k8.jpg

 

Ei viehkeä veteraani eikä enää mitään muutakaan... Tänään pallukkainen olisi täyttänyt 8 vuotta, mutta niin ei käynyt. Ajatella, että vain 2 kuukautta sitten mulla oli vielä kolme koiraa – tosin muutos oli jo ihan nurkan takana, vaikken sitä tiennytkään... Nurkan takana odotti jotain järkyttävää ja shokeeraavaa, jonka johdosta oon edelleenkin lamaantunut. Aivot sanovat, että pitäisi tehdä sitä tätä ja tota koirien kanssa, mutta se viesti ei tavoita sitä keskusta, joka vastaa toiminnasta. Agiin oon Jomin kanssa raahautunut kerran. Tokossa on tullut käytyä muutaman kerran enemmän, mutta sitäkin oon skippaillut. Ei huvita hihkua Jomin suorituksia ja aika vaisusti sitä oonkin palkkaillut, mutta tuskin ahmattia on haitannut, että oon vaan heitellyt sille namia samalla kun oon mutissut jotain.

 
Ei tää oo ollut helppoa aikaa. Tuntuu, ettei mikään tunnu enää oikein miltään. Tässä on ollut parikin varsin islismäistä viikonloppua, jolloin normaalisti olisi roikkunut kengännauhat suusta ja ollut muutenkin täpinöissään, mutta nyt ne eivät tunnu missään... Välillä tuntuu, että tämä tragedia vie mukanaan, että vähän vaarallisilla vesillä tässä liikutaan.
 
Noh, jospa tää tästä kun pääsen yli sellaisten ns. kiinnekohtien, joihin olin nallukka-pallukkaakin suunnitellut, niin, ja tämän päivän. Mun muisti vaan on sellainen, että se muistaa automaattisesti tuollaiset jutut. Mitä edemmäs mennään, sitä vähemmän vastaan tulee asioita, joihin olin suunnitellut kolmea koiraa.
 
Yleensä syntymäpäivät ovat mukavia päiviä, mutta ei tällä kertaa. Tuskalliseen ikävään tuli kaunis, ihana ja lämmin läikähdys kun yllättäen tkamu ilmestyi mun ovelle. Mun ovikello kuuluu vähän huonosti enkä ollut varma, että soiko se. Kun koirat olivat hiljaa, niin päättelin, että ei se soinut. Kohta soi puhelin. Tkamu kyseli, että oonko kotona. Menin ovelle ihmetellen, sillä hän oli sanonut, että hänellä on jotain mulle. Mietin, että mitä se voisi olla.
 
Tkamulla oli kädessään pahvinen “kuori”, jonka hän ojensi mulle. Ekana tuli mieleen, että siellä on joku valokuva Sonysta. Mietinkin, että uskaltaako sitä avata, sillä silloin voi alkaa itkettämään. Avasin kuoren ja itkuhan siinä tuli kun näin piirroksen Sonysta. On niin sen näköinen, että! Muhkea turkki ja kaikki. Kuoressa oli myös kuva, josta piirros oli tehty ja kuvan takana tekstiä kera nimmareiden, Tkamu kertoi, että Sonyn velipojan omistaja oli saanut idean teetättää Sonysta piirros, joka sitten tuotaisiin mulle juuri tänä päivänä. Juttuun oli sitten lähtenyt mukaan tkamu ja Sonyn kasvattaja. Olipa todella hieno ja koskettava ele! Kiitos oikein, oikein paljon. Ootte ihania ihmisiä <3 <3 <3 Tuo upea kuva täytyy kyllä kehystää.
 
Jo aikaa sitten olin päättänyt, että tänään yritän ottaa uurnasta kuvia kynttilöiden kanssa. Kun ilta alkoi pimentyä, menin kameran, kynttilöiden, ja uurnan kanssa ulos. Yritin miettiä, että miten saisin tuon upean kuvan mukaan kuvaan, mutta en keksinyt. Tuultakin oli sen verran, ettei kuva oikein pysynyt pystyssä, joten riskinä oli, että se olisi kaatunut kynttilöiden päälle. Jätin sitten kuvan pois. Valokuvista valitsin kuvan, jossa yksi kynttilä palaa himmeämmin. Mielestäni se kuvastaa hyvin sitä, ettei tullut kahdeksaa vuotta täyteen.
 
Voi kaunokaiseni. Miksi sinun piti lähteä niin aikaisin pois? Miksi elämän epäreiluuden oli pitänyt pukeutua niin kauniiseen pukuun? Miksi? Miksi? Miksi? Kyllähän noita kysymyksiä riittäisi. Kukaan ei ole mua syyllistänyt päätöksestäni. Päinvastoin mulle on sanottu, että se oli oikea päätös. Mutta jos se oli oikea päätös, niin miksi se tuntuu niin väärältä? Tuntui niin väärältä päättää niin elämäniloisen koiran elämä. Se oli todella vaikea päätös. Oikea tai ei, olen silti pahoillani...
 
Kiitokset vielä kaikille tsemppareille ja tukijoille! <3 Ja onnea Sonyn sisaruksille. Toivottavasti niillä on vielä monta vuotta edessään : )
 
 
                  IMG_0001.jpg
 
 
 
             IMG.jpg
 
 
 
             IMG_0002.jpg