Siitäkin huolimatta, että pystyin lähtemään semmoisen tuntia myöhemmin kuin ennen, en voinut mennä lenkille juurikaan myöhemmin. Syynä oli se ärrieri. Täällä kun on huonot lenkkivaihtoehdot, niin sen paikan ohi on miltei pakko mennä jos haluaa tehdä kierroksen. Mä taas en uskalla enää mennä siitä kohdasta klo 9-11 välisenä aikana viikonloppuisin. Se on mälsää kun ei voi liikkua vapaasti.

Mittari näytti semmoista –16 kun lähdin Sonyn kanssa. Aurinko paistoi, joten oli kiva ilma. Olin lähtenyt puoltoista tuntia ennen koulutuksen alkamista. Suurin piirtein tiesin kauanko sinne kestäisi mennä, mutta hyvä se oli varata reilusti aikaa näin ekalla kerralla. Kun oltiin kohdassa, jossa muistelin nähneeni sen paikan viitan, sitä viittaa ei näkynytkään. Jatkoin kuitenkin eteenpäin ajatellen, että ehkäpä se paikka vielä tulee vastaan. Eihän sitä tiennyt vaikka myrsky olisi vienyt sen viitan mennessään. Käveltiin sitä tietä niin pitkälle kuin pääsi, mutta mitään sellaista hallia ei näkynyt. Kokeilin vielä toista sivuun lähtevää tietä, mutta jälleen vedettiin vesiperä. Kello läheni puolta kahtatoista eikä ollut koulutuspaikan sijainnista mitään tietoa! Olin kyllä kartasta kattonut, että sen paikan piti olla siellä, missä sen oletinkin olevan, mutta ei ollut. Soitin siskolle. Jo ennen kuin hän ehti vastata puhelimeen, niin akku piippasi. Luuri oli täyteen ladattu ennen lähtöä, joten tosi kiva... Sisko ehti vastata. Kerroin pikaisesti tilanteen. Siskokin luuli sen paikan olevan siellä. Annoin osoitteen ja sanoin, että akku on lopussa. Sisko kattoi kartasta sillä välin kun mulla oli luuri hetken aikaa kiinni. Kun sen sitten taas laitoin päälle akku näytti olevan ihan täynnä... Sisko tunsi seutua kun siellä päin on kaksi agihallia ja se on käynyt siellä treenaamassa. Itekin tunsin seutua juuri niiden hallien verran ja niitä hyödyksi käyttäen mulle neuvottiin tie. Se paikka oli muuttanut, mutta onneksi ei kovin kauas. Paahtaen lähdettiin ettimään sitä oikeaa tietä. Olipa hyvä, että olin lähtenyt liikenteeseen ajoissa, sillä jos olisin lähtenyt “täsmäajassa”, niin oltais myöhästytty ja komiasti. Oikea tie löytyi ja kiitin siskoa avusta.

Tämä halli on pienempi kuin se, jossa käytiin syksyllä. Tämä myös on lämmin halli, joten ei tarvinnut murehtia jäätyvistä sormista. Päinvastoin toppavaatetuksella tuli turkasen kuuma. Kun odoteltiin koulutuksen alkamista, niin yksi koiranomistaja tuli kysymään oltiinko me messarissa. Jos olisin ollut koira, niin se olisi ollut viu, korvat luimuun ja häntä koipien väliin. Sillä hetkellä olisi tehnyt mieli kadota maan alle. Pelotti, että mitä se sanoisi... Omistaja sanoi nähneensä meidät siellä, muttei ollut uskaltanut tulla juttelemaan kun ei ollut ollut täysin varma, että oltiinko me ne, joiksi hän meitä kuvitteli. Sitten kysyi miten meillä oli mennyt. Kuivasti totesin, että Sony oli ROP. Omistaja arveli, että oli varmaan ollut paljon koiria. Sanoin, että uroksia oli kaksi ja narttuja viisi. Sitten se sanoi, että meillä oli mennyt hyvin. Just joo... Hänen koirat olivat myös pärjänneet hyvin – tosin olivat olleet rotunsa ainoat edustajat. Noh, sama kai se on paljastaa tässä jo nyt, että Sony on ilmoitettu Turun näyttelyyn. Meitin ihana treenikaveri tulee sinne kans ja heidän kanssa sitten kattellaan meininkiä ennen kehää. Ja muutaman muun, jos vaan suostuvat... Tuo koiranomistaja ja sitten se mies, jonka kanssa on aiemmin tullut juteltua kysyivät, että ollaanko tulossa Turkuun. Kerroin heille tilanteen.

Ensin näytti, ettei paikalle tulisi kuin muutama koira, mutta niitä sitten tuli pikku hiljaa lisää. Tilaa ei ollut liikaa, mutta eihän sitä myöskään ole oikeissakaan näyttelyissä. Ei se ahtaus mua haitannut. Ensin seisotettiin ja sitten kierrettiin ainakin kerran. Hallissa tuli sen verran lämmin, että tuntuu suurimman osan koulutuksen kulusta haihtuneen pois nupista lämmön aiheuttaman hikoilun vuoksi. Eka kierros meni hiljaisesti! Olin kyllä totisesti yllättynyt. Mulla oli taskussa raakaa jauhelihaa ja se teki hyvin kauppansa. Vähän oli jänskättänyt, että jäätyykö se liha kun kävellään sinne ja meneekö tasku sotkuun. Ei käynyt kumminkaan.

Kiertelyä oli paljon. Jossain vaiheessa se äänikin tuli mukaan. En enää muista missä vaiheessa. Nyt oon keksinyt keinon, jolla saan äänen poikki nopeasti: jos Sony mökää, niin siitä tulee hirtto. En roikota niin, että tassut on ilmassa vaan sen verran, että hihna tuntuu inhottavalta kurkussa ja sitten Sony lopettaa. Kielto ei auta, enkä viitti paiskoa MC:a muiden koirien vuoksi. Hirtto on estänyt myös ne jarrukiljahdukset.

Yksittäisliikkeet menivät hyvin. Oli eestaas menoa ja kolmiota ja aina meni hyvin. Jopa siis multa ;) Kerran piti mennä peilin eteen kattomaan, että miten se koira seisoo. Johan romahti mun maailma kun sain huomata, että Sonyn etutassut olivat pikkuisen liian edessä. Ja pah, en välitä miten tuo seisoo. Jos luomuasento ei kelpaa, niin sitten saa olla. Korjailemaan en ala.

Ne miehet, jotka olivat useimmin viime syksynä kouluttajina, istuivat nyt sohvalla. Kai olivat vaan halunneet tulla kattelemaan, sillä nyt koulutusta veti kaksi muuta henkilöä. Kun pysähdyttiin niiden kohdalle, toinen kysyi olinko taas kävellyt. Vastattuani myöntävästi se pyöritteli päätään kun olin semmoisessa pakkasessa kävellyt. Sanoi sille toiselle miehelle, että saisi herrasmiehenä tarjota mulle kyydin. Miesten taivastellessa sanoin, että nyt oli tunnin lyhyempi matka, joten edelliseen verrattuna se ei ollut mitään. Ne miehet fanittivat Sonya. Niiden juttujen perusteella tuntui, että heiltä puuttui enää semmoiset pienet Sony-liput, joita heilutella. Sony oli taas niin upea ja me oltiin hypnoottinen ja lumoava pari. Sonyn seisominen on jotain, jota ne miehet ihailee ihan täysillä. Hienoa se kyllä onkin, kieltämättä. Ihan ihmetyttää miten Sony pystyy seisomaan kuin patsas kun sitä tutkitaan. Sony ei välitä vaikka hampaita katotaan tai vedetään kaksin käsin pitkin kylkeä tai suoristetaan häntä. Mikään ei hetkauta sitä ja en avita sitä mitenkään hihnan kanssa. Seison vaan hihna löysällä ja toistan seiso-sanaa kera kehujen. Tico ei moiseen pystyisi. Se alkaa hytkyä satasella jos joku lähestyy sitä – niin ja haukkua myös, prkl. Sony vaan seisoo. Saattaa se vilkaista tutkijaa, heilauttaa häntäänsä ja sitten taas kattelee mua. Tuosta patsastelusta voisi kuvitella, ettei Sony välitä vieraista. Väärin. Äijyli on ihan onnesta sykkyrällä jos joku tahtoo sitä silittää. Siksi vähän kummastuttaa, että miten se pystyy olemaan tutkimisissa niin aloillaan.

Pari kertaa oli parin kanssa eestaas. Ekana parina oli appenzelleri. Ei mennyt hyvin vaan ääntä tuli. Toisella kertaa oli vihi ja nyt meni äänettömästi! Oonkohan nyt muistanut kertoa suurin piirtein koulutuksen kulun? Sen tunnin jälkeen oli niin kuuma, että paita oli ihan märkä. No jippii vaan... Kaiken kaikkiaan koulutus meni paremmin kuin olin odottanut. Sony ei ollut läheskään niin paha kuin olin pelännyt. Tuosta varmaan saa kiittää ihania treenikamuja ja ehkä koirabongailua.

Kotona oli Sonyn vuoro jäädä yksin. En halunnut laittaa sitä “pimiöön”, sillä se oli kylmä paikka. Jätin Sonyn samalle alueelle kuin jätän Ticonkin. Ticon kanssa lähdin pyöräilemään. Se oli hieman haastavaa polkea koko ajan kolmosella, sillä vaihteet olivat jäässä. Mäet myös piti sillä sotkea. Tico ei ole näköjään hiffanut, että pyöräily on meno-paluu. Ticon vauhdista päätellen sille on olemassa vain menosuunta. Kandeis säästellä niitä voimia paluuseenkin ;)

Kun sitten tultiin takaisin ja olin avaamassa ulko-ovea, kuulin kolauksen. Tiesin heti mitä se oli. Sony joko hyppäsi tai kömpelyyttään putosi kuistin pöydältä. Kuumeisesti yritin miettiä, että olinko muka unohtanut laittaa sen hakasen. En ollut. Haka löytyi lattialta... Joko sitä ovea on rynkytetty urakalla tai sitten se haka on antanut kerrasta periksi. Tiedä sitten mikä on totuus. Olin luottanut siihen hakaan ja siksi kuistinovi ei ollut lukossa. Mua lähinnä huvitti ajatella, että olin jättänyt Sonyn lämpimään, jottei sille tulisi kylmä ja sitten se löytyi kuistilta.

Tiistaina sitten päästiin Ticon kanssa koulutukseen. Otin pihalla yksittäisliikkeinä i-s-m. Maata otin vain kerran, jottei neidin pitsinen alushame menisi piloille ;) Kaikki menivät hyvin.

Tällä kertaa ohjelmassa oli seisomista tason mukaan. Huomioiden miten hyvin oli mennyt pihalla, niin olin kyllä pettynyt kun sisällä Tico ei jäänyt seisomaan. Sitä tuntui haittaavan muut koirat, että kiitos vaan ärrieri. Me sitten tehtiin seisomista niin, että Tico vaan seisoi ja mä liikuin ja kävin palkkaamassa Ticoa. Hyvin se seisoi paikoillaan. Kun lopussa kokeiltiin liikkeestä seisomista, ei onnistunut :( Ihan lopuksi oli vielä hyppyä. Tico vaan hyppäsi yli. Ensin namin mukana ja sitten ilman kun osasi niin hyvin. Ilmeisesti vuoden agitreeneistä oli vielä jotain muistissa.

Nyt olin jättänyt Sonyn eteiseen. Vessanovi oli auki, jotta herra pystyi mennä sinne lämmittelemään jos kylmä alkoi purra. Heti alussa Sony rynkytti kuistinoven kahvaa ihan satasella. Kopautin talonseinään ja sanoin “ei!”. Siihen loppui rynkytys.

Viime yö töissä oli taas niitä öitä kun alkoi ahistaa. Käämimäärä jäi taas vähäiseksi kun piti tapella liimaantuneen alumiinin kanssa. Se katkoi koko ajan semmoista sitä puhdistamaan laitettua narua eikä pysynyt ohjureissa. Mä yritin ja yritin, mutta en saanut hommaa toimimaan. Purkaakin piti kun niistä käämeistä tuli niin kamalia kun se alumiini ei pysynyt ohjureissa. Oli toinenkin rulla sitä samaa alumiinilaatua, mutta se rulla oli yhtä pee. Olisin halunnut tilata uutta alumiinia, muttei yöllä ollut ketään kuka olisi sitä hakenut. Surkeana ajattelin, että miten se aamuvuorolainen kiroaa mut kun en ollut saanut aikaiseksi mitään – taaskaan :( Kahden jälkeen lopetin käämimisen kun ei sujunut, niin ei huvittanut käämiä semmoisen teippirullan kanssa, mrh.

Sitten vihdoinkin tuli aika, jolloin pystyi lähteä pois. Juuri sillä hetkellä multa tultiin kysymään, että olinko tilannut alumiinia. Jes, sain vaihtaa rullan ennen kuin lähdin. Aamuvuorolainen tulee sen verran myöhään, etten sitä yleensä näe. Jäin vaihtamaan rullan. Sehän nyt oli vähintä mitä pystyin tekemään niin p****n yön jälkeen. Lisäksi ajattelin, että ehkä se lepyttäisi aamuvuorolaista kun se voisi alkaa heti käämiä uuden rullan kanssa. Aamuvuorolainen oli jo muilta kuullut mun yöstä ja tullessaan sanoi tapelleensa eilen saman ongelman kanssa kun teki niitä samanlaisia käämejä. Se oli jotenkin helpotus kuulla, että oikeasti en ollut ainoa, jolla meni huonosti. Sitä jotenkin kuvittelee, että ne kaksi muuta käämivät huikeita määriä ja vaan mä sählään. Sitä ei vaan voi uskoa, etten saa enää aikaiseksi läheskään niin paljon kuin ennen. Ja on tuossa sekin, että edellisen koneen alkuaikoina sain hyvin herkästi kuulla jos olin mokannut tai yö oli ollut muuten huono. Siitä on varmaan jäänyt sellainen olo, että nytkin tulee sanomista kun menee huonosti. Aina oon ollut siihen varautunut, mutta koskaan en oo saanut huutia. Onko tuollainen oikeasti sallittua tuolla koneella? Meillä on kerran vuodessa juttuhetki pomon kanssa. Käydään läpi mennyttä vuotta. Kyllä jännittää, että tuleeko pomolta noottia kun oon nykyään luuseri...

Ja vielä, voi että, ulkona sataa vettä :(