneet kuulusteltaviksi, että MIKSI.” Tuo sama vatvominen jatkui vielä aamulla ja näyttelypaikalla. Suurin osa musta halusi lähteä pois heti arvostelun jälkeen, mutta toisaalta sellainen tuntui sikamaiselta, joten siksi aina välillä ajattelin, että “jos nyt sitten kuitenkin vaan jäisi...”
 
Mitään varmaa en ollut päättänyt kun äippä tuli aamulla hakemaan. Juna lähti sen verran aikaisin, ettei busseja vielä mennyt. Asemalla äippä sanoi, että ilmoittelisin sitten kun piti tulla hakemaan. Hakemaan? Eihän siitä ollut ollut mitään puhetta ja olin varautunut kävelemään tunnin vakkelta, jonka vuoksi mulla oli lenkkarit. Mutta ainahan kyyti kelpaa. Jos olisin tiennyt tuon, niin olisin ehkä raahannut mukaan MV-tuolini ja satkun. Sitten olisi ollut mukavampaa odotella kun olisi voinut istua ja olla arskalta suojassa. Nyt taas olin ajatuksissani jäämässä ryhmiin JOS...
 
Asemalla oltiin hyvissä ajoin ennen junan lähtöä, joten Jomi sai vielä vessailla. Jomi on siitä näppärä koiruus, ettei se nirsoile vessapaikkojen suhteen. Se tekee kun siltä tuntuu, vaikka sitten keskelle asemalaituria vääntää kasan. Sitä ei kumpikaan isosista tee. Ehkäpä se johtuu siitä, etteivät ne ole voineet pentuna tehdä asioitaan minne mielivät vaan piti kattoa vähän soveliaampi paikka. Kun taas Jomi on vaan päästetty ovesta ulos.
 
Junassa oli pari muutakin koiranomistajaa. Niiden koirien lukumäärästä en ole varma, sillä koirat olivat bokseissa. Meille oli myyty lippu sellaiseen isompaan paikkaan, mutta tässä lemmikkivaunumallissa se ei tarkoittanut kovin tilavaa paikkaa. Kyllähän se Jomille oli tilavampi kuin penkinväli, mutta jollekin isommalle koiralle ei. Siinä oli niin kuin kaksi penkkiparia vastakkain ja niiden välissä pieni pöytä. Tuon pöydänjalkaan sain sidottua Jomin hihnan. Hmm... näköjään lemmikeille on olemassa ainakin neljää erilaista vaunumallia. Mun suosikki on joko se kopperomalli tai sitten se, jossa oon harvoin reissannut, eli toisella puolella on kaksipaikkaiset penkit ja toisella yksipaikkaiset. Penkit ovat tilavat, samoin penkkivälit. Se vaunumalli tuntuu sellaiselta, että se on ihan tehty lemmikkejä ajatellen eikä tuunattu jostain vanhasta vaunusta tai kenties tupakkakopista.
 
Karjaalle oli vain tunnin matka ja sinne jäivät ne kaksi muutakin koiranomistajaa. Ne jäivät istuskelemaan asemalle kun todellakaan ei ollut kiirettä. Mä lähdin arvalla jonnekin suuntaan ja yritin löytää kaduille nimiä. Kun kylttejä ei heti näkynyt, niin ajattelin, että hyvä, että on aikaa, niin ei tartte stressata nopean perille löytämisen suhteen.
 
Käveltiin pitkin kapeaa katua ja kohta näkyi kadunnimi, jonka kuuluikin olla reitin varrella, eli suunta oli tällä kertaa oikea alusta asti :D Helposti löydettiin junaradan toiselle puolelle. Karjaa vaikutti idylliseltä pikkupaikalta, jossa toisinaan kävelytiet olivat todella kapeita.
 
Kun kerran ei ollut kiire, niin löysin asemalle lyhyemmän reitin, jota me oltiin käytetty. Kumma, että googlen ohjeet ohjasivat kiertotietä. Ehkäpä se johtuu siitä, että kun ihmiset menevät pitkin pidempää reittiä, niin ne ohittavat S-marketin ja sitten on tietty pakko poiketa siellä ;)
 
Karjaalla oon ollut kerran aiemmin. Tuo näyttely on jäänyt mieleen hikisenä ja ahtaana. Silloinkin oli ihan tolkuton helle ja Sony tuskin jaksoi seistä kehässä kun tuli arvostelun aika. Siellä oli joku narttukin, mutta Sony sai ropin. Kehäalue oli todella ahdas ja kulkeminen oli välillä aika tuskaista. Silloin totesin, etten enää ikinä tulisi Karjaalle. Vaan sitähän sanotaan, että ei koskaan pidä sanoa ei koskaan, sillä kuitenkin kaikista vähemmän mukavista muistoista huolimatta meikäläisen tie vei taas Karjaalle. Himputti, kun se on niin lähellä, että mun on sinne helppo mennä, ettäh, tuskin tääkään reissu tulee olemaan viimeinen Karjaalle.
 
Yllätys yllätys, ettei näyttelypaikalla ollut paljoa sakkia kun sinne mentiin. Kehiä oli kahdessa paikassa. 1, 2 ja 3 olivat muualla kuin muut. Kävin ajankuluksi kattomassa sitä toista aluetta. Kyllä taas näytti siltä, että kunhan väkeä alkoi tulla enemmän, niin ahistus saattoi alkaa kasvamaan. Meillä oli kehä numero 2, joten onneksi meidän ei tarvinnut sinne sumppuun mennä. En kyllä yhtään muista, että oliko viimeksikin kaikki roturyhmät samana päivänä. Nyt oli ja ilmoa tehdessäni mietinkin, että mitä oikein touhuan kun aion mennä sinne ahtaaseen paikkaan, jossa on KAIKKI roturyhmät yhtenä päivänä?
 
Sekin, että kaikki ryhmät olivat yhtenä päivänä, kallisti mun kuppia lähdön puolelle. Ajattelin, että moisen koiramäärän läpikäyntiin menisi pieni ikuisuus ja sitten tietty mentäisiin numerojärjestyksessä, eli esiarvosteluunkin pääsyä sai odotella tavallista kauemmin. Ja jos ennen ryhmiä oli vielä jotain junnuilua tms., niin hyvää päivää vaan.
 
Kehän alkuun oli aikaa reilu tunti, mutta me mentiin jo odottelemaan sen viereen. Tämän kehän paikka miellytti, sillä oli ihan kivasti tilaa. Mikä onni oli jos oli saanut koiralleen kehän numero 1, 2 tai 3! Sidoin Jomin tolppaan ja istuin muovipussin päälle. Aikani istuksittua kaivoin repusta pyyhkeen, levitin sen maahan ja aloin makoilla. Jomi ei ottanut yhtä rennosti vaan koitti päästä moikkaamaan ohikulkijoita. Olivatpa ne sitten koiria tai ihmisiä. Makoillessani edelleenkin vatvoin, että mitä teen JOS???
 
Mulla ei ollut mitään käsitystä, että millainen tuomari oli kyseessä, mutta eipä sillä väliä vaan kaikki kelpaavat. En kato näyttelyitä tuomareiden mukaan. Tai siis ainakin vielä on niin hyvä tilanne. Sitten kun lähtee hakemaan Jomin viimeistä sertiä, niin sitten tarttee vähän kattella, että löytyisi tuomari, joka ei ole Jomia vielä nähnyt :D
 
Ensivaikutelma tästä tuomarista toi mieleen Pekka Teinin. En muista, että oliko Pekalla Vaasassa, mutta ainakin erkkarissa ja messarissa sillä oli sellainen “länkkärihattu” päässään. Tälläkin tuomarilla oli ja hetken mietinkin, että oliko tuomari kenties vaihtunut? Ei ollut, mutta huvitti moinen mielleyhtymä. Samoin huvitti sekin, että kehässä numero 3 oli värejä näyttelemässä tuttu kouluttaja :D Vähän laiskalta hänen toimintansa näytti kun vertasi kahteen muuhun kehään. Näissä kehissä sanottiin ääneen, että mitä koira sai kun näytettiin läpyskää. Tämä mies vaan näytti värin ja oli hiljaa. Kummallista, sillä kyllä siitä noin niin kuin muutoin lähtee ääntä ja se jäikin helposti kiinni suustaan kun veti näyttelykoulutusta.
 
Harto Stockmari vaikutti ihan asialliselta tuomarilta, joka liikutti koiria paljon kehässä. Esmes saattoi olla, että alkuun pitikin mennä kaksi kierrosta yhden sijaan. Sitten yksittäisarvostelussa oli kierros, seisotusta, et, kierros ja taas seisotusta. Harto tuntui paneutuvan arvosteluun kunnolla eikä hutiloinut vaan rauhallisesti arvosteli jokaisen koiran. En kuitenkaan sanoisi häntä hitaaksi. Puntaroin, että olisinko ehtinyt ysin junalla, mutta vaikeaa oli sanoa kun ei tiennyt, että olisinko silloin valinnut saman reitin kuin nyt. Jos reitti on tuttu ja tietää minne mennä, niin ysin junalla olisi kyllä ehtinyt mainiosti.
 
Basenjeista otettiin vielä ROP & VSP kuvaa kun meidät pyydettiin kehään. Aloin heti seisottamaan Jomia, mutta tuomarilla vähän kesti ja Jomi alkoi kyllästyä pönöttämiseen. Sitten kun tuomari tuli meidän luo, niin Jomin seisominen ei ollut sitä parasta. Tuomari katteli Jomia hetken ja sitten käski mennä ympäri. Jomi alkoi nuuskuttaa maata, mutta onneksi sain sen nopsaan loppumaan. Tuomari kysyi Jomin ikää ja alkoi tutkia koiruutta. Otti Jomin pään käsiinsä ja sormilla teki jotain mittauksia. Tämä meni hyvin, vaikken avustanutkaan Jomia. Jotenkin sitten oletin, että hampaat menee siinä samassa. Ei ihan. Pitää muistaa ens kerralla taas jeesiä pientä. Tuomari käänteli Jomin “turkkia” :D Saneli jotain ja sitten pyysi et. Sen jälkeen suoraan ympäri ja taas seisomista. Jomin liikkeellelähdöt olivat hyppiväisiä. Mielenkiintoista. Eipä oo ennen kehässä moista tehnyt. Mietin, että olikohan mulla nyt liian hyvä palkka mukana, joka nosti Jomin kierroksia? :D Olin ottanut vaihteeksi nakinpaloja. Hyppimisestä huolimatta roppi ropsahti. Tuomari sanoi mulle, että Jomilla on hyvin säähän sopiva turkki xD Kirjoitti sen arvosteluunkin ja aina tämmöset huumorisävytteiset jutut on hauskoja. Jomin olematon turkki oli siis noteerattu ja siitä oli osattu mainita nokkelasti, joten tykästyin Hartoonkin. “Mukava ja miellyttävä” ovat päällimmäisiä ajatuksia tästä tuomarista.
 
Sitten menin istumaan kehän laidalle. Ajattelin hakea palkinnot myöhemmin kun kerran aikaa oli. Siinä oli kiva paikka teltan varjostaessa. Oli kuuma ja asteet varmasti vielä tulisivat nousemaan... Mitä tehdä, jäädäkö vaiko lähteä??? Halusin lähteä, mutta en olisi halunnut keksiä mitään satuja sen vuoksi. Kello oli 11. Vieressä olevalla naisella oli luettelo ja kysyin, että voisiko hän katsoa, koska ryhmäkehät alkaisivat. Yllätyin, että niiden oli arvioitu alkavan 15.30! Siis normiaikaan koiramäärästä huolimatta? Laskeskelin, että kyllä se varmasti menee lähemmäs neljää kun ne kehät alkavat ja sitten viitoset on vasta viidentenä ryhmänä (ellei ennen ryhmiä ole jotain muuta)... Ehkäpä joskus puoli viiden jälkeen olisi taas meidän vuoro? Junia meni tunnin välein. Pidin epätodennäköisenä sitä, että oltaisiin ehditty klo 17 junaan. “Että vasta kuuden junaan??? Sitten seiskan aikoihin oltais asemalla. Kotiin kyllä päästäis nopsaan, mutta silti...” Odottelua oli ainakin 5 tuntia, ellei vielä enemmän. Seuraava juna lähti klo 12 ja ajatus siitä, että jo yhdeltä oltais taas Turussa, oli ihana. Silti mua inhotti ajatus mennä sepittämään satuja.
 
Aloin laittamaan kamoja kasaan ja mietin kuumeisesti, että MITÄ tehdä. “Periaatteessa pitäisi jäädä, mutta mutta...” “Tuomarikin oli mukava ja antoi ropin ja nyt me sitten sikamaisesti vaan lähdetään?” Joku sitten osaa joskus tehdä elämästään hankalaa ;)
 
Suunnistettiin toimistoon. Siellä oli joku tilanne päällä. Joku koiranomistaja keuhkosi jostain asiasta. Palautetta vastaanottanut oli ihan rauhallinen ja yritti selittää jotain, että niin ne säännöt sanoo tai jotain. En tiedä mistä oli kyse, mutta todella tuohtunut asiakas oli. Kun se lähti pois, kysyin, että mistä sai palkintoja. Luulin, että siitä mökistä ja olin jo valmistautunut kysymään, että minne pitää ilmoittaa, ettei pääse ryhmiin. Kysyminen jäi kun palkinnot olivatkin eri paikassa. Lisää miettimisaikaa siis! Mutta kuten jo otsikkokin sen kertoo, niin karkuun me lopulta lähdettiin. Poksupöydässä kysyin, että minne voi ilmoittaa ja mut ohjattiin takas kansliaan. Sinne marssin satuilemaan, että pitää mennä yöksi töihin. Hyi mua! Oli kamala olo moisen teon jälkeen ja matkalla asemalle mietin, että sittenkin jäisin. Onneksi ei alettu sen kummemmin tivata syytä vaan otettiin Jomin tiedot ylös ja sillä selevä. Moraalinenkrapula oli aikamoinen, enkä kyllä aio ottaa tuota tavaksi. Kyllä se pitää leikki kestää jos siihen ryhtyy. Kivaa se ei oo, mutta ei kai kaikki voi olla vaan pelkkää kivaa.
 
Asemalle oli vain harppaus, mutta jo tuon matkan aikana alkoi hiki virrata. Karjaalle tullessa olin kattonut, että juna lähtee laiturilta kolme, siispä sinne. Mutta siellä ei ollut mitään aikataulua, joten piti palata vielä aseman eteen tarkistamaan, että olinko tulkinnut aikataulua oikein. Lipunmyyntiä ei ollut sunnuntaisin enkä onnistunut automaatista löytämään lemmikkipaikkaa, joten päätin ostaa lipun junasta. Tkamu näytti viikko sitten miten automaattia käytetään, mutta en mä enää muistanut.
 
En ollut ainoa, joka ei ollut onnistunut saamaan lemmikkipaikkaa automaatista. Penkillä istui nainen beaglen kanssa ja se pysäytti mut kysyen Jomin rotua. Juteltiin siinä sitten tovi ja se nainen kysyi, että olinko saanut lemmikkipaikan. Hän ei ollut onnistunut saamaan kuin normaalin lipun. Nainen tiesi Metsäkasteen ja Punapihlajan kennelit, jotka kasvattavat sekä beagleja, että isliksiä. Kysyi, että oliko Jomi jommasta kummasta. Eeeiii... vaan Islannista :)
 
Laitoin äipälle viestiä, että koska ollaan Turussa ja sitten odoteltiin varjossa junaa. Jomi oli niin uuvahtanut, että joi vettä makuultaan. Junan tultua piti arpoa, että oliko lemmikkivaunu ekana vaiko vikana. Kysyin konduktööriltä, jottei tarttis turhaan juosta vaunuja ees taas.
 
Lemmikkivaunussa oli jo kaksi koiraa: borderterrieri ja ranskis. Ranskis oli vasta 4 kk ja tyttö, kuten Jomista kyllä huomasi. Irtas äijä, hyyyyyyyiiiiiiiiih ;) Borderi aluksi vähän ärähteli Jomille, mutta sitten koirat alkoivat tulla juttuun. Vuoron perään koiruudet nuolivat toistensa suupieliä ja Jomi antoi bortsulle korvapesuja.  Taisi olla Jomin mukavin junamatka kun sai vapaasti viilettää kavereiden kanssa. Bortsu jäi myös pois Kupittaalla ja sitten käveltiin yhtä matkaa parkkipaikoille. Näinkin jo äipän juuri tulevan, mutta silti en mennyt heti autoon. Joku sanoi mun nimen. Hetken skannaus ja tajusin, että siinä oli neesen omistaja – tosin ilman koiruutta, mutta kuitenkin. Juteltiin siinä hetki, ennen kuin lähdettiin omiin suuntiin.
 
Jomilla oli kuuma! Pöhkö ei ollut malttanut juoda kun meni kavereiden kanssa junassa. Autossa sen kieli näytti todella pitkältä herran läähättäessä kuin höyryveturi. Pihalla se menikin heti juomaan vettä siitä altaasta. Ei siinä ollut paljoa vettä, joten toin vadillisen ja ei liene vaikeeta arvata miten sen veden kävi :D
 
Äipällä oli mukanaan tytsi ja junnut peuhasivat pihalla. Äippä oli epäillyt, että jaksoiko Jomi enää mitään. Juu, kyllähän se. Ei se osaa lopettaa jos on touhua tarjolla. Kotona vasta tajuaa lysähtää levähtämään.
 
Pidin isoset sisällä, sillä äippä epäili, että tytsillä olisi alkamassa juoksu. Kovin Jomia kiinnosti takapuoli, mutta sehän on ihan normaalia (valitettavasti) herran kohdalla. Tytsi taas oikein heittäytyi selälleen ja antoi Jomin nuuskutella. Ei kuulemma oo tehnyt niin aiemmin.
 
Sain tuossa jokin aika sitten blogiini vinkin ketjujen kiristämiseen. Sitä lähdettiin äipän kanssa toteuttamaan, mutta yritykseksi se jäi kun jarrupalanruuvia ei saanut auki. Se pitäisi avata kuusikulma-avaimella, mutta ruuvin kuvio on jo ihan pyöristynyt, joten kulmioavaimella sitä ei avata. Pöh. Kai se sitten täytyy kokeilla, että kauanko pärjään noilla ketjuilla ja sitten kun ei enää pärjää, niin kiikuttaa pyörä korjaamolle ja hommata uudet ketjut ja uusi ruuvi jarrupalaan.
 
Jomi jaksoi vielä peuhata isostenkin kanssa, mutta kun piti istua posettamassa, niin väsy iski. Halusin palkintokuvaan näkyviin ruusukkeetkin, sillä ne ovat musta söpön pieniä. En tiedä näkyykö se kuvasta, mutta ne ovat hieman pienempiä kuin mitä yleensä ovat. Kuvasta tuskin näkyy sitäkään, että poksuihin on laitettu laatta, jossa lukee “Karjaa 7.7.2013”. Kivoja tollaset poksut, joista näkee, että mistä ne on saatu. Sonynkin poksuissa on tuommoinen laatta. Ehkäpä ens vuonna täytyy hakea Ticollekin tollaset ;D Aatella, että silloin se on veteraani-ikäinen! Siis tuo herra virtanenko muka kohta vetsku? Ohoh!
 
Muutama kuva Jomista & tytsistä, Jomin arvostelu ja palkintopose. Sittenpä onkin valmiina tsekattavaksi tämä tuotos.
 
 
             karjaa4-normal.jpg
                                                       No just joo jaa...
 
 
             karjaa7-normal.jpg
                                                        Tytsin viemää.
 
 
             karjaa9-normal.jpg
                                                   "Mulla on KUUMA!"
 
 
                                karjaa18-normal.jpg
 
 
"Urosmainen kokonaisuus, jolla oikeat mittasuhteet. Kauniit, ryhdikkäät ääriviivat. Oikeat pään mittasuhteet. Pää vielä hieman kevytrakenteinen. Hyvä purenta. Hyvä kaula, ylälinja ja hännänkiinnitys. Normaalisti kehittynyt eturinta ja runko. Hyvä takaosa ja leveä reisi. Liikkuu vähän vallattomasti edestä, hyvin takaa. Hyvä käytös. Tähän lämpötilaan hyvin sopiva karvapeite."
 
 
Tuo viimeinen lause on kyllä hauska! :D Turkista vielä, että kun äippä näki aamulla Jomin, niin sekin sanoi Jomia turkittomaksi. Äippähän ei silleen tästä rodusta tiedä, mutta silti huomasi moisen, että aikamoinen kaljurotta herra nyt on xD
 
Enpäs vielä paketoikaan tätä vaan lisään Sonyn Karjaan palkintokuvan. Se on yks mun lemppareista. Kuvasta voi aistia sen miten Sonylla on takana helteinen päivä. Kuvassa on tunnelmaa. Oon ladannut sen kuvan tänne kahdesti, mutta eihän niitä enää nää kun vuosi sitten hävisi iiiiiiiso kasa kuvia. Jospa nyt kolmannella kerralla se pysyisi näkyvillä ;)
 
 
             karjaa19-normal.jpg
                                                Helteisen näyttelypäivän tulos.
 
 
 
 
Btw, Karjaalla oli tänään arvostelemassa se sama tuomari, jonka takia Laitilan ryhmikset viivästyivät parisen tuntia, että mahtoikohan ryhmikset sittenkään alkaa edes 16 pintaan? ;)