Maanantaina sää suosi ja päästiin vihdoinkin koirakouluun! Tapani mukaan lähdin poikien kanssa hyvissä ajoin, jotta ehti vähän istuskella ja kuivatella suurimmat hiet pois ennen koulutusta. Vähän ennen kuin aioin jättää Ticon yksin odottamaan, kotoilin sen kanssa. Oltiin saatu silloin sieltä Ticon koulutuksesta kotiläksyksi perusasennon harjoittelua, sillä Tico tuppasi jäädä vähän silleen taakse. Sitä, seuraamista ja liikkeestä maahanmenoa sitten tehtiin. Ticon innon ja hännänheilutuksen määrällähän ei voinut muuta kuin onnistua hyvin. Tico oli mukana täysillä ja ilolla, jolloin se myös kuunteli todella hyvin. Treenin jälkeen valmistelin Ticon kotimatkaa varten, annoin keuhkopalan ja jätin tolppaan odottamaan. Tico jäi syömään herkkuaan, mutta kovin pian se alkoi haukkua, joten epäilytti, että oliko se muka ehtinyt syödä sen koko palan siinä ajassa...

 

Sonyn kanssa vaan odottelin ens alkuun. Kovin siltä tuntui löytyvän murinaa vaikka mille asialle. Sitä oli esiintynyt jo sen lepohetken aikana, joka vietettiin päästyämme Kupittaalle. Mikään muu ei tuntunut tehoavan kuin MC:n ravistelu hiljennyskeinona. Hieman ennen tunnin alkua jätin Sonyn istumaan, menin muutaman askeleen päähän ja pyysin sivulle. Se meni hyvin niin kauan kunnes alkoi näkyä muita koiria. Silloin Sonyn keskittyminen herpaantui. Se yritti noudattaa mun pyyntöjä, mutta kuitenkin sen oli pakko vilkuilla niitä muita koiria. Voi toista... :(

 

Koulutuksen alussa vetäjä sanoi, että nyt oli viimeinen kerta ulkona ennen halliin siirtymistä. Hallissa koulutus jatkuisi vasta marraskuussa. Joku ihmetteli ääneen, että eikö lokakuussa ollut lainkaan koulutusta. Kuulemma ei, sillä vielä ei tiedetty mistä se hallipaikka saadaan ja mille päivälle. Sitä piti anoa joka kerta erikseen. Kun kouluttaja huomasi ihmisten pettymyksen, niin hän sanoi, että jos on hyvä sää, niin hän voi kyllä tulla vielä seuraavanakin maanantaina. Olipas kiva uutinen :)

 

Kiva uutinen ei ollut se, että kun lähdettiin kiertämään kehää, niin heti Sony teki jarruhaukut :( Eikä seuraavatkaan kierrokset menneet yhtään sen hiljaisemmin. Jos vaikka päästiin nätisti liikkeelle, niin silti jossain vaiheessa Sonyn piti äännellä. Pujottelukin alkoi äänellä, mutta parani loppua kohden ja kontaktikin löytyi.

 

Sitten piti mennä parin kanssa edestakaisin. Saatiin pariksi musta lapukkaneiti. Vähän mietin, että tuleeko siitä yhtään mitään, sillä Sonyn voi yhdistää sen neidin naapurin lapukkaan. No, eihän siitä tullut. Takkua oli menomatka. Yllättäen tulomatka sujui todella nätisti! Koirien piti olla lähekkäin keskellä molempiin suuntiin ja tullessa tämä onnistui niin kuin piti. Kyllähän siihen tarvittiin houkuttelua ja lörpöttelyä, mutta väliäkös sillä.

 

Seuraavana olikin vuoro jakaa koirat isoihin ja pieniin. Pienet tutkittiin pöydällä ja isot maassa. Sonylta tutkimiset menivät hyvin. Kouluttajan huomatessaan, että Sony seisoi kun sille tehtiin se perussetti (eli katottiin hampaat ja vähän siliteltiin sieltä täältä), se vaikeutti tarkkia “tutkimalla” Sonyn korvia ja muutenkin syynäämällä Sonya “tiheämmällä kammalla”. Eipä äijä siitä välittänyt vaan malttoi seistä paikoillaan. Onpahan näköjään jotain, missä ei ole ongelmaa – ilmeisesti.

 

Siinä odotellessa omaa vuoroamme juttelin sen lapukan omistajan kanssa. Se päivitteli sitä, kun koira oli vetäissyt oman 200 gramman annoksen päälle 800 grammaa jauhelihakastiketta ennen koulutukseen tuloa. Oli kuulemma ollut aika “täyden näköinen” tempauksensa jälkeen. Koiran olemus oli hirvittänyt sen omistajaa niin paljon, että hän oli soittanut eläinlääkärille. Se, että koiruus oli vetäissyt semmoisen kilon sapuskaa kerralla, oli varmaan ihan käypä selitys sille, etteivät makupalat juurikaan kiinnostaneet koulutuksessa. Taas sain lisätodisteen siitä, että taitavat nuo lapukat olla maineensa veroisia ahmatteja. Telmahan noudatti varsin hyvin rotumääritelmän tuota osaa. Ruoka hävisi neidon kupuun punaisessa minuutissa ja sitten kuului miehekäs röyhtäisy. Sen jälkeen taisikin jo olla taas lisätilaa massussa :D

 

Sitten tehtiin pujottelua. Jee! Ja ei jee... Tällä kertaa pujoteltiin rivissä. Rivin viimeinen lähti pujottelemaan ja melko pian sen jälkeen siitä seuraava jne. Näin saatiin jatkuvaa pujottelua ja paljon! Sonyn kohdalla yksikään kerta ei mennyt hyvin. Oli takkua ja kontaktista saattoi vain haaveilla. Olihan sitä kontaktia hetkittäin, mut... Ajan kanssa rivistä saatiin pidempi, kun pikku hiljaa mukaan liitettiin pieniä koiria.

 

Viimeisenä oli kiertelyä ja seisotusta. Viittinkö edes sanoa miten kierrokset menivät? No, cos I don`t wanna sound like some broken record. Seisotukset menivät hyvin ja sitä taaskin ihasteltiin. Yhdellä kertaa kouluttaja näytti miten voi hihnalla koittaa korjata koiran asentoa. Sen jälkeen kierros ja seisotus. Koira koiralta kouluttaja katsoi miten koira oli jäänyt ja Sonyn kohdalla kuului kommentti “ ja tuolla seistään TÄYDELLISESTI!”. Niin, kyllä tuo sen osaa, jos sitä vaan huvittaa. Mutta se liikkuminen muiden mukana onkin jo toinen juttu. Ja se onkin se syy, miksi me ollaan jääty luokallemme kerta toisensa jälkeen. Jos siinä ei olisi ongelmaa, niin tuskin enää kävisin tuolla. Tai ainakaan tolleen just ennen töihin lähtöä.

 

Elikkäs tällä kertaa koulutuksessa sujui hyvin seisominen ja tutkiminen. Liikkuminen pääasiassa ei sujunut. Yksi poikkeus oli ja se tapahtui, kun piti mennä yksin edestakaisin. Se meni loistavasti ja oli nähtävissä heittonapun taikaa, kun käännyttiin takaisin. Se käännös on todella tiivis ja nopea. Mutta muuten Sony saakin risuja tuosta koulutuskerrasta. Täytyy kyllä sanoa, että hieman yllätti miten huonosti homma sujui tällä kertaa. Meinaan odotin ainakin himpun verran parempaa meininkiä sillä perusteella, miten naapurin koiran (tai koirien) kanssa on alkanut sujua. Jospa sitten päästäisiin vielä ensi maanantaina hakemaan päivän ketutus sieltä...

 

Niin siinä sitten kävi, että en malttanut lähteä sieltä pois ennen loppua. Ja se vielä kesti vähän ylikin puol kasi. Ajattelin, että kai sitä voi nyt yhden kerran vähän myöhästyä töistä. Sen pystyi sitten kuitenkin “maksamaan” takaisin seuraavana päivänä menemällä normaaliin aikaan. Mulla se normaaliaika meinaa sitä, että oon töissä hyvissä ajoin. Varaan aina vähän ylimääräistä aikaa ja lähden liian aikaisin. Hyvin voisin lähteä 10-20 min myöhemminkin, mutta en tykkää lähteä ihan nipin-napin-meiningillä. Ja kun en kuitenkaan pääse heti hommiin, ennen kuin se edellinen on lähtenyt, niin näillä verukkeilla uskalsin ajatella noin. Onkohan tuolla vähän liiankin vapaa meininki, kun jopa tämmöinen lapanen uskaltaa edes harkita töistä myöhästymistä muutamalla minuutilla? Se vaan tuntuu jotenkin hassulta ajatella, että jos myöhästyn vähän tänään, niin ei siitä kukaan sano mitään... Joku lukija taitaa jo siellä jopa kirota, kun eräs taas putosi täysin kiskoilta metikköön jaaritellessaan taas jotain ihan muuta kuin koira-asiaa. Mutta toisaalta, niinhän se ihan oikeakin rautiemeininki on kaikkea muuta kuin luotettavaa kiskoilla pysymistä. No niin, aina vaan paranee, kun piti sitten vielä vetää tähän mukaan VR-piikkikin...

 

Syntisten ajatusten runtelemana jäin loppuun asti ja sen jälkeen yritin olla valoakin nopeampi vaihtaessani Sonyn hihnan ja sitten vielä äijälle heijastinliivi. Ainahan sitä voi yrittää, sillä oikeesti tuntui, että just silloin oli autonturvavyö maailman pahimmassa solmussa ja sen selvittäminen kesti like forever. Se oli vähän niin kuin, kun leffassa joku juoksee jotain kamalaa pakoon autoon. Autossa sitten kädet täristen kilistelee autonavaimia yrittäen saada ne virtalukkoon – onnistuen siinä miserably. Nyt se sitten on todistettu, ettei se ole pelkkää leffafiktiota vaan täyttä totta, että kiireessä ja paniikissa mikään ei meinaa sujua. Eikä näköjään meinaa sujua mun asiassa pysyminenkään. Sorry again. Ja mikä ihmeen enkkuvaihde on kaiken lisäksi nyt päällä? Nyt täytyy koittaa skarpata!

 

Jees, kun Sony  oli lähtövalmis, niin sitten lädettiin tukkaputkella kohti kotia. Klo näytti 19.43. Kyllä se pientä paniikkia pukkasi mielen sopukoihin. Vaikka olin tavallaan antanut itelleni luvan myöhästyä töistä, niin en silti halunnut niin käyvän. Oli pakko ainakin yrittää olla töissä ajoissa. Siispä alkumatkasta juostiin pitkä pätkä. Välillä hetki kävelyä ja sitten taas juoksua. Pojat juoksivat kiltisti – onneksi. Loppumatkasta en enää jaksanut paljoa juosta, joten sitten piti yrittää tehdä pikakävelyn maailmanennätystä. Tai ainakin omaa ennätystä. Se oli raakaa paahtamista meiltä kaikilta. Kotona oltiin joku 21.10. Kovin olin toivonut, että matkan voisi päästä nopeammin kuin puolessatoista tunnissa, mutta sen nopeampaa sitä ei näköjään pääse. Pojille pikaisesti iltapiimät, vaihdoin vaatteet, hörpin marjakeittoa, porkkana poskeen ja triathloni jatkui polkemisella. Töissä olin kirjautumassa sisään 21.40, eli juuri silloin, kun mun viimeistään oikeasti pitäisikin. Huh, en myöhästynyt! Sitten oli edessä työvaihe, lisää polkemista ja pikku lenkki äijien kanssa, ennen kuin vihdoinkin olin maalissa. Kumma kyllä en ollut yhtään tavallista väsyneempi. Jaloissa tuntui sen verran, että kun kävelemään lähti, ekat askeleet olivat semmoista köpöttelyä.

 

 

 

Tiistaina olikin sitten Ticon vuoro heittää reppu selkään ja olla päivän koululainen. Herättyäni käytin äijät lenkillä ja sen jälkeen aloin pikku hiljaa valmistautua iltaa varten. Taas piti tehdä asioita niin paljon ennakkoon kuin mahdollista. Ennen koulua ei ollut kiirettä, mutta sen jälkeen kyllä piti taas sytyttää tuli hännän alle.

 

Lähempänä lähtöä tein pikku treibball-harjoituksen Sonyn kanssa, eli vain vähän liikutin pihalla palloa ja kehuin äijää kiinnostuksesta. Sitten pikku lenkki kera kotoilun. Seuraavasta osiosta en juurikaan pitänyt, mutta pakko oli jättää Sony kotiin. En saanut sitä minnekään Ticon koulutuksen ajaksi. Sonyahan ei voi jättää minne vaan ja miten vaan. Kangashäkkiin jättäminen pelottaa ja en täysin luota siihenkään, ettei se velmu keplottelisi itteään pois turvavyöstäkin, joten ei äijää vaan voinut ottaa messiin. Ticohan on jopa pakko ottaa mukaan maanantaisin, sillä niin kuin ylhäältä kävi ilmi, niin en ehtisi ulkoiluttaa sitä muuten yhtään ennen töitä. Onneksi Tico ei sekoa kun sen jättää. Ääntä kyllä toisinaan pitää, mutta ei tempoile tai venkoile.

 

Sony alkoi imuroida nappuja lattialta, kun niitä sinne heitin Sonyn aterian verran. Naput syötyään alkoi mekkala. Nopeesti se ne imaisi, sillä ei me oltu ehditty lähteä pois pihasta, kun jo alkoi mielenosoitus. Eihän sitä ollut kivaa kuunnella, mutta...

 

Matkalla kouluun hokasin unohtaneeni pyöränavaimen. No, sitten piti vaan jättää pyörä sivumpaan, sillä ei käynyt edes mielessäkään avaimen hakeminen. Periaatteessa sen olisi ehtinyt hakea, sillä olin varannut Ticolle puoli tuntia lepoaikaa ennen koulua. Se lepoaika meni Tico-teräskoiran seistessä ja ihmetellessä ympäristöä. Ei tullut kuuloonkaan mikään latautuminen tai edes veden juominen. “Teräskoirat eivät noin vähästä hätkähdä”, tuntui Tico tuumaavan. Vähän kyllä mietitytti, että sössinkö pyöräilyllä Ticon innon koulutukseen ja koko tokoiluun jos se joutuu väsynä tekemään juttuja.

 

Olin unohtanut yhden seikan: nyt oli kyseessä Tico. Se sama koiruus, jolta tuntui jarrut puuttuvan. Eikä niitä tainnut vieläkään löytyä. Eka harjoitus oli luoksetuloa. Ei mitään “hampaat irvessä meininkiä” vaan enemmänkin leikin varjolla. Piti peruuttaa ja pyytää koira luo. Luoksetulon piti kuitenkin tapahtua niin, (jos koira osasi muuten asian) kuin sen on opettanut . Ticon tapauksessa se tarkoitti suoraan sivulle tuloa. Koiraa ei pitänyt jättää mitenkään vaan yksinkertaisesti peruutin ja käskin Ticon sivulle. Tico teki innolla lähestulkoon koko ajan täydellisiä luoksetuloja. Välillä jäi vinoon tai vähän taakse, mutta enimmäkseen meni presiis oikeelle paikalle :)

 

Nyt oli tullut mukaan kaksi uutta koiraa. Sammari, joka haukkui paljon. Toisaalta lohduttavaa, että jonkun toisenkin koira haukkkuu. Toisaalta taas erittäin mielenkiintoista nähdä miten Sony kestää sen sammarin haukun, sitten kun joskus otan sen mukaan... Toinen uutuus oli espanjan vesikoira, eli tästä lähin tämä laiska lyhentää sen vespaksi.

 

Seuraavana treeninä Tico ja vespa piti laittaa istumaan perusasentoon naamakkain muutaman metrin päähän toisistaan. Norwitsi istutettiin Ticon taakse muutaman metrin päähän. Tavoitteena oli koittaa pitää koirat siinä, kun yksi koirakko kiersi muita. Se ei ollut vain kerta pujottelua vaan jokainen sai vuorollaan mennä useamman kerran muiden läpi välillä pysähtyen johonkin väliin ja välillä suuntaa vaihtaen. Kun muut pujottelivat, Tico istui häntä heiluen mun sivulla mua katsellen. Mä tietty kehuin äijää. Ihan koko aikaa Tico ei ollut paikoillaan kuin tatti, mutta kesti hyvin pitkiäkin aikoja. Aina välillä asento muuttui hiljalleen vinommaksi. Sitten vaan korjasin Ticon oikeaan asentoon. Kertaakaan Tico ei edes yrittänyt mennä pujottelevan koiran luo. Mahtavaa! Ticon oma pujotteluosuus sujui upeasti. Kontakti oli täydellinen ja Tico kulki innolla mun vieressä, kun me mentiin muiden välistä. Ticon maailmassa olin vain mä ja se oli hienoa! :) Pujottelun jälkeen piti hetki leikkiä koiran kanssa ennen kuin uusi koirakko pääsi pujottelemaan. Myönnän, että useammankin kerran mietin, miten hyvä treeni tuo olisi ollut Sonylle...

 

Viimeisenä oli paikallaanmakuuta. Sekään ei ollut sitä, että koirat jätettiin rivissä makaamaan tietyksi ajaksi. Koiria kun oli vain neljä, niin sopivasti jokaiselle oli oma nurkka huoneessa. Ideana oli jättää koira maahan ja sitten tehdä ite häiriötä, käydä välillä palkkaamassa, toistamassa käsky ja taas lisää häiriötä. Jokainen tietty teki tasonsa mukaan. Mä laitoin Ticon maahan ja menin hihnan mitan päähän. En uskaltanut päästää siitä irti. Sitten kun äijä pysyi, palkkasin. Välillä kiersin Ticoa. Ja hyvin se pysyi maassa. Kouluttaja tuli antamaan mulle lisävinkkejä: käsien ja jalkojen heiluttelua, hyppimistä... jne. Kun sanoin, etten uskalla päästää irti hihnasta, niin kouluttaja käski mun seistä hihnan päällä kun esim. heilutin käsiä. Kouluttajakin teki Ticolle häiriöitä ja pääasiassa Tico pysyi maassa. Ihan vain muutaman kerran nousi sen harjoituksen aikana, jonka kesto oli 10-15 min (?). Muutoin äijyli makoili sammakkona häntä heiluen. Ticon iloista olemusta oli kiva kattoa. Kouluttaja laittoi avustajan häiritsemään Ticoa. Se kiersi Ticoa (mä seision noin hihnan mitan päässä, mutta en pitänyt kiinni hihnasta) kävellen ja välillä hyppien. Kantoi jakkaraa, jolle pysähtyi välillä istumaan. Käveli Ticon yli. Mitä teki Tico? Heilutti häntää maaten sammakkona ja varmaan ihmetteli kummallisia ihmisiä. Avustajalta alkoi ideat loppua kun Tico vaan makoili, vaikka vieras ihminen häselsi ympärillä. Upeaa Tico!!! :) Joko se pysyi maassa niin hyvin, kun se oli jotain ehkä oppinutkin kotoilussa tai sitten siihen vaikutti se puolen tunnin pyöräily ennen koulutusta. Ainakaan se pyöräily ei pilannut koulutusta, jota olin vähän pelännyt. Ticon energiamäärä on kyllä aika uskomaton. Joskus se sapettaa, mutta useimmin sitä vain naureskelee ja ihastelee, että miten se jaksaa tehdä vaikka mitä. Sitä en osaa sanoa, olisiko Sonyn patterit riittäneet noin hyvin. Sonysta kyllä näkee kun se on väsy. Silloin se näyttää varsin hellyttävältä. Ticoa en kai ole koskaan nähnyt sen näköisenä ja tuskin tuun näkemäänkään... Sonysta vielä, että en usko, että se olisi pysynyt maassa kovinkaan kauan yhtäjaksoisesti. Todennäköisesti sitä olisi alkanut hermostuttamaan ennen pitkää. Jospa vielä saan sitä joskus testata :)

 

Kotona sain huomata unohtaneeni jotain muutakin lukkoihin liittyvää kuin pyöränavaimen. Avasin ulko-oven ja vastassa oli onnea pursuava yksin jätetty. Niin, kuistinovea en ollut lukinnut. Ilmeisesti Sony vieläkin kokeilee onneaan ovien kanssa. Pikku lenkki Sonyn kanssa, puuro huiviin ja kohti töitä. Koko yön pyöri mielessäni kuva maassa makaavasta ja häntää heiluttavasta sammakko-Ticosta. Tico oli totisesti ansainnut ruusuja <3

 

 

 

Jo pidemmän aikaa oli pyörinyt mielessä ruohon lyhennys. Keskiviikko oli vihdoinkin päivä, jolloin asiaa pääsi toteuttamaan. Sää suosi ja naapurustokin malttoi tyhjentyä. Jep, kumma juttu, että vaikka kehtaan huudella täällä netissä tekemiäni typeryyksiä, niin silti en viitti niitä ihan kaikkia toteuttaa toisten nähden. Siispä odottelin toiveikkaana, että viereisen talon väki lähtisi.

 

Mä seuraan useampaa islisblogia. Mä oon niin tän rodun tassun ympärille kiedottu, että miltei kaikki isliksiin liittyvä kiinnostaa. Se on kivaa ja mielenkiintoista lukea muiden islisten elämästä. Ja myöskin lohduttavaa, kun huomaa, että löytyy niitä onkelmia muiltakin. Blogeista saa myös vinkkejä ja yhden blogin perusteella naputtelin hakusanaksi koirakoulu. Itse asiassa ennen tuota naputtelin hakuun jotain muuta, mutta sen tulos oli harmittava pettymys. En paljasta mistä on kyse. Ehkä sitten ensi kesänä?

 

Tuota hakusanaa on tullut kokeiltua aina silloin tällöin, mutta laihoin tuloksin. Tällä kertaa tulosta tuli. Löytyi oikea kurssien aarreaitta ja mun suupieliin kasvoi kunnon kengännauhat, kun niitä kursseja kuolailin. Oli agia, tokoa, flyballia, rally-tokoa, hakua... Vaikka mitä, voisi melkeinpä sanoa! Agiin näytti vielä olevan tilaa ja kaikenlisäksi se olisi ollut viikonloppuna. Vakavasti mietin, että ilmoisinko Ticon sinne. Mutta kun ilmosin Sonyn toiselle kurssille, niin tässä epävarmassa työtilanteessa en uskaltanut ilmota Ticoa agiin. En ole vielä saanut mitään vahvistusta Sonyn kurssipaikasta, joten ei siitä vielä sen enempää.

 

Voih, kyllä harmittaa, jos yötyöt on kohta historiaa. Just oon löytänyt tottisryhmän, joka sopii mulle. Jos mun työaika muuttuu aamuun ja iltaan, niin pihkuna sentäs, kun sitten pääsen tolle kurssille vaan joka toinen kerta :( Mut joo, on se aamu ja ilta parempi kuin ei mitään, vaikken riemusta pompikaan asiaa ajatellessa...

 

Mulla on kone lähellä ikkunaa, joten hyvin voin pitää silmällä samalla tietä. Ei se kone oo siinä naapurien kyyläämisen vuoksi, vaan sen takia kun siitä näki hyvin poikien aitaukseen, jota ei enää ole :) Sitten kun olin nähnyt viimeisenkin asukin lähteneen, niin suojavermettä päälle ja aivot narikkaan. Ups, I did it again ja leikkasin siimurilla nurtsin :D Se oli semmoinen kolmen ja puolen tunnin urakka (pojat olivat myös ulkona ja pitivät pääasiassa omaa kivaa). Huonosta työergonomiasta kertoi kipeytynyt alaselkä. Aika uuna sitä sai leikellä (enkö vois olla lyhyempi?). Kaikesta huolimatta en pystynyt jättämään hommaa kesken. Ajatus siitä, että olisi pitänyt vielä toisenakin päivänä kyylätä naapureita, oli vähemmän innostava. Ja mistäs sitä tiesi millainen sää olisi huomenna? Ehkei sitä voisi jatkaa pitkiin aikoihin sateen takia. Noilla pähkäilyillä totesin, että homma vietiin loppun nyt eikä vasta viidestoista päivä.

 

 

 

En tiennyt keskiviikkona, että se oli ainoa oikea päivä leikata nurtsi. Torstaina ei olisi ehtinyt. Tai jos olisi aloittanut, niin työyöstä olisi tullut rankka. Tai mikä vielä pahempaa olisin saattanut missata jotain aivan upeaa, kun siimuroidessani en olisi kuullut puhelinta lainkaan. Sain soiton. Varsin yllättävän sellaisen. Sonyn kasvattaja soitti ja kertoi uutiset. Sitten kysyi kelpasiko mulle kyyti. Ja muistutti kamerasta ;) No, himputti soikoon kyllä kelpasi kyyti! Noutaja tulisi kuuleman mukaan tunnin päästä. Siinä ehti hyvin käyttää äijät, tehdä eväät ja vähän siistiytyä. Syömään en sen kummemmin ehtinyt vaan raavin suuhuni kaikkea helposti irtoavaa. Tai olisin mä sittenkin ehtinyt. En vaan tiennyt sitä. Meinaan reilun tunnin päästä mulle soitettiin. Navi oli alkanut pyörittää noutajaa ympyrää. Pyysin jotain maamerkkejä ja tiennimiä, jotta sain itteni kartalle. Onneksi paikka oli sellainen, että lopulta osasin neuvoa soittajaa eteenpäin. Kolmen aikaan oli kyyti pihassa. Navi ei vieläkään ollut ok, sillä e yritti työntää meitä ihan väärään suuntaan. Ei noihin vempeleisiin voi aina luottaa.

 

Perillä piti vähän aikaa odotella pihassa. Mikäs siinä oli olla suojaisella kuistilla ja vähän ehti kattella pihaa. Joku 10-15 min oltiin odotettu kun auto tuli pihaan. Autosta tuli ulos iloinen ja tuore mamma takamus veressä. Sonyn sisko-likka oli tuonut maailmaan neljä uutta islistä <3 Kolme tyttöä ja pojan. Pikkuiset oli laitettu vällyissä kylmälaukkuun, kun sisko oli pitänyt viedä eläinlääkäriin. Nelikko oli tullut maailmaan nopeasti: kaikki tunnin sisällä. Oli tuntunut, että vielä sieltä olisi ainakin yksi tulossa. Tuskallisen odottelun jälkeen kätilöt olivat päättäneet lähteä käymään lääkärissä. Siellä oli käynyt ilmi, ettei pentuja ollut tulossa enempää. Sonyn siskolla oli todella paksu kohdunkaula ja sitä oli sitten luultu pennuksi (tästä jutusta kyllä sitten väännettiin vitsiä, believe me). Onneksi ei ollut kyse mistään vakavammasta eikä tarvinnut alkaa leikata tai muutakaan.

 

Kasvattaja kysyi, että halusinko pidellä pentuja. Tottahan toki! Pesin kädet ja laitoin niihin käsidesiä. Sen jälkeen mulle annettiin molempiin käsiin yksi pikkuinen. Mahtuivat hyvin käteen. Juttelin niille, että “mulla on teidän ukki ja eno”. Pesulta tullut Sonyn sisko hyppi kiinnostuneena kattomaan mitä mulla oli käsissä. Mammalle annettiin hänen vauvansa. Kun pennut olivat hyvän aikaa syöneet, niin sitten oli mamman vuoro syödä. Siinä mä pentulaatikon vieressä kattelin neljää pientä mönkijää, joilla oli ikää vasta muutama tunti. Kyllä vain, ne olivat jo heti liikkeessä. Tietenkin enimmäkseen söivät ja nukuksivat, mutta myöskin näkyi pientä möngintää. Siellä niitä pikku ADHD:ta oli kovaa vauhtia kasvamassa harmaannuttamaan tulevat omistajansa. Ei vaan, mistäs sitä tietää, vaikka tulisivat yhtä rauhallisiksi tyypeiksi kuin niiden isä. Se on oikea luttana <3

 

Laatikon vierellä istuin lumoutuneena, kuvailin ja kuuntelin yön valvoneiden kätilöiden välillä hyvinkin hassua juttua. Laatikolta piti poistua nauttimaan pöydän antimista. Siis keittiönpöydän ja se laatikko oli olohuoneessa... Tarjoilut olivat hyviä: paahtoleipää, juustoa ja kalaa. Sen lisäksi kauralastuja ja todella hyviä pullia. Ne olivat vielä lämpiä, sillä ne oli ihan ite hetki sitten paistettu. Pullat olivat pehmeitä ja kuohkeita. Siis tosi hyviä! Pöydän päässä oli tuijottamassa kaksi hyvinkin tuttua silmää. Sonyhan se siellä napotti. Sinne kulmaan oli laitettu islisten viime vuotinen vuosikirja, jonka kannessa Sony on. Jotenkin ne Sonyn silmät sieltä oikein loistivat ja sitten huomasin mitä siellä pöydän päässä oli.

 

                                                                    

                                                                    Tämän kuvan nappisilmät napottivat

 

 

Ruokahetken jälkeen koitettiin ottaa pikkuisista yksittäiskuvat. Nii-i. Millainenkohan kasvattaja oli oikein kyseessä, kun eivät ne pienet osanneet paikka-käskyä? Tai mitään muutakaan. Kun pentu laitettiin kuvattavaksi, niin se alkoi heti mönkiä kohti mammaa, vaikka olisi miten toistanut paikkaa! Heh, ei noita rivejä kannata ottaa tosissaan. Tuo oli huumoria, jota siellä viljeltiin kasvattajan kanssa. Hän oli juonessa heti mukana :D Sonyn kasvattaja on kyllä hieno ihminen! Huumoria vedettiin myös pentujen väreistä. Oli syntynyt kaksi “punaista” ja kaksi mustaa. Noh, Sonyn sisko on sellainen tosi kaunis ja vaalea kaunotar ja hänen sulho punainen komistus, joten mistä ihmeestä ne kaksi mustaa olivat tupsahtaneet? Todettiin, että oli tainnut käydä naapurin karjalankarhukoirakin asialla ;) On näillä nuo värit kyllä hassu juttu. Koskaan ei tiedä mitä syntyy. Niillä mustilla ei ole paljon valkoista, mutta kyllä ne pystyy silti hyvin erottamaan toisistaan. Toisessa on pikkuisen enemmän valkoista ja toisella on etutassuissa rusehtavaa. Ne kaksi muutakin erottaa hyvin toisistaan, sillä toinen on tummempi kuin toinen. Se tummempi taisi olla se ainoa poika. Jänskä nähdä millaiset turkit niille tulevat, sillä molemmilla vanhemmilla on pidempi karva.

 

Ennen lähtöäni annoin Sonyn siskon omistajalle pussin, jossa oli kolme possunkorvaa. Ajattelin, että pitää sitä nyt jotain viedä tuoreelle mammalle ja kävin poikien herkkupussilla. Mamma sai sitten meiltä jokaiselta yhden korvan. En siihen hätään muuta keksinyt. Tuore mamma kuulemma tykkää korvista, joten hyvin meni :)

 

Kuski laittoi navin päälle, sillä hän halusi näyttää miten se vempele häntä pyöritti siinä yhdessä kohtaa. Kukaan ei jutustelun ja vitsailun lomassa kiinnittänyt huomiota siihen, että missä mentiin. Mä sitten yhtä äkkiä havahduin, että nythän tultiin eri kautta kuin mitä mentiin. Jollain ihmeen logiikalla se vempele meinasi, että Turun keskustan kautta olisi lyhyempi matka kuin ohitustietä pitkin... Kuski laittoi navin kiinni ja mä sain vapautuneen paikan. Onneksi osasin siitä kotiini. Se, että navilla näytti olevan suuria vaikeuksia hahmottaa mun koti, niin tuli ihan sellainen olo, että asuisin jossain siellä, mitä ei löydy edes kartalta :D

 

Kun tultiin mun kotitielle, niin autonikkunasta näkyi kuulemma ihan kamalia taloja ja varsinkin tuo lähipelto oli aivan hirveä ;D Kuski ja kasvattaja käväisivät sisällä. Tico huusi. Se oli ihan järkyttävää mekkalaa. En sanoisi sitä enää haukkumiseksi. Mulla ei ollut MC:ta siinä hollilla, enkä tiedä olisinko uskaltanut sitä siltikään heittää kun Sony oli hiljaa. Hankala juttu, että Ticoon ei näytä MC niin paljon tehoavan, kun taas Sony tuntuu suurinpiirtein kumartelevan sen edessä.

 

Sonyn kasvattaja on tuonut Ticolle kaksi tyttöä ja juteltiin huutavalle Ticolle, ettei nyt ole tyttöjä tulossa kylään. Varsin hupaisaa oli se kun Tico makasi sohvalla ja haukkui. Sille juteltiin näitä tyttöasioita. Kun kasvattaja sanoi, että kyllä se taitaa olla niin, ettei Ticolle tule enää yhtään tyttöä, Tico alkoi vinkua. Ihan kuin se olisi tajunnut mitä sille puhuttiin :D Hyvä olisi, jos olisi oikeesti tajunnut, sillä ne olivat järjen sanoja. Kun on pienilukuinen rotu, niin yhtä koiraa ei voi kovin monesti käyttää. Ja varsinkin, jos jotain sen sukulaista on käytetty jo aika paljon...

 

Vierailijat halusivat kiivetä kalliotasanteelle ihmettelemään ja ihastelemaan. Muutenkin tuntuivat tykkäävän mun pihasta. Pikaisen visiitin jälkeen vieraat lähtivät parin tunnin kotimatkalleen. Sonyn paksu turkki oli herättänyt ihastusta ja kuski sanoi kasvattajalle Sonyn nähdessään “ootko sä mennyt antamaan tommoisen pois?”. Vitsimiehiä sekin.

 

Suuret kiitokset Sonyn kasvattajalle, että sain nähdä niin pikkuisia pentuja  Se oli kyllä ihan huippua! Kannatti siimuroida nurtsi kokonaan keskiviikkona. Jo senkin vuoksi, kun torstaina satoi.

 

                                                 

                                                  Tämmöisellä värisuoralla pelattiin Ticosta ukki ja Sonysta eno.

 

 

https://picasaweb.google.com/101307789753722693173/SinnanVaavit  tuolla on lisää kuvia pienistä

 

 

 

*Yhtenä aamuna törmättiin naapurin koiraan ja ohi mentiin hiljaisesti! Ja jonakin iltana törmättiin pupsiin ja sekin meni hyvin, vaikka pimeää jo oli! Hienoa äijät :)

 

*Sonyn muistista sain taas muistutuksen. Treibball-treenin yhteydessä Sony bongasi vajassa kuivumassa roikkuvan raadon. Jätti sen rauhaan, kun niin sanoin. Seuraavana päivänä, kun vaja ovi aukesi, niin Sony marssi suoraan sille raadolle ja näin on tehnyt aina sen jälkeen. Tuo muisti on kyllä jotain...

 

*Sonyn paino oli syntyessään 334 grammaa.

 

*Me ollaan nykyisin ihan pihalla. Lenkille mennään niin, että hihnat laitan vasta portin luona. Aamulla kun tuun töistä, jätän pyörän portin lähelle ja vasta lenkin jälkeen vien sen vajaan. On mukavampi viedä se sinne kimpassa. Kimpassa ollaan viety syötävää kompostille, ripustettu pyykkejä kuivumaan, kaivettu ylös puolikuollut pensas tai sitten vaan istuskeltu ihmettelemässä ja ihastelemassa. On tää niin ykköstä kun äijät pääsee tontilla sinne, minne mäkin! :)

 

*Ticon toisen pentueen tytär oli käynyt agin möllikisassa ja sijoittunut hienosti kolmanneksi. Virheitä oli nolla ja ihanneaikakin oli alittunut. Onnea tyttöselle :) Virallisia kisoja jo harkitaan...

 

*Sonyssa asustava tuholainen tuli taas esiin ja repi peiton täytteitä sekä rikkoi yhden pehmosydämen. Sen sain joskus tooooooodella kauan aikaa sitten ja lopulta se päätyi yhden kaapin oveen roikkumaan. Sen mä jätkä sulle sanon, että jos kosket sen kaapin sisältöön, niin sitten vien sut kirpparille myytäväksi. Tuhot tehtiin, vaikka seurana oli Tico.

 

*Löysin Ticosta kaksi punkkia. Ne ylisyöneet ällötykset poksahtelivat “kivasti” kun niitä poltti paperin sisällä. Kannattiko kiinnittyä mun koiraan, häh? Kannattiko? Sonyssa kai oli hirvikärpänen (!?). Sen turkissa oli jotain mustaa. Näytti risunpalalta ensin, mutta lähempää kun kattoi, niin se “risu” oli kiinni ihossa. Se oli aika kärsineen näköinen “risu”, että mahtoikohan olla enää hengissä. Jos se oli hk, niin mistäs se Sony on semmoisen saanut kun ei me olla oltu metikössä sitten Ruissalon?

 

*Perjantaina tuli islislehti, joten kyllä oli kiva kruunaus tavallista islismäisemmälle kuukaudelle. Kyllähän se harmittaa, että näitä ihanuuksia näkee niin harvoin (siis muita kuin näitä omia) kun ei ole autoa. Mä kartankin islisten keskustelupalstalla osiota, jossa ilmoitellaan koulutuksista ja tapaamisista. Se on mulle liian tuskallista tietää mitä kaikkea kivaa menettää. Pimennossa noiden asioiden suhteen on paljon parempi olla. Onneksi näitä sitten aina joskus näkee enemmänkin ja tässä kuussa kävi niin :)

 

 

 

 

Sony nyt on aina viihtynyt lattiaa korkeammalla (niin kauan kuin turkki on antanut myöden). Viime aikoina Tico on ollut yhä useammin näky sängyllä tai sohvalla. Taitaa vaarin luita jo kolottaa ;) Kun aloin tätä kirjoittamaan, niin äijät valtasivat sohvan. Sony löysi oikein kivan kolon tyynyjen välistä. Kun Sony sieltä lähti, niin kohta siellä pesässä oli Tico. Näin lopuksi palkitsen mahdolliset hengissä luku-urakasta selvinneet lukijat kuvituksella yöllisestä sohvanvaltauksesta.

 

                               

                            Tico on oivaltanut, että pehmeä onkin aikas mukavaa...

 

                               

                            Ensin pestään ja sitten nukutaan.