Ylimääräiset askeleet saivat alkunsa keskiviikkoiltana kun olin menossa töihin. Päivällä oli satanut vettä, joten alkumatkasta ei juurikaan voinut ajaa jääradaksi muuttuneella tiellä. Olin juuri alkanut nauttimaan katuvalaistuksesta ja parempikuntoisesta tiestä kun polkaisin tyhjään. Ilmiö oli tuttu eikä mun tarvinnut päätä puhki pohtia, että miksi yllättäen polkeminen oli hyvin kevyttä, mutta silti en edennyt. Siitä eteenpäin matka jatkui likaisilla sormilla ja “potkulaudalla”. Kävely ei inspannut sitten niin yhtään ja se tiesi töistä myöhästymistä, joten yritin olla nopeammin määränpäässä potkimalla kun polkea ei enää voinut. Enpä kauaa jaksanut potkia kun alkoi ottaa touhu nopeasti reiteen. Pakko se oli myöntää, että nyt oli mennyt työmatka kävelyksi, sillä jos ketjut on pois paikoiltaan, niin silloin ei poljeta millimetriäkään.

Viime aikaiset pakkaset olivat saaneet pyöräni lukon jäähän, samoin myös vaihteet. Plussa asteet olivat ne sulattaneet, mutta silti en ollut uskaltanut ottaa pyöränavainta mukaani. Eihän sitä tiennyt, että tuleeko yöllä pakkasta ja kuinka paljon. Töihin on suhteellisen turvallista jättää pyörä lukitsematta kun siellä ovat yöllä portit kiinni. En aikonut raahata pyörää töihin ja takaisin turhan takia, joten kun näin jonkin pusikon tien vieressä, niin laitoin pyörän sinne ja toivoin, että se säilyisi siellä yön yli. Sitten paahtamaan vauhdilla kohti työpaikkaa. Onneksi ei ollut kylmä, sillä yrittäessäni laittaa ketjuja takaisin olivat sormet menneet rasvaan, enkä siksi halunnut laittaa lapasia käteen. Inhotti ajatus, että ne sotkeentuisivat sisältä mokomaan mönjään. Vetäisin sormet takin hihan sisään sen verran kuin ne menivät ja se riitti. Ei tuntunut kylmyys sormissa. Kyllä otti päähän kävellä yksin. En tykkää siitä sitten niin yhtään, mrrrrh! Myöhästyin töistä vartin verran. Sikäli kävi “hyvin”, että aamullahan mulla oli mennyt puolisen tuntia pidempään sen alumiiniepisodin vuoksi, eli tavallaan mulla oli varastossa hieman ylimääräistä aikaa.

Onneksi yö oli tosi hyvä, joten en sitten sen takia väsynyt. Silloin jos koko ajan asiat tökkii eikä mistään tule mitään, niin sitten alkaa helposti väsyttämään. Nyt oli hyvä yö. Tein ainakin 73 käämiä :) Muutamaa lukuun ottamatta ne vielä olivat hyviä käämejä. Se oli kyllä kivaa kun kerrankin homma luisti!

Aamulla sitten kotiin kävellessäni mietin, miten saisin asiat hoidettua järkevimmin. Oli sovittuna treenit aamu ysiksi, joten heti en voinut lähteä kuskaamaan pyörää kohti korjaamoa. Treenien peruminen ei ollut edes vaihtoehto. Ensin meinasin, että lähtisin treenin jälkeen viemään pyörää Ticon kanssa niin saisi sitten sekin vähän ekstraa päiväänsä. Se vaan ei ollut kovin järkevä vaihtoehto, sillä siitä olisi tullut noin tunnin lisämutka matkaan, harmi Ticon kannalta.

Kävellessäni yritin miettiä niitä positiivisia puolia, joita olivat ne, ettei ollut kuin muutama aste pakkasta, ei ollut liukasta (siis olisi ollut oikein hyvä sää ajaa pyörällä...), ei satanut vettä, eikä ketjut olleet pudonneet mäessä, mutta eivät ne juurikaan lohduttaneet sitä tosiseikkaa, että piti kävellä yksin. Pyörä löytyi siitä, minne olin sen jättänyt. Nappasin sen mukaani ja työnsin sen lähemmäksi kotia. Kun tuli vastaan hyvä piilo, jätin sen sinne. En nähnyt kovin järkeväksi ideaksi työntää pyörää kotiin ja sitten sieltä taas pois. Nyt pyörä oli sellaisessa kohdassa, jonne pystyin hyvin kävelemään poikien kanssa lenkillä. Kyllä, olin sitten niin järkevä, että hain pyörän poikien kanssa. Pitihän sitä kokeilla miten onnistuu pyörän työntäminen kahden koiran kanssa. Yllättävän hyvin. Ticollehan pyörä on tuttu juttu, mutta ei Sonykaan näyttänyt sitä mitenkään noteeraavan. Sony oli siitä hankala, että se veti. Pyörä vietiin koulunpihalle ja laitettiin lukkoon. Kotona ehdin tankata ennen kuin tuli aika lähteä kohti treeniä.

Treeni aloitettiin taas kiertelyllä. Sony oli puheliaalla tuulella ja puhisi aika paljon. Sony ei kohdistanut jutteluaan rotukaverille vaan katteli mua. Puhahdukset tulivat lähinnä silloin kun nousin kyykystä ylös. Sitten kokeiltiin ympäri juoksemista. Alussa oli ääntä, mutta hirtolla sen sai loppumaan. Juostiin muutama kierros niin, että Sony oli edellä. Ja sitten toisinpäin. Kun pääsi äänettömiä kierroksia, se oli kyllä vau! Tuossa jonkin kierroksen aikana alkoi tuntua reisissä se, että oli liikkunut tavallista enemmän. Mentiin myös yhdessä edestakaisin ja pääasiassa nekin menivät hyvin. Lopuksi vielä kiertelyä johtajaa vaihdellen. Sony oli äänekkäällä päällä, mutta lohduttavaa oli se, että treenikamu myös. Eihän se vetänyt vertoja herra “ruuneperille”, mutta kyllä sekin jutteli. Saatiin ekstrahäiriöitä ohimenevistä koululaisista ja koirista. Ehkä nuo saivat treenikamunkin juttelemaan? Ja, kyllähän ne omistajatkin taas höpisivät. Olipa taas kivaa. Edes sadekuurot eivät pilanneet tunnelmaa. Kiitos treenikamuille jälleen kerran :)

Tosiaan pieniä sadekuuroja oli tullut treenin aikana. Se laittoi miettimään, että lähdenkö työntämään pyörää Vakkelle. Ajatus vesisateesta ei innostanut, mutta toinen vaihtoehto oli, että sitten piti taas kävellä työmatkat. Kökköä säätä oli luvattu. Kuitenkaan siltä ei näyttänyt kun pakkailin reppuun sadeviitan. Ennen treeniin lähtöä pähkäilin vielä jopa, että laitanko kumpparit vaiko talvikengät. Onneksi olin valinnut kumpparit, sillä sitä ennusteen mukaista säätä sitten tuli. Treenin jälkeen oli pieni funtsimishetki, joka päättyi siihen, että kaivoin repusta viitan ja muutuin Waderiksi. Pyörää Sonyn kanssa työntäessäni päähän ei tulvinut mitään tähtien sota –juttuja, vaan huokailuja siitä, että vielä oli pitkä matka petiin. Sadekin näytti juuri sopivasti muuttuneen yhtenäiseksi. Miten mieltä ylentävää...

Vihdoinkin oltiin korjaamon edessä. Laitoin Sonyn kiinni puuhun ja menin sisälle liikkeeseen. Sony oli hiljaa puussa. Kai se oli jo jutellut suurimmat asiat treenin aikana ;) Pyörän sai takaisin tunnin päästä. Sadesäässä ei huvittanut kävellä, mutta tiesin, että jos jään paikoilleni, alkaa väsyttää. Siispä lähdettiin kävelemään kohti Prismaa. En varsinaisesti ollut menossa kauppaan. Lähinnä katoin, että ehtisikö siellä käydä. Vesisade kun oli tehnyt teistä melkoiset luistinradat. Oli niin liukasta, ettei Prismalle asti ehtinyt. En nähnyt kovin järkeväksi kävellä vesisateessa – varsinkin kun Sonylla ei ollut mitään vermettä. Ihan turkin kanssa sai äijä nyt pärjätä ja se säälitti mua. Jäätiin sitten bussipysäkin suojiin istumaan joksikin aikaa ennen kuin palattiin hakemaan pyörä. Sony odotteli taas kiltisti puussa kun kävin maksamassa 25 e uusista ketjuista ja niiden paikoilleen laitosta. Vanhat olivat jo niin venyneet, ettei niitä enää voinut pätkiä.

Kummallista oli, että kun lähdettiin kohti kotia, niin vasta silloin Sony noteerasi pyörän. Se alkoi ihmetellä, että mitä mä oikein työnsin. Pitkät piuhat vaiko oikeasti blondi, öh? :D  Tiet olivat niin kamalassa kunnossa, ettei niillä olisi voinut ajaa vaikka mukana olisi ollut Tico. Sitten kun tuli parempi kohta, niin sitten mä hyppäsin satulaan. Olin kyllä kävellyt jo enemmän kuin tarpeeksi ja pitihän se kattoa mitä Sony meinasi siitä – niin ja piti myöskin testata, että ketjut olivat kunnolla paikoillaan ;) En mennyt kovaa vauhtia, että ihan vaan ykkösellä sotkin eteenpäin. Alkuun Sony oli vähän, että “mur mur” kun hyppäsin satulaan, mutta kun käskin sen käyttäytyä, niin sitten se jolkotteli kiltisti vieressä. Myöhemmin tuli vielä toinenkin pätkä, jolla ajelin kävelyn sijasta. Se oli kyllä oikeestaan aika tyhmää ja vaarallistakin. Eihän siihen olisi paljoa tarvittu kun nurin olisin mennyt. Ticon kanssa ajelen yhdellä kädellä, mutta nyt se ei kyllä tullut kysymykseenkään. Ei, vaikka Ticolla on fleksi ja Sonylla oli parimetrinen normihihna. Sony piti pitää koko ajan ruodussa, jottei se huomaisi vaikkapa tirppaa, jolloin mä olisin nähnyt tähtikartan silmissäni ja nimennyt tähdet uudestaan painokelvottomilla nimillä ;) Juttelin ja kehuin Sonya koko ajan. Vauhti ei todellakaan ollut kova kun ajallisesti ei päästy yhtään kävelyä nopeammin kotiin. Vaikka aikaa ei säästynyt, niin jalkoja kyllä.

Viitasta huolimatta mulla oli housut aivan märät. Märkyys oli levinnyt myös saappaiden sisälle. Päälläni ollut takki yllätti positiivisesti, sillä vaikka sen toinen hiha oli ollut jatkuvasti alttiina sateelle, niin silti paidan hiha oli kuiva! Enpä tiennyt, että se takki olisi noin vedenpitävä!!! Vedenpitäväksi osoittautui myös Sonyn turkki. Luuloistani huolimatta se ei ollut läpimärkä kun oltiin päästy kotiin. Sony oli vain päältä märkä, mutta alta kuiva. Sellainen turkki on kova sana Islannissa.

Ticolle taas taisi olla kova pala se, että sen oli tyytyminen pihaan. En todellakaan lähtenyt enää millekään lenkille. En edes pienelle. Kuoriuduin nopeasti märistä vaatteista ja olipa kivaa saada kuivaa ylle! Sitten vähän peseydyin ja söin ennen kuin menin nukkumaan. Kello oli noin kolme kun vihdoinkin pääsin nukkumaan. Illalla oli taas pyörä käytössä, mutta tiet olivat lähinnä tarkoitettu luistimille. Töissä oli plääh –olo. Ei mua varsinaisesti väsyttänyt, mutta en myöskään tuntenut olevani täysin vedossa. Hieman innostuin, kun sain tietää, että tekisin taas niitä samoja malleja kuin edellisenäkin yönä. Mulla oli vielä muistissa se, miten olin niitä tehnyt, joten kuvittelin, että edessä olisi helppo yö. Nyt kysymys mulle: “Etkö sä jo opi tajuamaan, ettei tuolla koneella mikään pelaa niin kuin pitäisi???” Ei saisi luulla luuta lihaksi, sillä enää ne edellisen yön vauhdit ja muut säädöt eivät olleet sopivia. Nyt piti ettiä uudet... Onneksi löysin ne yhtään käämiä purkamatta, sillä tähän malliin oli kiskot laskettu, joka tarkoitti sitä, että yksikin purku ja sarja ei tulisi valmiiksi. Ja onneksi ei ollut mitään suurempaa ongelmaa. Koko yö siihen meni, jotta sain väännettyä ne sarjan 75 käämiä. Vanhalla koneella tuo olisi ollut keskinkertainen tulos, mutta tällä koneella mun ehdotonta huippua. Vanhalla koneella tuon sarjan olisi tehnyt paljon nopeammin, sillä malli ei ollut vaikea – ainoastaan kone on sitä...

Kotona ei huvittanut lähteä luistelemaan kahden intoa puhkuvan aasin kanssa. Enkä ollut kovin ilahtunut mahdollisuudesta törmätä naapurin labbikseen. Mä olin ihan raato enkä halunnut mitään ylimääräistä kokemusta. Halusin vain silkkiä sileää, joten lähdin tarpomaan lähipellolle poikien kanssa. Siellä ei ollut liukasta eikä tarvinnut pelätä vastaantulevia koiria. Aamupalaksi höyläsin juustoa, jotta sain nopeasti mahaa täytettyä ja sitten menin nukkumaan.

Olivat luvanneet perjantaille lumisadetta ja myrskyä. Kova tuuli oli alkanut jo torstai illalla. Kun heräsin, mietin, että vieläköhän ulkona tuuli kovin ja joko sitä lunta satoi? Oliko hyvä sää lähteä kauppaan? Kurkistin ikkunasta ja käperryin takaisin peiton alle. Siellä tuuli ja satoi lunta, siis ei mikään kauppaan meno ilma. Mua ei kuitenkaan väsyttänyt, joten nousin ylös. Jaloissa tuntui jokainen kävelty askel. Nollasin jalkojen askelmittarin sillä välin kun pojat painelivat pihalla. Kun reidet ja pohkeet oli venytelty, niin ei enää tuntunut missään viime päivien maratoonaaminen. Samalla olin pohtinut, että mennäkö vai eikö mennä kauppaan, sillä poikia seuratessani ikkunasta sää ei loppujen lopuksi näyttänyt kovin pahalta. Lunta tuli ja tuuli kovaa, mutta lumi oli kuivaa eikä tuuli ollut tapaninpäivän veroinen. Jos joku olisi sanonut mulle aamulla, että mä kävelen vielä myöhemmin päivällä kauppaan, niin olisin tilannut sille siltä istumalta kyydin Kupittaalle (= turkulainen hullujen huone. Tosin siellä on myös koulu, mutta lieneekö niillä kovin paljoa eroa ;) Itekin oon siellä ollut ja tämmöinen musta on tullut). Olin aamulla niin loppu, että kuvittelin päivän menevän löhöilyn merkeissä.

Niin siinä sitten tosiaan kävi, että käytiin poikien kanssa kaupassa lumituiskussa. En kokenut säätä kovin kamalaksi (olikohan ne ihan viisaita kun päästivät mut pois sieltä Kupittaalta ;)  ). Eteen näki hyvin kun laittoi päähän lippiksen ja hupun sitä paikoillaan pitämään. Kaikkein inhottavinta oli se, kun tuli kuuma. Että mä sitten inhoan tulla hikiseksi. Se on jotenkin niin inha tunne. Kaikki muu menetteli: tuuli, lumisade ja painava reppu. Ilmeisesti mulla oli liikaa vaatetta päällä kun tuli niin kuuma.

Kaupan jälkeen pojat tahtoivat vielä jäädä pihalle touhuumaan. Ite menin sisälle tekemään syntiä, eli syömään laskiaispullaa. Nyt taas saa kaupasta Salosen laskiaispullia, joissa on päällä niin tomu-, kuin raesokeria ja sisällä kermaa ja hilloa, nammmm!

Pojilla taisi olla kovakova nälkä. Ticohan nyt aina itkee kun alan poikia ruokkimaan. Sitten vielä, jos laitan mukaan vaikkapa kananmunaa, niin Tico itkee kahta kauheammin. Siltä ei jää huomaamatta jos kuppiin tulee muutakin kuin nappulaa. Sony yleensä vaan istuu ja odottaa. Tällä kertaa Ticon itku sai Sonyn haukahtelemaan. Äijät olivat selkeästi sitä mieltä, että nyt pötyä pöytään muija ja äkkiä!

Kahtena päivänä sain koiramaista postia. Torstaina tupsahti laatikkoon poikien valiodiplomit. Joo, nyt se sitten on tehty ja huushollista löytyy kaksi virallista valiota. Sitä jotenkin pehmeni Sonyn hyökkäyksen jälkeen, enkä enää jaksanut mököttää sille penkin alle menneestä “haukku”testistä. Saipahan sen asian pois päiväjärjestyksestä ja aivokiemuroista.
Perjantaina taas laatikossa odottivat näyttelylaput ja kirje ulkomailta. Luulin ensin, että se on Islannista, mutta lähempi tarkastelu paljasti sen olevan Latviasta. Kuoressa oli pieni lappu, jossa suomenkieli oli vähemmistö. Kuvittelisin tuon olevan Latvian CACIBin vahvistuksen? Kivaa oli huomata, että ne joiden kanssa ollaan suunniteltu tapaamista näyttelyssä, niin niiden kehät ovat melko lähellä. Ehkäpä tällä kertaa ne tapaamiset myös onnistuvat? Oman rodun edustajien lisäksi pitäisi tavata shelttityttönen, mittelipoika, ja sitten voisi käydä tsekkaamassa, että onko se holskutyttö, joka messarireissulla tavattiin, ilmoitettu sinne. Niin ja se podengon omistaja (kyseli su koulutuksessa, että oltiinko me messarissa). Erään pumin omistajan miittaamisessa ei liene ongelmia, sillä hän on siellä ilman koiraa. Nuo tapaamiset on just sitä parasta noissa näyttelyissä :)