Herättyäni huomasin, että satoi lunta. Edellisestä lenkistä ei ollut vielä kulunut kovin pitkää väliä, joten lueskelin ajankuluksi. Lumisade ei vaan loppunut, joten kävin poikien kanssa pikku lenkillä. Olin suunnitellut prismailevani, mutta märkä lumisade näytti muuttavan suunnitelmaa. Lenkin jälkeen laitoin pojat aitaukseen ja menin ite notkumaan nettiin. Sade näytti loppuvan, joten pakkasin kamat ja lähdettiin kohti prismaa.
 
Tämä prismailu kyllä meni hyvin. Sony oli paljon hiljaa, ehkä noin 80 % siitä ajasta, joka siellä oltiin!!! Hyvä Sony :) Sekin ääni, jota äijyli piti, oli enemmänkin kuiskaavaa puhinaa. Muutaman kerran volyymi nousi. Puutuin äänenkäyttöön vain jos se oli kovaa tai sellaista ketjupuhinaa. Parissa kohdassa piti murahtaa ja siihen loppui puhina. Sekin oli hienoa kun pojat eivät alkaneet huutamaan jos joku vaihtoi mun kanssa muutaman sanan. Se vitosen antanut äijäkin tuli moikkaamaan. Pojat olivat innoissaan – äänen kera. En erityisemmin pidä siitä äijästä ja onneksi se oli vain muutaman minuutin siinä höpisemässä. Se tuli myöhemmin uudelleen (osasinkin sitä odottaa) ja tällä kertaa se istui penkille. Tico kiipesi miehen viereen. Siis nimenomaan kiipesi: ensin yläosa penkille ja sitten takatassu kerrallaan penkille. Tuo on Ticon tapa. Sohvallekaan se ei hyppää vaan tuolleen ovelasti hivuttautuu. Se äijä alkoi heti tyrkyttää mulle vitosta. Olin siihen varautunut ja psyykannut itteni sanomaan ei. Hitto, mä nyt en ala ottamaan rahaa vierailta! Monesti sain hokea “ei kiitos” kun se äijä vaan tyrkytti ja tyrkytti rahaa. Lopulta se uskoi ja sanoi, että oli ennen kuulumatonta kun ei raha kelvannut. Joo, what ever... Sitten se naukkaili valkkaria samalla kun taas jotain selitti. Pojat olivat se syy miksen lähtenyt siitä litomaan. Saivat ihan hyvää treeniä. Tosin tämä treeni sai yllättävän käänteen kun Sony-mustasukka suuttui Ticolle, joka miltei jo oli sen miehen sylissä. Siitä seurasi rähinänpoikanen, joka loppui kun sain äijät kauemmas toisistaan. Sitten oltiinkin jo kuonot vastakkain ja hännät heiluen niin kaveria, että! Hämmentyneenä se mies naureskeli tilanteelle, joka oli nopeasti ohi. Siinä vaiheessa pojat istuivat kylki kyljessä nappuja odottaen. Jälleen kerran onneksi se mies lähti melko lyhyen ajan kuluttua pois. Vielä ennen lähtöään silitti poikia. Mulla alkoi jo olla nappupussi tyhjä. Oltiin vielä hetki siinä ja hyvin meni. Sitten vein pojat koppiin odottamaan kun kävin hakemassa pari piimäpurkkia.
 
Vaikka lunta oli satanut useampi tunti, niin ei se juurikaan jäänyt kiinni asfalttiin. Ne kohdat, jotka ovat jo vapaat jäästä, niin se lumi vain kasteli. Oli märkää ja kuraista. Sonylla oli päällään kurapuku. Se puku kyllä alkaa olla enemmänkin kuin makkarankuori Sonylle. Kyllä se vielä päälle menee eikä ihan turkkia hivele, mutta se on vaikeaa saada kiinni. Tarra, jonka pitäisi helpottaa puvun sulkemista ei pysy kiinni kun puku on kutistunut Sonylle. Se onkin vähän hankalaa saada se vetoketju kiinni kun pitää toisella kädellä vetää pukua yhteen samalla kun toisella kädellä vetää vetoketjua. Niin ja sitten täytyy vielä kattoa, ettei jää karvoja väliin. Ja mä kun luulin, että kun ostan puvun 1,5 vuotiaalle koiralle, niin se on sitten iäti sopiva.
 
Oli pari ohitusta kotimatkalla. Villakoiran huomattuaan Sony alkoi vilkuilla mua! Ja bernin kohdalla sama juttu, tosin siinä oli ohituksessa enemmän tuijottelua. Iso ja musta onkin Sonylle se “isoin mörkö”.
 
Yhdellä pellolla annoin poikien putsata ittensä. Kieltämättä kuvittelin lumen olevan enemmän upottavaa, mutta lumi petti vain mun alta. Pojat se kantoi hyvin. Paitsi ei silloin jos alkoivat painia. Vaikkei lumi upottanut niin pojat kierivät ja hieroivat itteään niin monelta kantilta, että ne puhdistuivat. Ticon mustat kyynärät ja masu oli historiaa tuon kiehnäämisen jälkeen ja Sonyn pukukin lähestulkoon yhtä puhdas kuin lähtiessämme. Siinä kun pojat kiehnäsivät, niin näin kauempaa tulevan koiran. Piru vie, kun Sony huomasi kuitenkin sen koiran ja nosti mekkalan. Se koira ei koskaan mennyt poikien ohi ja silti nuo aasit haukkuivat. Otin Sonya kiinni kuonosta ja käskin Ticon olla hiljaa. Pidin kiinni Sonyn kuonosta ja sanoin sille “nyt hiljaa”. En mitenkään nostanut ääntä, ehkä jopa tavallista hiljaisemmalla äänellä? Sitten kun huomasin Sonyn rauhoittuneen, niin silitin sitä piiiiiitkin ja rauhallisin vedoin samalla kun kehuin. Pohdin, että oliko se koira naapurin koira. Ainakin se oli musta lapukka. Kotitiellä sain vastauksen: ei ollut, sillä se koira oli pihallaan isäntänsä kanssa. Vaikka yritin ennakoida tilannetta, niin mekkalahan siitä nousi. Toistin saman kuin siellä pellolla ja sitten päästiinkin hiljaa sen talon ohi. Edistystä, sillä ennen se ei ole onnistunut jos on mekkala noussut. Kotona laitoin pojat aitaukseen, jotta saivat puristaa itestään viimeisetkin mehut. Siellä ne äijät vetivät rundia ja painivat kun mä ihailin laskevaa aurinkoa. Otin siitä muutaman kuvankin.
 
Sisällä annoin pojille possunkorvat ja piimää. Nyt ne latautuvat kohti seuraavaa lenkkiä.