Eilen oli isompaa mielenmyllerrystä Suomessa ihan yleisesti, mutta yllättävän paljon sitä myllerrystä mahtuu vain yhdenkin ihmisen nuppiin. On ollut ns. yleisellä tasolla olevaa myllerrystä, joita ovat aiheuttaneet nykypäivän kaksi kestopuheenaihetta. Niistä jatkuva jauhaminen on saanut mut vakavasti harkitsemaan uutisboikottia. Kyllä siinä menee päivä pilalle kun uutisia lukiessaan pamahtaa musta harmistuksenpilvi pään päälle. Sama pilvi on väijynyt töissä radiota kuunnellessani. Viime viikolla tulikin välillä napsaistua radio pois päältä kun en enää jaksanut kuunnella niitä kahta kestoaihetta. Toinen niistä on ne hallituksen suunnittelemat leikkaukset. Ei oo kivoja juttuja ei, mutta ne olisi helpompi niellä jos ite pukupelletkin osallistuisivat niihin kovasti kailottamiinsa yhteisiin talkoisiin muutoin kuin symbolisella eleellä. Niin, ja käsittämätöntä on, ettei niitä koske mahdollinen ekan päivän sairauskarenssi. Joo, mutta se siitä.
 
Toista aihetta ei kai saa julkisesti edes sanoa. Välillä tuntuu siltä, joten en nimeä sitä mitenkään. Mutta kyllä sekin on aiheuttanut sisäistä myllerrystä jos jonkinmoista. Mihin tässä oikein ollaan menossa?
 
Henkilökohtaista myllerrystä tietty aiheuttaa ihan kohta muuttumaisillaan oleva tilanne. En voi ymmärtää miksei mua huoleta tai sureta yhtään se, että kolmen päivän jälkeen paska on paketissa? Päinvastoin oon iloinen siitä – vaikka tyhjän päälle tuun putoamaan. Ei tunnu missään!? Luulen, että jos firma olisi hoitanut lopun eri tavalla, niin se loppuminen voisi tuntua jossain ja surettaa. Mutta jos on joutunut kuukausikaupalla olemaan firman hyväksikäytettävissä silloin kun on sattunut olemaan jotain tekemistä, niin rankkaa se on ollut. Jos on kuukausikaupalla odottanut vain sitä viimeistä päivää, niin eihän siitä voi kuin olla vaan iloinen sitten, kun se päivä oikeesti koittaa. Ja kohta tämä “bitch” pääsee narustaan karkuun juoksemaan vapauteen eikä tiedä mistä löytää seuraavan kodin. Noin koiramaisittain ilmaistuna ; )
 
To oli mun viimeinen iltavuoro tuossa puljussa. Siitä tulikin lyhyempi kuin viikon alkaessa olin olettanut. Munhan piti tehdä 9 tunnin päiviä, mutta niin kävi vain maanantaina. Tiistaina oli töissä notkumista jäljellä noin 20 minsaa kun bongasin ilmoitustaululta lapun. Lapussa pääluottamusmies ilmoitti, että kukaan tuntipalkkainen ei saa tulla töihin perjantaina. Eikä työnantaja voinut estää tai kieltää mielenilmaukseen osallistumista. Ilahduin lapusta niin, että napsautin päälle viimeisen kahvitauon (oon pitänyt sen just vähän ennen lähtöä kun en jaksa pelleillä tietokoneleimausten kanssa) ja sitten lähdin.
 
Kotimatkalla mietin, että olisi sittenkin pitänyt olla se 20 minsaa pidempään, niin sitten mulla olisi ollut kaksi sisään tehtyä tuntia, jolloin viimeinen päivä lyhenisi kahdella tunnilla. Korjasin mokani ke ja olin 20 minsaa pidempään. Ja näin pääsin to lähtemään töistä kaksi tuntia aiemmin : )
 
Torstaina hyvästelin yhden todella mukavan tyypin. Häntä ehkä tulee pieni ikävä. Tai on silleen haikeaa kun ei enää nähdä. Häneltä opin paljon kääminnästä, vaikka välillämme olikin toisinaan kielimuuri. Mutta kärsivällisellä selittämisellä ja selvittämisellä päästiin asioista yhteisymmärrykseen. Toisin kuin sen kanssa, joka oli johdon puolesta merkattu mun opeksi. Sen mielestä tein aina kaiken väärin ja olin liian hidas jajaja. Jos jotain siltä kysyin, vastaukset sävytettiin kiukkuisilla mulkaisuilla. Mun olisi pitänyt tietää kaikki heti. Onneksi oli tuo toinenkin siinä koneella : )
 
Hän on mukava ja lämmin tyyppi. Hänen luo oli helppo mennä kysymään jos jokin askarrutti. Ja hän taas tuli joskus hakemaan multa käännösapua tai oikeinkirjoitusohjeita. Toivottavasti hän löytää uuden työpaikan.
 
Hänet piti hyvästellä jo nyt, sillä ens viikolla on lomamatkalla ja ens viikon jälkeen mua ei enää puljussa näy.
 
Torstaina oli yllättävän paljon hiottavaa. Hitaasti tehden kunnon kahvitauon ja hengähdystauon kera sain tekemistä venytettyä iltakuuteen. Sitten olikin enää parisen tuntia viikkoa jäljellä. En viittinyt hakea kirjaa vaan kuuntelin ämppäriä loppuajan. Satunnaisessa järjestyksessä vekotin tykitti EJ:n biisejä minkä ehti. Kun vastaan tuli “American Triangle”, menin vakavaksi kuunnellessani biisin sanoja samalla kun mietin tarinaa laulun takana. Jumituin ripiittaamaan tuota biisiä. Se aiheutti mielenmyllerrystä. Laulu on alusta asti ollut tosi koskettava. EJ esittää sen tosi hienosti. Sitten kun mulle selvisi, että mistä se biisi kertoo, niin koskettavuuskertoimet kasvoivat huimasti. Laulu kertoo siitä, mihin suvaitsemattomuus voi pahimmillaan johtaa. Laulua kuunnellessani mietin laulun päähenkilön kohtaloa ja asiaa, jonka takia tässä keikkuu puolella jos toisella. Laulu kertoo homosta, joka tapettiin julmasti sen takia, että oli homo. Kyseessä oli nuori mies. Tapahtuma on tosi ja siitä on tehty minisarja, joka oli ainakin joskus netissä. Oli kyllä koskettava sarja. “Three lives drifted on different winds, two lives ruined, one life spent” on laulun loppupuolella oleva kohta. Mun mielestä Bernie Taupin (kirjoittanut sanat suurimpaan osaan EJ:n lauluista) sanoo tosi hienosti ilman raakuuksia sen, mikä oli lopputulos kun kaksi miestä ei voinut hyväksyä yhtä sellaisena kuin se oli.
 
Menin kotiin sittarin kautta kun en ollut varma, että oliko pe kaupat auki. Lisäksi perjantaiksi oli ennustettu sadetta isolla ässällä, joten mieluummin ostokset teki kuivassa säässä. Irtsarit olivat taas tyrkyllä. Sitä osasinkin odottaa kun aina niitä on tyrkytetty ihmisille jonkun kampanjan päätteeksi. Karkkiansa napsahti mun kohdalla, mutta ostin niitä vähemmän kuin koskaan. Pari viikkoa sitten samaan karkkiansaan astuneena totesin, että eipä nuo enää oikein maistu. Pienellä väkipakolla niitä piti syödä. En syönyt niitä siksi, että olisi tehnyt mieli, vaan siksi, että niitä oli. Oli kiva mussuttaa jotain samalla kun luin. Nyt taas nuo karkit ovat enemmänkin tapa kuin mieliteko. Noh, tämänkin keissin voisi linkittää otsikkoon, sillä onhan se vähän hämmentävää, että yhä useammin huomaa karkkien tökkivän. Enpä olisi ikinä uskonut törmääväni tällaiseen tilanteeseen!
 
Edellä kerrottujen juttujen lisäksi on olemassa muitakin mieltä myllertäviä juttuja. Siis monta pientä mahdollisen tornadon alkua pyörii mun sisällä nyt. Saa nähdä, että kasvaako niistä joku isommaksi, ja jos kasvaa, niin mitä sitten tapahtuu? Joskus kova tuuli voi puhdistaa alustoja uudelle alulle, tai sitten se voi tuhota kaiken lopullisesti. Kun en sitä kristallipalloa omista, niin lopputuloksesta on vaikeaa sanoa yhtään mitään.
 
Koiruuksista hieman seuraavaksi. Tosiaan sanoin viimeksi, että aioin treeniä ukkojen kanssa ennen töihin lähtöä. Treenistä tuli varsinainen pikatreeni kun ämppäriä ettiessäni törmäsin laskuun, jonka eräpäivä oli pari päivää sitten mennyt. Ei ollut mukava löytö. Koskaan aiemmin en oo unohtanut maksaa laskua ajoissa, mutta nyt sitten kävi niin. Kiitos töissä roikottamisen? Anyway, lasku piti maksaa heti, joten siinä meni jonkin aikaa.
 
Pikatreeni oli merkin kiertoa. Sonylla lähti homma ihan kivasti käyntiin ja sitten sille iski “emmä osaa” vaihde päälle. Ei tullut kierrosta mitään!? Kummallista. Piti sitten aloittaa ihan alusta.
 
Ticolla oli homma hyvin muistissa, joten kokeilin matkan pidentämistä. Hassusti Tico aloitti merkin kierron aina vain kauempaa mitä pidemmäksi matka kasvoi. Lyhyemmällä matkalla kierto on tiiviimpi. Mistäköhän tuokin johtuu?
 
Jomikin muisti homman. Siis, olikohan se tötsä agihallilla liian pieni vai jänskättikö paikka, vai mikä oli kun siellä ei homma sujunut?
 
Keskiviikkona olikin sitten aikaa treeniä pidempään. Sonylla näyttää taas sujuvan ihan hyvin. Ticon kohdalla ei mitään uutta kerrottavaa. Jomilla sujui sen verran hyvin, että pystyin lähettämään kiertämään kunnon matkan päästä. Ja kun tuokin sujui, niin kokeilin, että hoksaako lähteä kiertämään jos vaan kävellään ympäri pihaa. Hoksasi.
 
Kun Jomin kierto sujui niin hienosti, niin päätin kokeilla sitä avon pakittamista. Hassua, mutta Jomi pakittaa suorempaan jos pakitus tehdään kesken liikkumisen. Se, että pitäisi pistää pakki päälle heti perusasennosta oli hankala juttu. On se mullekin siinä mielessä, että en tiedä kummalla jalalla kannattaisi lähteä liikkeelle. Vasen olisi kai parempi kun koira on sen vieressä ja siten koira huomaa liikkeelle lähdön paremmin? Mutta tuossa mua pelottaa, että astun varpaille ja siksi oikea on ns. turvallisempi vaihtoehto.
 
Tico mokoma pelästytti mut eilen. Sängystä noustessani mun jalat osuivat johonkin koiraan. Oletin sen olevan jomman kumman karvapalloista. Ne siinä jalkamattoina enemmän nukkuu. Tico tosi harvoin. Valaistuani huoneen sain todeta, että ticoli siinä röhnötti raatona peiton päällä. Kummallista oli se, että Tico ei ollut reagoinut mitenkään siihen, että mun jalat osuivat siihen. En tallannut koiruutta, sillä oon oppinut varomaan sängystä noustessani. Eikä Tico reagoinut valojen sytyttämiseenkään. Mieleen hiipi ajatus elämän rajallisuudesta. Ei kai...? Odotin hetken reaktiota Ticolta. Ei tapahtunut mitään. Sydämenlyönnit kiihtyivät kun kattelin paikoillaan makaavaa koiruutta, jolla oli silmät auki. Oli vaikeaa sanoa, että hengittikö se... Yleensä Tico alkaa tampata maata hännällään kun sitä kattoo. Herra voi olla ihan raatona, mutta häntä heiluu. Nyt ei mitään, joten oli pakko sanoa koiruuden nimi. Nimensä kuultuaan Ticoon tuli eloa, huh! Oli kyllä tosi outoa, että koiruus pystyi olemaan niin elottoman oloinen vaikka sitä kattelin.
 
Nyt vihdoinkin muistan laittaa linkin kuviin pojista. Ne kuvat on otettu 3.9., eli silloin kun pojilla tuli täyteen kolme yhteistä vuotta. Eihän ne kuvat mitään uutta näytä, mutta en mä sellaista kaipaakaan. Nyt on hyvä kun pojilla sujuu hyvin. Ne ovat hyvin tietoisia toisistaan ja jos joku jää ulos pidemmäksi aikaa, niin sitä sitten odotellaan kimpassa. Tico yleensä on viimeinen sisälle tulija. Mutta oli vitkastelija kuka tahansa, kaksi muuta ovat valmiina vastaanottamaan : )
 
Picasasta tulikin mieleen kun eilen jotenkin yllättäen päädyin jollekin etusivulle. Taisi olla joku kuuklen juttu. En tiennytkään, että mulla on sielläkin joku rofiili, mutta kai se on jotenkin Picasan kautta sinne päätynyt. Ainakin siellä oli mun valokuvat. Yllättävintä oli lukea näyttökertojen määrä. Muka yli 250 000!?! Vaikea tuota on uskoa todeksi, sillä kuvien linkit on lähinnä olleet mun blogissa. Sitten jos on epäilys, että joku, joka ehkä haluaisi nähdä kuvat, ei visiteeraa mun blogissa, niin sitten oon antanut linkin henk.koht. Mutta jos tuohon lukuun on vähänkään uskomista, niin ei voi kuin todeta, että aika itsenäistä elämää tuo sivusto netissä näyttää elävän. Tuo löytö oli kyllä hyvä muistutus siitä, mitä nettiin laitetulle jutulle saattaa käydä ilman, että on ite tietoinen siitä.
 
Yllättävää oli huomata sekin, että mulla on jokunen seuraaja. Ihan kiva juttu, mutta en vaan ymmärrä, että mitä he seuraavat. Mä kun en käytä sitä muuhun kuin valokuvien jakoon ja ne voi nähdä vain linkit saaneet. Pistää vaan mietityttämään, että mitäköhän kaikkea muuta netissä pyörii mun selän takana...
 
Eilen oli kunnon sadepäivä. Nyt näyttää olevan aurinkoisempi syyspäivä. Keltainen lehtisade täplittää mun nurtsia, jonka koitan leikata ens viikon aikana. Mutta on kyllä sen verran kiva sää, että on pakko mennä pihalle koiruuksien ja kameran kanssa ottamaan kuvia, jotka on jo niin nähtyjä ;D
 
Ai niin se linkki