Niin se vaan hurahti kaksi viikkoa viime kirjoituksesta. Toisaalta tuntuu, että aika menee hitaasti, toisaalta taas ei. Kun ajattelee työkuvioita tai on töissä, niin silloin aika tuntuu menevän hitaasti. Aika tuntuu lähes pysähtyvän – etenkin aamuviikolla... Mutta sitten oma arki taas rullaa eteenpäin liian lujaa. Siltikään en saa aikaiseksi mitään. Tai siltä se ainakin tuntuu...
 
Viimeksi mun virtanen täytti yhdeksän kuukautta ; ) Sen verran vielä palaan tuohon synttärihulinaan, että ne luut, jotka annoin pojille, olivat pettymys. Ei niissä ollut paljoa syötävää. Olivat enemmänkin hammasharjoja. Tiedänpä, etten enää osta tuollaisia luita. Mä kun haluan, että luista on myös täytettä masuihin.
 
Omaa masua on tässä välissä tullut täytettyä aika huolella. Ensin vappuna. Ennen mässäilyä kävin sinä aamuna hallilla. K&k-treeniä taisi olla ja sitten joku rata, jota en kyllä enää muista. Hallilla oltiin vain puolitoista tuntia.
 
Kotona kaivauduin peiton alle kahdesta syystä. Olin nukkunut noin neljä tuntia. Toiseksi halusin estää jäätymisen. Meikän jäähdytysjärjestelmä toimii liiankin hyvin. Kun tulee hallilta, lenkiltä, tms., niin on kuuma. Mutta aika pian alkaa viluttaa. Näin kävi Ticon synttäripäivänä kun halleilun jälkeen kirjoitin blogiin. Siinä vierähti useampi tunti ja kun riipustus oli valmis, niin mä olin jäässä. Siinä olotilassa ei olisi huvittanut lähteä minnekään. Mennä vain peiton alle lämmittelemään. Mutta pakko oli mennä hommaamaan päivän vitutusannos.
 
Tuon kylmyyden tunteen halusin estää, sillä vielä oli edessä menoa ja meininkiä. Kyllä olisi ollut lähtö vaikeeta jos olisin ollut jäässä. Nyt en ollut, joten lähtö tapahtui näppärästi.
 
Noin viisi tuntia halleilun jälkeen me taas lähdettiin. Nyt suuntana oli koulu. Siellä oli treffit tkamun kanssa : ) Rallya oli tarkoitus treeniä niin tosissaan, että saattoi maistaa verenmaun suussaan. Ei mitään turhia löpinöitä ;D Ja aika hyvin tuossa onnistuttiinkin. Noin puolessatoista tunnissa oli kaikki viisi ukkoa menneet kaksi rataa. Myönnettäköön, että toisinaan huulitreeni uhkasi venyä vähän pitkäksi ; )
 
Hitaasti –> pujottelu –> normivauhti –> 270 v –> istu, maa, koiran kierto –> askel oikeaan –> askelsarja peruuttaen –> käännös o –> 360 v –> liikkeestä maahan –> maali. Meniköhän se noin? Ainakin suurinpiirtein.
 
Hmmmh... Kai ne ukkelit menivät ihan ok. Vaikee muistaa noin vanhoja juttuja. Itelle vaikeinta oli tuo askel oikeaan. Ei oikein meinannut millään saada jalkoja toimimaan niin kuin piti. Harvoin ollut tuon kyltin kanssa tekemisissä, että hyvä kun se oli nyt. Toinen, joka mulle on aina ollut vähän hankala on tuo liikkeestä maahan. En vaan osaa tehdä sitä “ei tokomaisesti”. Siksipä käytin tuossa käsiapua, vaikka kyllä nuo osaa maatua ilmankin. Käsiapu on oikeestaan enemmänkin mulle, sillä silloin osaan pysähtyä paremmin xD
 
Sää oli skitso. Välillä oli kuuma kun arska heitti pilvipeiton pois. Kun peitto oli päällä, niin oli vilpoisampaa. Onneksi en laittanut ohuempaa takkia, kuten olin suunnitellut. Toisaalta... eikös se flunssa ole ihan kiva kaveri... kun sen saa kyläilemään oikeaan aikaan...? ; )
 
Ihana tkamu heitti meidät kotiin. Isoset laitettiin taakse. Sidoin ne kiinni hihnoilla. Hihna ei ollut pitkä, mutta silti Ticon onnistui ilmestyä takapenkille : D Taisi vähän kiristää lyhyt hihna, mutta itepä teki valintansa.
 
Sitten vielä sain kyydin lähelle äipän kämppää, joten ei tarvinnut lähteä pyörällä miettimään, että kastuuko vaiko ei. Toisinaan taivas uhkaili sateella. Ei ollut pahat fiilikset jättää ukkoja kotiin kun niillä oli ollut sellainen touhupäivä. Kiitokset taas tkamulle, että eksyi tännepäin ja sitten vielä heitti kotiin ja äipän lähettyville : ) <3
 
Äipän luona vierähti useampi tunti. Suurimman osan tuosta ajasta istuin siskoni kanssa keittiönpöydän ääressä munkkia syöden ja simaa juoden. Koiristahan siinä tuli pääasiassa höpistyä : D
 
Äipältä piti pyytää kyyti kotiin ja tokihan ihana äippä lähti kuskaamaan <3 Ei sitten tarvinnut pyöriä kotiin. Kyllä tuli taas niimppal mässytettyä.
 
Lauantaina meikää vietiin taas. Oli luento siellä tokohallilla missä mä käyn jompulan kanssa. Siskokin oli sinne tulossa, joten taaskin vältyin pyöräilyltä. Oli kehotettu ottamaan oma retkituoli, tms. siltä varalta, ettei paikat riittäisi. Oli siis oikein oiva tilaisuus käyttää mun MV-tuolia.
 
Luennon aiheena oli “kouluttaminen ymmärtämisen kautta”. Kesti noin kolmisen tuntia. Luennoitsija oli venäläinen, mutta sen vieressä oli tulkki. Tulkkaushomma oli todella toimiva. Oli kyllä asiansa osaava tulkki. Muutoin luento oli jotain, jonka olisin jättänyt väliin jos olisin tiennyt sen tarkemman sisällön. Mun mielestä luento oli tarkoitettu enemmänkin niille, jotka vasta hommaavat koiraa tai ovat tavalla tai toisella uusia koiratouhuissa. Siis aika perushöttöä, ei oikeestaan mitään uutta mulle.
 
Mulla oli kylmä koko luennon ajan. En ollut koskaan aiemmin tajunnut miten viileä halli oikeasti on. Kummasti on vaan jäänyt huomaamatta treenaillessa siellä ; )
 
Tiistai 5.5. olin taas siinä ja siinä, että skippaanko treenit. Nykyään on hirveen vaikeeta lähteä treeneihin. Ei jaksais eikä huvittais, mutta toisaalta haluan. Työpaikka imee musta mehut...
 
Skippamisajatukset jäivät kun sain yllättävän puhelinsoiton. Hetken katoin luuria, että oliko soittaja tosiaan se, jonka nimi luurin näytöllä oli. Noh, vastaamallahan se selvisi. Kyllä vain oli. Sonyn velipojan omistaja sattui olemaan täälläpäin ja kysäisi, että voisikos tulla käymään. Siinä oli sellainen tunti ennen kuin piti lähteä treenimään, joten kyllä se sopi : )
 
Niin, nyt kun olin sanonut, että lähden treenimään, niin tottakai sitä silloin piti lähteä. Muuten en tiedä, että olisinko skipannut...
 
Oli kiva tavata velipojan omistaja ja vaihtaa kuulumisia. Siis varsin mukava yllätysputkahdus tämä :) Isoset mökäsivät aika paljon... Jomi taas oli hiljaa : ) Ei lähtenyt mukaan konserttiin <3 Kai siinä jonkinlaista mielenlujuutta vaaditaan, että kykenee olemaan hiljaa, vaikka muut mökää?
 
Siinä jutellessa ja isosten mökätessä kokeilin, että saisinko Jomia toimimaan. Eräänlaista häiriötreeniä siis. Hyvin mini teki mitä pyysin. Teki myös jotain, mitä en siltä pyytänyt. Kerran pyysin lähellä olevan Ticon sivulle. Ticoli tuli hienosti mun sivulle. Ticon palkkaaminen jäi kun huomasin, että Jomi tunki Ticon ja mun jalan väliin : D Siihen se mini tuli mun sivulle raivaten esteen tieltään. Meitä huvitti moinen tempaus. Ilmeisesti minillä on aika hyvä käsitys siitä, mitä tarkoittaa “sivu” ; )
 
Agihallissa huomasin, että siellä oli tapahtunut muutoksia. Enää ei ollut neljää kenttää vaan kaksi isompaa ja sitten se 15 minsan harjoituskulma. Mieleen alkoi hiipiä mörkö siitä, että ulkotreenit oli taas alkaneet. Silloin harmitti, että olin vääntäytynyt hallille. Odottelin kouluttajan tuloa ja tuomiota. Niinpä, kuinkas muuten, ulkonahan me oltiin... Kouluttaja kysyi, että oliko mulla mukana tölkkiä. No, ei ollut kun en ollut osannut yhtään varautua ulkotreeneihin. Oletin, että siitä ilmoitetaan. Väärässä olin. Kouluttajan autosta löytyi tölkki ja laitoin sinne kiviä. Ilahduttavaa oli huomata, että tien puoleinenkin sivu oli aidattu! : ) Toivottavasti myös pysyy noin, sillä nyt ulkona oli vain yksi kenttä (viimeksi oli kaksi), eli toinen kenttä vie “ihan kivasti” noita aitahommeleita. Saas nähdä, että riittääkö niitä tarpeeksi molempien kenttien aitaamiseen...
 
Tuo aita kyllä helpotti oloa. Tosin kyllähän koiruus menee yli tai ali niin halutessaan, mutta sekin on jo jotain, ettei ohjaaja ole sydän kurkussa yrittämässä ohjausta. Koirat tuppavat olemaan aikamoisia meedioita ja aistivat ihmisten mielentiloja.
 
Aita teki ihmeitä, sillä ei mua jännittänyt oikeestaan yhtään kun tuli meidän vuoro. Hyppy, hyppy, hyppy, hyppy, puomi, putki, kepit, hyppy, keinu, hyppy, hyppy, hyppy, putki, okseri. Tämmösiä esteitä löytyi radalta tällä kertaa.
 
Ööömmööömmm... Alun kaksi hyppyä olivat silleen T-muodostelmassa. Siinä oli mulla vaikeuksia ajoittaa ohjaus oikein. Sitten kun hyppyjen jälkeen oli puomi, niin Jomi suunnisti keinulle. Sain sen pois sieltä ennen kuin alkoi suorittamaan estettä. Täysin oma moka, että herra sinne meni. Oma vartalo kertoi niin. Äh, emmää muista tuota vartalohommaa kaiken muun lisäksi xD
 
Hypyltä ennen viimeistä putkea putosi rima. Oma moka sekin kun en ollut ajoissa. Hyppy ei ollut silleen “suorassa”. Mokailuistani huolimatta maaliin päästiin ja mikä parasta, niin hömpylä-pömpylä ei edes yrittänyt lähteä minnekään : ) Ehkä sittenkin voidaan treeniä tänä kesänä. Olin vähän miettinyt, että pitäisin taukoa ulkotreenien ajan.
 
Toisella kertaa suurimman ongelman tuotti puomin jälkeinen putki. Se oli salakavalasti laitettu niin, että väärä suuaukko oli ihan hollilla. Piti saada sinne toiseen. Ekalla kerralla tämä kohta meni hyvin, mutta nyt ei ottanut sujuakseen. Että näin : D
 
Yritin ohjata Jomia niin, että ite seison sen houkuttelevamman putken suun edessä. Ei mitään käsitystä, että miten tein tuon ekalla kerralla. Emmin ohjausta, jossa olisi pitänyt olla pois sen suun edestä. Vaikka noin tein, niin ei Jomi mennyt väärästä päästä sisään. Tosin siinä vaiheessa kohtaa oltiin jo hinkutettu jonkin aikaa, joten voi hyvin olla, että Jomi vaan tiesi minne mennä.
 
Siinä kun kouluttaja jakeli mulle neuvoja, niin Jomi esitteli taitoaan mennä kepit. Helposti karkasi pujottelemaan ja joskus tuli kepit vielä takaisin päinkin : D Kouluttaja sanoi, että meillä on uskomattoman hienot kepit.
 
Ja vielä on pakko sanoa, että sen ainoon kerran kun päätin jättää lapaset kotiin, niin eikös sitten olla ulkona. Onneksi oli paksumpi takki. Tai no, onneksi ja onneksi...
 
Sitten tokoilemaan. Nyt oli peräti kolme koirakkoa meidän lisäksi. Enpä nyt ihan heti muista, että koska viimeksi olisi ollut noin monta meidän lisäksi.
 
Ekana oli kova pala Jomille. Koiran piti istua sivulla kun omistaja heitteli nameja. Vasta luvan saatuaan sai koira käydä imuroimassa namit. Jos koira karkasi imuroimaan ennen aikojaan, niin sitten vaan harmiteltiin itekseen ja uutta yritystä kehiin. Kieltää ei saanut. Toisinaan Jomi pysyi sivulla, toisinaan taas ei. Herra on ahne ja sen lisäksi epäilen tässä olleen sellaisenkin pienen mausteen, että kun on ollut noita “heitetään nami ja kun koira palaa, käsketään maahan tai seisomaan” –juttuja. Alkuun kun näytti, että Jomi oletti kyseessä olevan sellaisen treenin.
 
Pujottelua neljän tötsän kera seuraavaksi. Jomi ei keskittynyt ja syynä taisi olla se, että mulla oli hihna väärässä kädessä. Seuraavalla kerralla tötsät juostiin, tultiin takas hitaasti kaksi väliä ja sitten normivauhdilla loput kaks.
 
Sitten oli sellaista kaaviota, että en osaa sitä selittää, mutta nyt oli pidempi pätkä liikkumista.
 
Hyppy taisi olla tässä välissä. Liian lähelle estettä herra jäi. En enää muista, että miten koiruutta koitettiin vieroittaa esteestä. Yksi oli ainakin, että ei saa sanoa “seiso” heti. Eipä se auttanut kun Jomi on jo niin ehdollistunut siihen miten este suoritetaan. Vaikka yritin venyttää seiso-käskyn antamista, niin herra pysähtyi ite ilman käskyä.
 
Makoilu meni tosi hienosti! Ei liikkunut karvaakaan pojussa vaan nökötti paikoillaan ylväänä kuin Sfinksi ikään : )
 
Loppuun otettiin peruuttelua. Sitä sai tehdä joko niin, että koira on sivulla tai edessä. Kokeilin niin, että Jomi on sivulla. Uskomattoman hyvin se peruuttaa kun miettii, ettei asiaa oo paljoa treenitty. Ja vieläpä ihan suoraan.
 
Kyyti kotiin. Nyt Jomi pääsi ihan omaan häkkiin. Kyllä ukon kelpasi.
 
Keskiviikkona oli pään niitto. Taas oli mennyt vuosi edellisestä toimituksesta. Ihan liian pitkä välihän se, mutta ei vaan huvita “rampata” saksittavana vähän väliä. Eikä se oo mitään halpaa huvia.
 
Kun viimeksi täti oli niin kovakourainen, että ihan tuli vedet silmiin, päätin, että pitää koittaa kattoa joku toinen paikka seuraavaksi. Tuo on halpa, mutta mutta... Ja, mutta mutta voisin sanoa taas kun kattelin hintoja! Ei hitto miten tyyristä lystiä on hiusten pätkiminen : O Olin jo ylittänyt kynnyksen, jolloin en enää jaksanut mun lettiä. Pituutta alkoi jo olla liikaa ja latvat tuppasivat mennä takkuun. Niittoon piti siis päästä. Mutta, kun kattelin hintoja, niin prosessi tyssäsi siihen.
 
Sitten tuli kotiin keltsi. Siellä oli kuponki yhteen liikkeeseen, joten varasin ajan. Tuossa paikassa lattialle putosi sellainen 20-30 senttiä pitkiä hiuksia samalla kun puhuin kampaajan kanssa koirista. Hänellä oli kaksi koiraa, joten niistä sitten puhuttiin.
 
Tämä käsittely tuntui paljon mukavammalta. Ei tullut vedet silmiin. Nyt kun hiusten shokkisojotus alkaa laskea, niin vähän liian lyhyet niistä tuli. Miten näin käy miltei aina? Toisaalta ihan sama kun on muutenkin ihan perseestä reväistyn näköinen... Noh, kyllähän ne hiukset kasvaa. Muutaman kuukauden päästä on jo paljon mukavampi.
 
Viime viikko oli taas henkisesti tosi raskas. Yöunet jäi vähiin ja se vaan kasvatti vitutuskuormaa. Kuin myös sekin fakta, että mun täytyy työskennellä oloissa, jossa on jo nyt +24 astetta. Kauhulla oon miettinyt miten tukala paikka tulee olemaan helteillä. Tulisipa viileä kesä. Niin ja mun on pidettävä päällä pitkähihainen paita, sillä en todellakaan halua hartsipölyä kutittamaan ihoani. Kyllä ihan vituttaa kun pitää työskennellä tollasissa oloissa. Sorry kielenkäyttö, mutta mua ei huvita puhua asiasta kukkasilla.
 
Viikon mittaan vitutuskuorma vain kasvoi. Joka aamu oli aina vaan vastenmielisempää lähteä töihin. Perjantaina olin siinä pisteessä, että kun tein aamulla eväsleipää töihin, niin mua vitutti juuston loppu, jota ei voinut enää höylätä. Inhottavaa kun loppu juusto menee ihan löperöksi ja sitten sitä ei saa höylättyä. Nyt ei vaan “harmittanut himppusen” vaan ihan kunnolla vitutti. Ihan älytön asia kasvattaa kierroksia, mutta kun kuilun partaalla ollaan, niin mittasuhteet vääristyvät. Kyllä vaan, välillä tuntuu, että on kuilun partaalla...
 
Töissä istuin joku puoli tuntia tippa linssissä kun mua ahdisti ajatus aloittaa työt. Ei olisi millään huvittanut mennä sinne saatanan saunaan. Ja sitten vielä kun on muuten ihan älytöntä tuon firma touhu nykyään. Tuntuu, ettei tuolla ole kenkästyillä minkäänlaista ihmisarvoa.
 
Kun työkaveri tuli töihin, sanoin sille, etten jaksa tätä paskaa. Se sanoi, että sitä vituttaa myöskin (kenkästy myös). Siinä sitten juteltiin puolisen tuntia ja näin en sitten tehnyt tuntiin mitään töissä. Tuo on sen verran mukava tyyppi, että se saa ainakin toistaiseksi mun vitutustason vähän laskemaan. Se ymmärtää mua ja jotenkin se helpottaa, kun saa sanoa jollekin suoraan, että miltä tuntuu, joutumatta kuitenkaan leimatuksi huonoksi työntekijäksi. Se tietää, etten oo oikeasti lusmu. Hirvee tunteiden ristiriita mulla töissä onkin. Ei huvittaisi tehdä mitään, mutta ei osaa olla tekemättä mitään. Se, että töissä vaan ollaan, tuntuu oudolta ajatukselta. Työnteon vauhtia oon hidastanut jo siksikin kun on niin saatanan kuuma tehdä töitä.
 
Olin kyllä aika rikki kun viikko oli vihdoin pulkassa. Ehkä jo siksikin mun maailma lähestulkoon meni raiteiltaan kun tapahtui jotain niinkin simppeliä, että kuulin uuden laulun herra GÓSilta. Laulu on tosi hyvä ja ihana. Mä jäin heti koukkuun. Perjantaina sitä tulikin kuunneltua todella monta kertaa. Niin, ja myös la, ja su, ja ma, ja... Okei, sen jälkeen kun sen biisin ekan kerran kuulin, niin kyllä sitä on tullut kuunneltua. Taltioin sen vähemmän taidokkaasti itelleni, joten siksi se on mahdollista. Ihana, ihana, ihana on! Ja niin ihanan pehmeästi laulettu <3 Voiskohan olla realistista alkaa odottamaan herralta uutta levyä? Tosin viimeisin julkaistiin vasta viime vuoden lopulla, joten ei kai... Innolla odotan seuraavan uuden laulun esiin putkahtamista vkl:n avausohjelmassa, slurps.
 
Sunnuntaina oli äitienpäivä ja sehän tiesi taas herkuttelua. Ensin äipän luona ja sitten heti perään mummin luona. Lienee on sanomattakin selvää, ettei enää illalla tarvinnut syödä mitään. Oli taas masu niin pinkeenä.
 
Aina ennen oon ollut kartalla siitä, että mikä merkkipäivä on tulossa. Tänä vuonna äitienpäivä tuli ikään kuin puskista. Vasta noin viikkoa ennen havahduin siihen, että äitienpäivä on kohta. Eipä siinä vaiheessa enää voinut alkaa teetättämään kortteja omista kuvista. Oon huomannut muutenkin, että nykyään muisti reistailee tavallista enemmän. Työstä se johtuu kun se imee kaikki mehut eikä sitten enää jaksaisi / huvittaisi tehdä mitään. Mutta just nyt olisi käyttöä paremmalle muistille... Vaan kun tää on mitä on, niin stressikierrokset vaan kasvaa kun ei pysty eikä kykene siihen mitä haluaisi. Noidankehää tässä pyöritään, joo.
 
Äitienpäivänä tapahtui jotain, jonka seuraukset voivat vielä kaduttaa... En tiedä oliko se kovin fiksua, mutta kaikki oli aseteltu hopeatarjottimelle liian hienosti, liian houkuttelevasti... Eikä tuo ole edes ainoa juttu, jonka seuraukset saattavat vielä kaduttaa. Mitä hölmöä sitä onkaan tullut tehtyä, kerron täällä myöhemmin jos jaksan, muistan ja sitä rataa.
 
Kun toukokuu alkoi, niin se näytti tyhjältä kuulta. Ainoastaan yksi juttu kummitteli loppupuolella. Nyt niitä on putkahdellut lisää kuin sieniä sateella. Taitaakin johtua tuosta sateisesta säästä, että tollasia ylläreitä putkahteli ; ) Nuo yllätysputkahdukset eivät ole ilmaisia, luonnollisesti, joten toukokuusta tuli paljon kalliimpi kuukausi kuin alunperin oletin... Noh, se tietää sitten kevyttä kauppailua hyvän tovin.
 
Toisaalta on hölmöä haalia tapahtumia kun mikään ei oikein huvita, mutta ehkä se on mun keino koittaa pitää pää pinnalla, ettei huku paskaan. Kun vaan saan käynnistettyä moottorin, niin sitten on jo helpompaa, mutta se käynnistyminen ei oo aina niin helppoa.
 
Tämä viikko on mennyt paljon kevyemmin. Iltavuoro sopii mulle paremmin, mutta koirakoulujen kannalta se on kökkö juttu. Ei oo tarvinnut olla paljon siinä saatanan kopissa kun ei ole ollut tekemistä. Meikästä on kuoriutumassa lusmu. Vaihtoehtoinen homma sille kopille on sellainen, että saa olla omissa oloissaan ilman, että kukaan näkee. Ennen tein sitäkin hommaa niin, että piti oikeesti saada jotain aikaiseksi. Nyt en välitä kauanko hinkkaan yhtä. Ihan sama. Ei sillä oo firman kannalta mitään merkitystä, että miten nopeesti putsaan jonkun hartsihäkin tai –ritilän. Siispä paljon on tullut vaan lusmuiltua tuossa kopissa. Toisinaan oon ottanut mukaan luettavaa. Vähän jotain pientä putsailuakin on tullut tehtyä, mutta huuuooomaaattaaavaaastiii hitaammin mitä ennen. Kaasu pohjassa ei kannata jo senkään takia paahtaa kun ne puhdistettavat loppuisivat ennen aikojaan. Mitä vittua mä sitten tekisin? On kyllä niin älytöntä roikottaa tolleen ihmisiä löysässä hirressä! > : (
 
Ainniin... Viime ti löysin Jomin otasta punkeron ja sitten su Sonyn niskasta varsin hyvin syöneen ällötyksen. Se pääsi sulattelemaan ateriaa keittiön kamiinaan. Taisi sulaa siinä samassa koko örkki, mutta väliäkös sillä. Tai no, oikeestaan punkit sanoo “poks”, kun niitä polttaa.
 
Mua alkoi huolettamaan, että onko noita paskiaisia ihan omassa pihassa. Jauheen osto ei inspannut kun se on aika tyyristä kenkästyn kukkarolle. Ne liuokset arveluttaa, joten päädyin punkkipantoihin. Arvelutti sekin, kun Sony repi viimeksi pannan pois Ticolta ja pilkkoi sen. Päätin ottaa riskin ja kokeilla, että josko nyt pannat saisivat olla rauhassa.
 
Kun olin pannoittanut ukkelit, lähdin lenkille. Otin Sonyn sisään siksi aikaa kunnes olin ite valmis lenkuroimaan. Ihan kaiken varalta otin herran sisälle, ettei alkaisi roikkumaan muiden pannoissa. Eikä oo alkanut. Hyvin on saaneet pannat olla. Onneksi, kun on meinaan huomattavasti jauhetta halvempi vaihtoehto. Teho tullaan näkemään tämän vuoden aikana...
 
Vielä ennen kuvaa, jonka Sonyn velipojan omistaja otti käydessään moikkaamassa, kysyisin, että onko teidän mielestä tänä vuonna valkovuokkoja tavallista enemmän? Tuntuu, että niitä näkee joka paikassa. Joissakin kohdissa on ihan isoja valkovuokkomattoja. En muista aiemmin nähneeni moista.
 
             h%C3%B6mp%C3%A4t.jpg
                                    Kiitokset tästä suloisesta kuvasta : )