Pe-la yönä heräsin kaiketi puoli kahden aikoihin. En tiedä tarkalleen kun en heti kelloa katsonut. Aikani yritin saada unta, mutta kun se ei onnistunut, niin vilkaisin sitten lopulta kelloa. Oli puoli kolme ja arvioisin tunnin verran yrittäneeni saada unta. Vielä oli puolitoista tuntia ennen kuin pärähtäisi suunniteltu herätys soimaan. En halunnut nousta ja lopulta vielä sain nukutuksi ennen kellon soimista. Sitten kun oli aika herätä, niin eikös sitten taas olisi maistunut uni pidempään. Höh, ihan tyhmää. Köllöttelin vielä vartin verran vällyissä ja suunnittelin herätyksen siirtämistäkin. Lopulta kuitenkin totesin, että kyllä se oli noustava, jotta Tico saisi kunnon lenkin.

Kun olin saanut kammetuksi itteni ylös sängystä ja päässyt ovesta ulos, niin huomasin, että siellä satoi hiljaksiin lunta. Lenkki kesti juuri sen verran, että Sony oli vääntänyt kasan. Sitten Sony sai jäädä yksi kun lähdin Ticon kanssa pyöräilemään. Pyöräiltiin semmoiset puolitoista tuntia. Alkuun Tico juoksi 2-3 metriä pyörän edellä, että ainakaan ei puuttunut vauhtia tai intoa. Loppumatkasta asetelma oli sitten päinvastainen.

Sitten tiskailin, vähän söin ja pakkailin. Kamat menivät islisreppuun vaikka sen vetska onkin rikki. Toisinaan se pysyy kiinni, joten yritin tehdä repusta mahdollisimman kevyen, jottei se vetska pettäisi. Otin mukaani varulta muovikassin, jonne repun pystyi heittämään jos se vetska ei pysyisi kiinni.

Kun valmistauduin vessassa, kuulin oven takaa hiljaista itkua. Aattelin, että Tico se siellä itkee. Olin todella yllättynyt huomatessani, että itkijä oli Sony! En ole koskaan aiemmin kuullut sen itkevän ja jo luulin, ettei se edes osaa itkeä. Näemmä siitä löytyy tuokin äänilaji, vaikka sitä kovin harvoin käyttääkin.

Kasilta vein pojat pienelle yhteislenkille. Sitten täytin Ticolle sen jouluna saadun pullon napuilla, jotta toinen voi ikävän kalvatessa tarttua pulloon ;) Olin suunnitellut laittavani lenkkarit, mutta tuon yhteislenkin aikana totesin, että pakko oli laittaa talvikengät, sillä nilkat olivat kastuneet lenkkareissa tuon pikku lenkin aikana. Todennäköisesti se noin tunnin kävely, joka meillä oli edessä, olisi kastellut jalat kokonaan (mulla oli repussa toiset kengät kehää varten kun ei pikkukengillä talvella kävellä) ja sehän olisi ollut selvä kutsu flunssapöpöille. Saatoin sen kutsun lähettää muutenkin, sillä toppatakin sijasta laitoin päälle ohuemman takin. Pakkasta oli joku –5 eikä tuullut, joten päättelin, että toppiksen kanssa tulisi kuuma kävellessä. Se taas ei olisi ollut kivaa olla hikisenä. Sauna on mun mielestä ainoa paikka hikoamiselle. Muutoin se on inhottavaa. Ja muistelin, että Turun messari olisi lämmin paikka, joten senkin takia uskalsin lähteä liikkeelle kevyemmällä vaatetuksella.

Mulle oli tarjottu kyytiä ja me oltiin hyvissä ajoin treffaamispaikalla. Liikekeskuksen pihaan oli aurattu todella isoja lumikasoja. Treenailin Sonyn kanssa ajankuluksi. Tein muutaman kierroksen ympyrää ja sitten seisotus. Palkaksi heitin namit lumikasaan ja käskin Sonyn etsiä. Kiertelyssä oli toisinaan edistämistä. Mä olin jo ehtinyt unohtaa minkä värinen auto mua tulisi hakemaan. Olettaisin, että se oli se sama auto, joka oli Tarton reissulla. Oltiin sovittu treffit puoli kympiksi. Siihen aikaan soi mun puhelin ja mulle ilmoitettiin myöhästymisestä. Ajokeli oli kuulemma ollut todella kamala. No, eipä hän pahasti myöhästynyt. Vain kymmenisen minuuttia.

Mä oli suunnitellut, että olisi kiva olla paikalla näyttelyssä siinä kympin aikaan, niin ehtisi sitten totuttaa Sonya paikkaan ja tapailla niitä muita koiranomistajia. Oli aika hyvin, että kaikkien kehät olivat ihan lähellä. Paitsi se holsku, joka oli ihan toisella puolella messaria. Sitä en nähnyt. Mielestäni kaikki muut näin.

Tein Sonyn kanssa kierroksen, mutta en nähnyt yhtäkään tuttua. Shelttikehällä hoksasin, etten tiennyt yhtään minkä näköinen omistaja sillä oli. Onneksi reissuseuralaiseni oli ostanut näyttelyluettelon, josta etsin mikä numero sillä koiralla oli. Katselin myös muiden numeroita.

Sitten näin sen mittelipojan omistajan, jonka kanssa meillä oli treenisuunnitelmia jos vaan joku kolo löydettäisiin. Lähdettiin sitä sitten etsimään. Sony tuli nätisti namin perässä. Välillä sitä kiinnosti liikaa jokin ohitettava koira ja silloin piti muistuttaa herraa, että nyt vaan mentiin.

Treenikolo löytyi myyntikojujen läheltä. Mentiin ympyrää niin, että vuorotellen toinen oli edessä ja molemmat pojat olivat hiljaa :) Siinä kun vaihdeltiin kuulumisia, se mitteli vähän haukahteli, mutta onnistuin pitämään Sonyn hiljaisena. Hyvä Sony! Kuulin ikävästä hyökkäystapauksesta: nuoren mittelipojan kimppuun oli hyökännyt saku. Sen takia se mitteli ei ollut päässyt nyt näyttelyyn :(

Kun palasin kamojamme vahtivan kamun luo, niin päätettiin lähteä kattelemaan myyntikojuja. Kysyin, voitasiinko kiertää shelttikehän kautta. Tokihan se sopi. Mentiin siinä myös pumikehän ohi ja pälyilin näkisinkö siellä ketään tuttua. En nähnyt. Olin painanut mieleeni sen sheltin numeron ja kehän ohi mennessämme kyttäilin kaikkien merlekoirien numeroita. Jo heti toinen numero tärppäsi. Kysyin, että oliko tässä se ja se. Omistaja oli hetken kuutamolla ja mä jo luulin erehtyneeni. Sitten se miltei huudahti, että “ai, tässäkö on Sony?!?” Heh, oikeaa henkilöä olin puhutellut. Oli kiva jutella hänen kanssaan. Mahdollista seuraavaa kertaa ajatellen nyt tiedän minkä näköistä ihmistä etsiä.

Myyntikojuilta en löytänyt rotukrääsää. Mielestäni sitä oli aika heikosti tarjolla. Enimmäkseen myynnissä oli leluja, ruokaa ja herkkuja. Kun mentiin sen treenikolon ohi, niin sain huomata sen jo täyttyneen. Sitä ei sitten kannattaisi harkita sen urosisliksen kanssa treenailuun.

Palattiin tukikohtaamme ja näin sen samoissa näyttelytreeneissä meidän kanssa käyvän mittelityttösen. Meidän ohi myös meni se, joka oli antanut meille kyydin sinä sateisena sunnuntaina. Kohta meidän luo ilmestyi ensimmäinen rotukaveri. Sony oli sitten kahden neidin seurassa eikä kumpikaan oikein näyttänyt pitävän Sonysta. Naiset ;) Se tyttö oli myös ollut Hesassa ja vähän mä olin, että öööömmhh... Hän kuitenkin tervehti mua ja esitteli ittensä kättään ojentaen. Se helpotti, sillä tuohan oli ihan selkeä ele, ettei hän ajatellut Sonysta tyyliin “jaa, tuossa on TUO koira...”. Voihan se olla, ettei hän meitä muistanut sieltä ja parempi niin.

Seuraavaksi taidettiin nähdä Hesassa VSP:nä olleena koiruus. Se omistaja tuli sanomaan mulle, että “toivottavasti se Helsingissä tapahtunut ei toistu”. Yhdyin hänen toiveeseen ja lisäsin, että ei me olla tulossa siihen kehään, jossa valitaan rotunsa paras. Se tyttönen oli menossa sinne veljensä kanssa. Sony ja se VSP nuuskuttelivat toisiaan, eikä olisi ihan heti uskonut millaisen shown ne kaksi olivat saaneet aikaan Hesassa!

Näyttelyyn oli ilmoitettu myös Ticon ihana puolisisko ja sekin tuli siihen meidän lähelle. Se oli kyllä kivaa olla niin monen rotunsa edustajan ja niiden omistajien lähellä. Puolisiskon omistajalta kuulin ihan karmivan jutun hiljattain olleesta näyttelystä!

Paikalle taisi viimeisenä tulla meidän ihana treenipari. Kello oli jo sen verran paljon, etten enää uskaltanut ehdottaa treenikolon ettimistä. Onneksi olin saanut treenata tuon mittelipojan kanssa, niin en ollut niin paniikissa. Kiitos heille oikein paljon  Olenkin unohtanut hehkuttaa, että se mitteli on iso ja ihana! Tiesin, että se on tavanomaista isompi poitsu, mutten kuitenkaan olisi osannut odottaa, että niin iso. En tiedä onko se jopa Sonyakin isompi vaiko hämäsikö sen mittelin mahtava turkki silmää, mutta Sony näytti pieneltä siihen verrattuna. Tuon mittelin & Sonyn olemuksessa on jotain samaa.

Odotellessamme syötin Sonya aika ahkeraan. Se oli kyllä hienoa, ettei Sony edes kertaakaan puhahtanut odottelun aikana. Siitä prismailusta on näemmä ollut hyötyä, sillä odottelupuhina näyttää poistuneen. (Sony ei myöskään ole puhissut kun ollaan kökötetty bussipysäkillä koiria bongailemassa.)

Eräs vanhempi nainen tuli ihastelemaan Sonya ja kysyi rotua. Nainen oli ihan myyty Sonysta. Juteltiin ja huomattiin, että asutaan samalla suunnalla. Small wordl :D Hänellä ei ole koiraa, mutta ilmeisesti kuitenkin ulkoilee kun sanoi lähtiessään, että ehkä me joskus vielä törmätään lenkillä.

Me oltiin Sonyn kanssa vähän silleen muiden islisten takana, jottei ihan siinä valtaväylällä oltais. Mua huvittikin kun yksi mies käveli niiden muiden islisten ohi ja tuli kysymään multa onko Sony islanninlammaskoira? :D Sen miehen siskolla oli tyttöislis. Oli joku kodinvaihtaja ja tiesi vain sen tytön kutsumanimen. Jotenkin se nimi tuntui hirmu tutulta, mutten kuitenkaan saanut päähäni yhtään sen nimistä koiraa. Se asuu jonkin matkan päästä Turusta. Ilmeisesti Sony oli paljon sen tytön näköinen tai jotain kun se mies oli marssinut niiden muiden islisten ohi ja oli hämmästynyt kun näytin, mitkä muutkin oli isliksiä.

Meitä kävi moikkaamassa Sonyn siskontyttären omistajat. Se oli tosi kivaa. Neiti on kuulemma menossa ekaan mätsiin maaliskuussa! Houkuttelin heitä tulemaan niihin näyttelytreeneihin, joissa mekin käydään. Saas nähdä saanko nähdä pirpanan livenä. Se olisi kyllä ihan huippua! Ja jos vielä saatais se treeniparimmekin sinne, niin johan meikäläisellä olisi kissanpäivät kun paikalla olisi KOLME islistä!!! Intoa pukkaa niin, että taidan pyörtyä jo pelkästä ajatuksesta :D

Sitten kuulin, että se ROPiksi veikkaamani koiruus ei tulisi paikalle. Voi kökkö. Aloin intoilla, että nyt treenikamu saa sertin!!! Joop, eli uroksia tuonne oli ilmoitettu kolme ja narttuja viisi. Kaikki urokset olivat eri luokissa. Nartuista neljä oli samassa luokassa ja yksi oli yksin. Sitten kun se kehä joskus vihdoinkin alkoi (oli aika myöhässä, mutta niin oli mittelienkin kehä, sillä näin kun se iso poika oli aikalailla samoihin aikoihin kehässä kuin me), niin ensin meni treenikamumme. Välistä puuttui se yksi uros, joten sitten oli meidän vuoro. Ensin hetki seisotusta, jossa tuomari pikaisesti tutkiskeli Sonya. Kattoi hampaat. Kysyi Sonyn ikää. Sitten mentiin kerta ympäri ja taas seistiin. Seistessä Sony vähän vilkuili, mutta muuten oli nätisti. Ja kiertäminen oli mennyt hyvin. Ei ääntä eikä edistystä. Mun kouraan annettiin kaksi punaista ja yksi vaaleanpunainen nauha. Kehiä jonkin verran kiertäneenä mun olisi kai jo pitänyt tietää mitä ne nauhat kertoivat vaan enpä kuitenkaan tiennyt miten meillä oli mennyt :D Yleensä kehäsihteerit ovat huutaneet tuloksen. Nyt ei huudettu. Kai sitä on tottunut saamaan niitä ruusukkeita ja sitten on tiennyt miten on mennyt, että nyt ne kolme nauhaa tuntuivat aika laihoilta entiseen verrattuna. Kyselin arvostelun perään ja kuulin, etten saa sitä vielä. Sitten sieltä annettiin CACIB-ruusuke ja sanottiin, että me tullaan vielä kehään. Vähän oli tyhmä olo kun mua opastettiin kuin jotain vasta-alkajaa :D Mutta joo, Sony oli sitten paras uros ja meidän piti vielä mennä rotunsa parhaan valintakehään.

Okei, kai se on nyt parasta kertoa siitä Hesan näyttelystä, niin ymmärrätte miksi värisin kuin haavanlehti kun seurasin narttujen kehää. Kovin olen yrittänyt unohtaa sen koko näyttelyn, mutta kerrotaan nyt sitten se, minkä vielä muistan. Eli sielläkin Sony oli yksin kehässä. Muutoin niin nätisti ollut Sony alkoi puhista heti, kun mentiin kehään. Se yllätti, mutta olisiko se sitten johtunut siitä kun nousin siltä penkiltä? Seisotuksen jälkeen mentiin ympäri ja edestakaisin. Sonylta tuli ääntä jonkin verran liikkuessa. Seisotukset menivät hyvin. Sony taisi mennä vielä toisenkin kerran et:n. Meitä ennen ollut uros oli saanut myös sen, mitä vaaditaan (onpas ammattimaista sanastoa) paras uroskehään pääsyyn. Siinä kehässä oli seisotus ja ympäri meno, joka oli äänekästä menoa... En muista kumpi sen aloitti. Sony oli ykkönen. Jee... Kauhulla seurailin parhaan nartun valintaa, sillä siellä oli se äänekäs tyttö. Odotellessamme Sony haukahteli sen tytön haukkumista. Olin vaan, että “voi ei!” kun tuomari laittoi juuri sen tytön ykköseksi. Meidän sitten piti mennä sen kanssa kehään. No jippii vaan. Se oli kamalakamala kehä!!! Seisotuksesta ei tullut mitään kun koirat aukoivat päätään toisilleen. Sitten kun tuomari siirsi mut ja Sonyn toiselle puolelle kehää, sain Sonyn hiljaiseksi ja seisomaan. En muista hiljenikö se toinen, enkä oikeastaan sitä kytännytkään. Mulla oli ihan tarpeeksi hommia omassa turrikassa. Kun lädettiin kiertämään kehää, loppui Sonyn hiljaisuus. Sony meni edellä. Kierroksen jälkeen tuomari sanoi, että “tää nyt meni vähän tämmöiseksi, mutta te olitte pikkuisen parempia. Parempaa onnea ryhmäkehään.” Sou, noin siellä Hesassa sitten kävi... :( Ja nyt kun tuo tyttönen oli Turussa, niin mä kovin pelkäsin Hesan uusiutumista. Se taas haukkui kehässä ja Sony vähän säesti. Mä kielsin Sonya tiukasti ja kopautin purkkia. Olin jättänyt päälle treeniliivin ihan vaan siltä varalta, että jos taas jouduttaisiin kehään sen saman tytön kanssa, niin sitten olisin käyttänyt tarvittaessa purkkiakin. Ihan sama oltaisko sitten lennetty pois kehästä, mutta olisin tehnyt kaikkeni estääkseni Hesan toistumisen. Inhottavaahan se oli ollut olla sen liivin kanssa kehässä, mutta mutta... Helpotus oli suuuuuuuuri kun huomasin, ettei jouduta kehään sen tytön kanssa. Huh huh. Näyttelyssä oli myös Sonyn puolisisko, joka oli hienosti ERI2 niiden neljän nartun joukosta. Ticon vauvoilla meni siis hyvin.

Rotunsa paras kehään saatiin mennä meidän reissuseuralaisten kanssa. Olipas hupaisa sattuma, että ROPpi & VSP tulivat näyttelyyn samalla autolla! Sony oli edellä ja mentiin kierros ympäri, jonka jälkeen mulle annettiin punakeltainen ruusuke merkiksi siitä, että ryhmäkehä jälleen kerran odotti meitä. Tästä ROPista pystyi jopa olemaan iloinen kun Sony oli käyttäytynyt hyvin :) No joo, olihan se yksin kehässä, mutta niin se oli alkuun Hesassakin eikä ollut siltikään kunnolla. Olen sitä mieltä, että tuo ROPpi ansaittiin yhteistyöllä ja kiitokset kaikille tsemppareille ja etenkin meidän ihanalle treeniparille, jonka ansiosta päästiin nopeasti yrittämään korjata sen ärrierin aiheuttamaa vauriota. Jospa tää nyt kuitenkin tästä. Ainakin sain rutkasti lisä energiaa jatkaa pään hakkaamista seinään. Kiitos, kiitos, kiitos!!!

Niin, me oltiin ROPppi ja meidät paikalle kyydinnyt olisi ollut vapaa lähtemään. Hän kuitenkin päätti jäädä meidän kanssa loppuun asti!!! Tuon kehän jälkeen näin vihdoinkin sen pumin omistajan, jota olin vähän pumikehän ohi mennessäni etsiskellyt. Onneksi mulla oli hänen numeronsa, niin pystyin laittamaan viestiä siitä, missä me oltiin. Olipa kivaa tavata hänetkin :) Heti kun vaan tuli tilaisuus, vein Sonyn veskiin. Siellä se teki pitkän pissan ja väänsi tortun. Laitettiin kamat kasaan ja suunnistettiin hakemaan palkintoja. Olin hetkeä aiemmin muistanut mukanani olleen venäjänkielisen arvostelun, jonka saimme Tartosta. Mulla oli ollut se mukana Hesassa, mutta kas kummaa jostain syystä se ei kehän jälkeen ollut se päällimmäinen asia mielessä... Muistin sen vasta kun kuulin venäjänkielisen kuulutuksen ja sitten se oli himpun verran myöhäistä kun oltiin jo odottelemassa ryhmäkehää. Nyt muistin ja paikalla oli joku, joka osasi kääntää sen :) Kehästä oltiin ansaittu kaksi poksua tai vaihtoehtoisesti kaksi pientä pyyhettä. Vaikka Sony olikin käyttäytynyt hyvin, niin silti se sai pyyhkeitä ;) Poksut olivat tylsiä ja mulla taisi jo olla sen näköiset, joten pyyhkeet olivat kiva vaihtoehto.

Vietiin kamat autoon ja sitten palattiin takaisin messariin parin lämpimän makkaran kera. Annoin Sonylle pikku palan makkaraa. Kello oli jo puoli neljä ja mä mietin, että vieläkö kojut mahtoivat olla auki. Mä olin niin huolettomasti syöttänyt Sonya, että nameista oli jäljellä enää muruset. Mulla oli ollut mukana pussillinen kana- & turskakierteitä ja ankanfileitä kun Prisma mokoma ei tajua myydä niitä tonnikalapaloja. Nuo kierteet on ihan ok, mutta luulen, että tuo ankka jäi vain kokeiluksi. Oli jotenkin hankala, vaikka hyvin se kelpasi Sonylle. Kojut olivat vielä auki ja olipa kiva yllätys löytää kierteitä ja tonnikalapaloja näyttelystäkin! Eivät olleet Hau Haun vaan jonkin toisen valmistajan, mutta ihan sitä samaa olivat. Otin pussillisen kierteitä ja tonnikalapaloja kun kaksi pussia sai pikkuisen halvemmalla ja ainahan noita nameja tarvitaan. Lisäksi ostin kolme palaa ruokatorvea. Yksi oli tuliainen Ticolle, yksi Sonylle ja yksi meitin VSP:lle.

Kun huomattiin, etteivät kuulutukset kuuluneet sinne, missä me oltiin, niin lähdin Sonyn kanssa esiarvostelupaikalle. Harjailin Sonya ja käytin sen veskissä. Siellä hallissa oli sen verran paljon ääntä, ettei siellä saanut mitään selvää kuulutuksista. Lähdin sitten kiertelemään hallia ja kattelin, että olisiko jossain kehässä pelkästään viitosen koiria. Törmättiin siellä siihen mieheen, joka on välillä vetänyt koulutuksia. Se kysyi, että olinko tullut näyttämään miten homma hoidetaan.

Viitosryhmän kokoontumisen kuulutusta en koskaan kuullut tai edes huutoa. Näin vain, että siihen ryhmään kuuluvia koiria alkoi kokoontua yhteen kehään ja mentiin sitten sinne. Meidän taakse tuli muriseva eurasier. Se oli ihan väärässä paikassa kun yleensä pitäisi olla koko järjestyksessä. Meidän edessä oli chow chow. Niiden edessä oli tilaa ja mietin, että menisinkö siihen väliin. Mutta kun se chow chow on isompi kuin islis, niin siihen jäin. Pelastus kuitenkin tuli kun tuon chow chow:n omistaja kysyi, että juostaanko me vaiko kävellään. Hän esitti koiransa kävellen, joten hän siirtyi meidän taakse. Johan helpotti. Oltiin sitten uroskessun ja uros chow chow:n välissä eikä ollut mitään ongelmaa. Tuomari arvosteli koirat yksitellen. Oli seisotus, jonka aikana koira tutkittiin. Sony tutkittiin melko tarkkaan. Turkkiakin käänneltiin. Sitten piti mennä kolmio. Se ei hirvittänyt mua kun matot muodostivat sen kolmion. Sony oli väsynyt ja liikkui aika laiskasti. Vähän se yritti nukkuakin kehässä enkä mä todellakaan vaatinut siltä seisomista silloin kun tuomari tutki muita koiria. Kun oltiin jonottamassa isoon kehään menoa, niin se mies tuli kysymään, että mitä jos te voitatte? Mä sanoin, että ei me voiteta. Mies kysyi, että eikös tänne yleensä tulla voittaja-asenteella, johon totesin, että mulle mainetta ja kunniaa tärkeämpää on hyvä käytös. Varmaankin aikalailla viimeisillä voimillaan Sony meni hienosti isoon kehään ja seisoi siellä. Ja sitten päästiin juoksemaan kohti lämmintä autoa. Kello oli jo puoli kuusi ja tuntui vähän pahalta, että muille oli tullut mun takia pitkä päivä. Mulla kyllä oli ollut tosi kiva päivä kun oli saanut tavata niin paljon tuttuja ja näitä ihania koiriakin oli päässyt kuolaamaan.

Saatiin kyyti miltei kotipihaan. Ihan varmuuden vuoksi mut jätettiin kauemmas kun en ollut varma olinko putsannut riittävästi tietä, jotta auto mahtuu hyvin pois pihasta. Mun on vaikeaa arvioida sitä tilaa, jonka auto tarttee. Siis taas tuntuu kiitos niin mitättömältä kun saatiin kyyti ja vieläpä edestakaisin. Sen aamuisen kävelyn olin halunnut ite tehdä, jotta Sony vaikkapa väsyisi siinä edes vähän. Muutoin varmaan meidät olisi haettu kotoakin. Kiitos tälle ihanalle ihmiselle jälleen kerran kyyditsemisestä ja mukavasta seurasta

Kotona oli Sonyn vuoro jäädä yksin. Sony taisi tietää sen kun vaatteita vaihtaessani itki hiljaa. Oho, jo toisen kerran saman päivän aikana! Eipä auttanut itku vaan yksin oli jääminen. Lenkillä otin Ticon kanssa liikkeestä seisomista ja istumista sekä v-käännöksiä ja hyvin meni pitkän aikaa. Sitten kun olin vapauttanut Ticon ja ihan puskista käskin sen seistä, niin sen jälkeen ei enää välttämättä tullut oikeaa asentoa. Noh, mutta pitihän tuota silti kokeilla. Ihan alkuun olin ottanut sitä, jota piti siellä koulutuksessa tehdä ja joka Ticolta meni huonosti. Nyt Tico teki sen innokkaammin. Niin hienosti tuli aina sivulle kun peruutin ja käskin sivulle. Ja tiedoksi, ettei Tico ollut tarttunut pulloon ikävissään. Siellä ne naput oli edelleen kun kotiin tulin. Näköjään Ticolle kelpaa vain naput kupista kun jää yksin. Kengät, korvat sun muut ei myöskään kelpaa.

Mulla oli ollut mukana eväitä, mutta niihin ei ollut tarvinnut kajota. Lienee ollut jännitystä ihan tarpeeksi täyttämään mahankin ;) Olinhan mä syönyt sen yhden makkaran, mutta en muuta näyttelyssä. Siltikään kotona ei ollut nälkä. Aloin sitten kirjoittamaan tätä juttua, mutta en kauaa sitä tehnyt kun alkoi väsyttämään aiv-van törkeästi. En halunnut mennä nukkumaan, ennen kuin olin saanut tiedon, että kyyditsijäni oli päässyt turvallisesti kotiin. Sen jälkeen olinkin tiedoton maailmanmenosta yhdeksän tuntia. Se oli ihanaa saada kunnon unet!

Sitten vielä ennen kuvaa muutama arvostelu. Ensin laitan uusimman, eli eilisen arvostelun.

Elikkäs tuomarina oli Jukka Kuusisto, joka saneli Sonysta seuraavaa:

Keskikokoinen, erinom. mittasuhteet omaava val.uros, jolla hyvä pää, ahdas selkä (mitä ikinä tarkoittaakaan?), sopivasti runkoa, hyvä häntä, hyvin kulmautuneet takaraajat, hyvät vapaat liikkeet.
Rasti oli kohdassa “rodunomainen lähestyttäessä”. Ja sitten tulisi se litania, joka on hieman uudistunut ja siksi en osaa sitä laittaa, mutta siis ROP oli.

Kai se sitten on niin, että Sonylla on aika kohdillaan nuo mittasuhteet eikä siksi sen pienehkö koko haittaa. Mun pitäisi kyllä yrittää päästä yli tuosta kokokompleksista :D


Ja sitten kiskaisin itteäni niskasta ja maha kymmenellä solmulla uskaltauduin lukemaan Hesan arvostelun. Itse asiassa luin sen samalla kuin kirjoitin, jotten luista sen julkaisemisesta...

Tuomarina oli Pekka Teini ja ROPin halusi antaa meille kera seuraavien sanojen:

Keskikokoinen, erittäin hyvin rakentunut terhakka uros. Kaunis pää, hieno otsapenger ja vahva kuono. Tasapainoiset kulmaukset ja hyvä rakenne. Tiiviit käpälät ja kannukset ok. Häntä reippaasti ylhäällä ja kiinnittyy oikein. Hyvälaatuinen turkki. Hyvä askelpituus, tasapainoset edestakaiset liikkeet.

Huh, now that is done!


Ja vielä yksi arvostelu. Se on se Tartosta saatu, jonka sain käännätettyä eilen.

Tuomari nimeltä Ekaterina Bauzhes sanoi seuraavaa: (kirjoitan sen tänne juuri niin kuin kääntäjä mulle sanoi. En ala muokkaamaan sitä kauniimpiin sanamuotoihin.)

Hyvä tasapaino, sopusuhtainen runko, pehmeät liikkeet, toivottavaa voimakkaampi potku, hyvä reidenlinja, hyvä rodunomainen pää, kauniit silmät ja ilme, hyvä turkinlaatu, mutta ei vielä palautunut karvanlähdön jälkeen. Tästäkin saatiin ROP

Tuo kääntäjä sattui olemaan joku “turkkialan ammattilainen” ja hän alkoi neuvomaan miten saisi paremman turkin. En viitsinyt sanoa hänelle, että arvostelu oli heinäkuulta. Mielenkiintoisia vinkkejä kyllä antoi turkinhoitoon.

Sitten ollaankin kuvaa vaille valmiita. Kuvan kävin napsaisemassa tuossa heti kun ulkona oli tarpeeksi valoisaa. Se oli nopea toimenpide kunhan olin vaan löytänyt hyvän paikan. Lunta on nyt niin ihanan paljon, jotta sain oikein ihanan taustan palkintokuvaan. Mielestäni siitä tuli kaiken kaikkiaan hieno ja Sonyn värikin näkyy siinä todella hyvin. Kaksi räpsyä tarvittiin. Ekan räpsyn jälkeen siirsin CACIBin paikkaa kun se ei mua kuvassa miellyttänyt. Toinen oli paljon parempi. Sony on niin helppo kuvattava kun ei luimi tai muutenkaan väännä kummallisia ilmeitä :) Sitten päästin Ticonkin pihalle ja jäin sinne kamera kourassa. No ylläri ylläri vaan :D Kauaa siellä en ollut kun akku loppui. Sentään joku yrittää jarrutella mua ;) Mutta nyt sitten se kuva kauniista koirasta ah, niin kauniissa talvitaustassa.

 

                                                                  

 

Pari kuvaa vielä...

 

                     

 

Onhan tuo raamikas kaveri. Tassut on mielestäni pikkuisen liian lyhyet. Sonylla on hassu tapa hinkkailla itteään puiden alaosiin. Siihen kelpaa myös pihalla olevan pensas, jonka alla mahtuu hyvin kiertämään. Usein vetää monta kierrosta peräkkäin kylki kiinni puussa. Toisinaan myös innostuu hinkkaamaan itteään lenkillä ollessaan seiniin. Ihan hölmö otus :D Velipojalla on lienee tuo sama taipumus? ;)

 

P.S. Islisreppu kesti tämän reissun. Pitänee ettiä joku, joka korjaisi sen. En haluaisi heittää sitä menemään kun se on vetoketjua lukuun ottamatta ehjä reppu.