Kiertopalkintokirjoihin piti tehdä sivut vanhalla kunnon leikkaa-liimaa-tyylillä. Homma tietokoneen kanssa ei meinaan toiminut niin kuin olin kuvitellut. Vaikkei ne sivut olekaan tehty tietokoneella, niin silti musta niistä tuli ihan hienot. Jos ei muuta niin ainakin ovat persoonalliset. Seuraavassa skannatut kuvat niistä sivuista. Skannaamisen vuoksi kuvien värit vähän pissii. Kiertopalkinnoista on kuvat, mutta en nyt jaksa siirtää niitä kamerasta koneelle.
 
 
                                          
                                     Vuoden Näyttelykoira 2010 -kirjat sivut
 
                           
                                                    
                                                      Zekiwan aukeama
 
 
Messarin viimeisessä näyttelyssä selvisi, että kenelle palkinnot menivät, joten sinne sitten munkin piti mennä. Ajatus yksin matkustamisesta tuntui tylsältä, joten pitkän mietinnän jälkeen ilmosin Sonyn matkakaveriksi. Ilmosin Sonyn sillä aatteella, että mennään kehään jos näyttää hyvältä. Vielä kun oli edessä mahdollisuus treenata. Ilmossa oli semmoinenkin mutka, että en oo vahvistanut poikien valionarvoja, niin en tiennyt onko Sony AVO vaiko VAL koira. Mukaan laitoin selityksen, jota en nyt jaksa tässä kertoa. En ole vahvistanut, kun musta Sony ei oo sen arvoinen. Tico kyllä on arvonsa ansainnut. Sonyn synttärinä menin Kennelliiton sivuille aikeissa vahvistaa arvot, mutta tuli tenkkapoo kun kysyttiin, että haluanko diplomin. Ticon kohdalla asia oli selvä, mutta just sillä hetkellä en halunnut Sonylle diplomia. Halusin kuitenkin, että vahvistukset olisi tehty yhtä aikaa ja kun en tiennyt mitä tehdä Sonyn kohdalla, niin homma jäi sikseen. Ajattelin, että jos messarissa menee hyvin käytöksen kannalta, niin sitten vahvistan.
 
Ilmo oli hyväksytty eli ilmeisesti vahvistamattoman koirankin voi ilmoittaa valioluokkaan. Ilmossa oli käynyt semmoinen sählinki, että jostain syystä olin ollut siinä uskossa, että näyttely olisi 11.12. Onneksi olin laittanut päivämäärän perään, että kummasta päivästä on kyse. Ilmohan tehtiin sinä viimeisenä päivänä ja kiireessä. Siispä oli iso ylläri kun laput tulivat jo marraskuun puolella. Mulla oli kyyti varattuna siltä varalta, että jos junat eivät kulje jostain syystä. Muuutta se kyyti oli varattuna sille väärälle päivälle. Oikealle päivämäärälle ei enää onnistunut, joten piti luottaa, että junat kulkevat.
 
Kyllähän ne kulkivat. Myrskyssä ja kaatosateessa polkemalla haettu lippu vei meidät sunnuntai aamun ensimmäiseen junaan. Tykkään kun ei tartte pitää kiirettä. Junassa oli holskutyttö ja se murrasi Sonylle aluksi. Se on kuulemma sen ensireaktio muista koirista. Kuulostipa tutulta. Meidän paikka oli heidän viereinen penkki toisella puolella käytävää, mutta ei siitä tullut mitään ongelmaa koirien kesken. Muita koiria junaan ei tullutkaan. Matka meni mukavasti jutustellen. Lopussa toivoteltiin toisillemme onnea kehään.
 
Sunnuntai oli valjennut sateisena päivänä. Onneksi matkalla asemalta messariin ei satanut, niin ei tarvinnut huolehtia palkintojen kastumisesta. Kun oman kehän paikka oli katsastettu, niin me vaan kierreltiin ympäriinsä. Sony käveli nätisti muista koirista suuremmin välittämättä. Lopuksi parkkeerattiin penkille istumaan. En uskaltanut treenata lainkaan kun en uskaltanut jättää kiertopalkintoja vahtimatta. Kaikki oli sujunut hyvin ja Sony oli rauhallinen, joten päätin mennä kehään. Sony odotteli rauhallisesti. Mahtoikohan puhahtaa kertaakaan?
 
Hyvin sujuneista treeneistä, kiertelystä ja rauhallisesta olemuksesta huolimatta mekkala alkoi heti kun kehään piti mennä. ? Se oli helvetin nolo kehä kaiken kaikkiaan ja ainakaan vielä en ole valmis siitä kertomaan sen kummemmin näin julkisesti. Hä-vet- tää ihan helvetisti. Sony oli ROP ja kai se jonkun tittelinkin sai. En tiedä enkä välitä. Ei se olisi sitä ansainnut.
 
Jaa että, taas piti jäädä ryhmäkehään. Enpä olisi uskonut. Pekkasen olin ottanut, mutta ennemminkin sen vuoksi, että sitten saisi pidemmän yhtenäisen vapaan. Maanantainahan en mee töihin. Joo, mutta olisi sitten ollut edes VSP, jotta oltais päästy pois sieltä, sillä kävi ilmi, ettei messarista saanut lähteä pois jos oli ROP. Kiertopalkinnoista onneksi pääsin eroon. Oli se hienoa saada ne vuodeksi, mutta en enää välitä niistä toistamiseen. Tuottaa vähän hankaluuksia niiden haku ja palautus autottomalle.
 
Piti sitten hommata Ticolle lenkittäjä ja käydä muuttamassa junalipun aika. Ryhmäkehät oli arvioitu klo 17.00 – 20.45 väliseksi ajaksi. Kun ei millään voinut tietää, että alkavatko ne ajallaan ja koska on viitoset, niin pitkin hampain otin lipun 21.08 junaan. Kun kerran aikaa oli, niin päätin ajankuluksi koittaa ettiä miltä laiturilta se juna sitten lähtee. Heh, jopas sattui, meinaan siinä aikaa etsiskellessä kuului yhtäkkiä moikkaus. Junassa olleet holskun omistajat oli Hesessä lounastamassa! Heillä oli mennyt hyvin, sillä neiti oli ollut juniorivoittaja ja saanut ekan sertin niinkin vaatimattomalta tuomarilta kuin Marja Talvitie! Holskun omistaja oli tehnyt saman mokan kuin mä: jättänyt pentupalkinnot hakematta. Vaikka asiasta oltiin juteltu junassa, niin silti hän oli tehnyt sen toistamiseen. Mä olin ottanut pokaaleja, mutta jos olisin tiennyt, että ne on kaikki samanlaisia, niin olisin ottanut vain yhden. Holskun omistaja mietti, että lähteekö hakemaan palkintoaan vaiko ei. Mä taas pohdin, että kehtaanko antaa yhden pokaaleista heille. Huolimatta siitä, mitä ne omistajat mun ideasta meinasivat, sanoin, että voisin antaa heille yhden. En tehnyt mitään kolmella samanlaisella. Ideasta tykättiin ja ilmaiseksi eivät suostuneet pokaalia ottamaan. Antoivat viitosen ja olivat onnellisia pokaalista, jossa luki Voittaja 2011.
 
Mä taas en ollut kovin onnellisella mielellä; junan lähtöön oli vielä ikuisuus ja häpeä jyskytti päässä. Kierreltiin kojuja, muttei oikein ollut shoppailufiilis. Yritin löytää jotain joululahjan tynkää ja äipälle löysinkin rotukrääsää: borderterrieri kalenteri, ihanat bortsuvillasukat ja hienon pinssin. Nuo menevät tänä vuonna äipän pakettiin. Lisäksi ostin bortsukynän ja sitten musta ihanan ideaväläyksen: bortsupiparimuotin! Ne annoin kyytsäämispalkaksi kun rahaa ei huoli. Saadaankohan tänä jouluna syödä bortsuja? ;)
 
Omasta rodusta ei löytynyt krääsää eikä sitten muistakaan vaihtoehtoisista – paitsi yhdestä ;) Aamulla olin bongannut jossain furmiksen. En viittinyt ostaa sitä silloin kun edessä oli vielä kehä. Olisi pitänyt, sillä en enää onnistunut löytämään sitä kojua. Enkä muualtakaan furmista. Isälle olin ajatellut semmoisen ostaa, mutta se nyt jäi. M & M:ssä on furmiksia, mutta niissä on musta turha toiminto: semmoinen “nappi”, jolla saa helpommin karvat furmiksesta pois. Ei se nyt oo iso vaiva napata niitä siitä pois sormin. Lisäksi ajatuksena oli ostaa uusi hihna. Sonyn hihna hajosi tuossa jokin aika sitten. Nyt sillä on käytössä Ticon Voittajasta saatu nahkahihna. Jotenkin kirpaisee käyttää sitä, vaikka käyttöön se on tarkoitettu. Pitää yrittää muistaa ottaa siitä pois se Voittaja 2009 –laatta ennen kuin se jonnekin putoaa. Se on hieno ja jos ei muuta jää talteen siitä hihnasta, niin ainakin se laatta. Hajoamisesta puheen ollen... Islisreppu on nyt sitten rikki. Sen vetska aukesi reissulla useamman kerran. Ei semmoista reppua uskalla enää käyttää :(
 
Sonylle ei tuottanut mitään ongelmaa kävellä siinä sardiinipurkissa. ? Pari kertaa törmättiin kehäss vastassa olleeseen islisuroksen omistajaan ja se oli aina ihan myyty Sonysta. Sehän tuli kehän jälkeen onnittelemaan kun Sony oli ollut PU1. Siis ei ollut todellakaan mikään huono häviäjä. Se oli komea poika ja kun sen näin, niin näin siinä voittajan. Siitäkin lähti ääntä... Se uroksen omistaja kokeili joka kerta Sonyn muotoja ja totesi, ettei hänen puolet nuorempi koiransa vielä ollut sellainen. Lohdutin, että kyllä siitä vielä varmasti tulee. Kumma on jos ei se saa lisää massaa. Vasta viimeisellä tapaamiskerralla tajusin, että mähän “tunsin” sen koiran. Olin tietämättäni nähnyt erään nettikamun koiran livenä. 
 
Ryhmäkehässä Sony käyttäytyi hyvin. Pitkästä päivästä huolimatta jaksoi seistä ja liikkuikin hyvin. Esiarvostelukehä kesti kauan. Myönnettäköön, että olihan se hienoa juosta isoon kehään kun oma rotu oli kuulutettu ja Sony ravasi nätisti. Ilkeänä paljastan miten kuuluttaja tiesi kertoa kaikki rodut oikein. Siinä ison kehän suulla oli henkilö, jolle rotu piti sanoa. Hän sitten kuiskasi sen mikin kautta kuuluttajalle. Sitten kun oma rotu sanottiin, niin sitten mentiin kehään. Vaikkei tässä kehässä tehty muuta kuin käytiin kääntymässä, niin kyllä tästä kehästä jäi paljon parempi fiilis. Loppujen lopuksi messarissa meni kaikki muu hyvin, paitsi se oma kehä. En sitten tiedä mikä juuri siinä tilanteessa on se jokin laukaiseva tekijä... Turhauttavaa kun ei tiedä mitä voisi tehdä.
 
Junan lähtöön oli vielä kaksi ja puoli tuntia. Jäätiin messariin. Lämpimämpää siellä oli kuin asemalla. Loppujen lopuksi asemalle sai juosta kun enää ei päässyt ulos siitä ovesta josta oltiin tultu sisälle. Hetken aikaa sai palloilla, että minne päin pitää lähteä ja tietenkin ensin lähdettiin suuntaan, joka vei umpikujaan.
 
Olin pilkkinyt jo odotellessa ja junassa sitten laitoin Sonyn kiinni niin, ettei se päässyt vaunussa olevan toisen koiran luo ja aloin nukkua. Herätys oli ollut aamulla klo 3, joten oli jo aikakin päästä nukkumaan. Sony rötkötti lattialla raatona kun aina välillä heräilin tarkistamaan tilannetta. Kumman vähällä evästyksellä sitä pärjäsi: aamulla olin syönyt pari paahtoleivän palasta. Nekin enemmänkin varmuuden vuoksi kun nälkä ei ollut. Sitten jossain vaiheessa vetäisin pari persimoa ja lähempänä ryhmistä ostin lakuja. Ryhmiksen jälkeen evästin mukanani olleita pähkinöitä. Kotona ei ollut nälkä. Olin hereillä sen verran, että sain möksän lämpimäksi ja sitten menin nukkumaan.
 
Tämä aamu valkeni edelleenkin häpeän tunteen jyskyttäessä päässä. Mulla kai on hyvin hyvin pitkät piuhat kun vasta sitten aukesivat padot. Se oli häpeästä ja epätoivosta. Pitkään mietin, että kirjoitanko tänne tästä ollenkaan, mutta kai se pitää jotain vinkkiä antaa lukijoille, sillä musta tuntuu nyt, etten kirjoittele tänne vähään aikaan kun ei ole aihetta. Lisäksi tuntuu myös turhalta mennä mihinkään koulutukseen kun ei niistä näytä olevan mitään apua, vaikka niissä hyvin sujuisikin. Joten tästä eteenpäin säästääkseni aikaanne ilmoitan, että tämän blogin voitte ohittaa, sillä “here`s nothing to see”, niinku leffoissa on tapana sanoa. Nyt kaivaudun jonnekin maan alle kuolemaan häpeästä.