Nyt sitten menee sivuraiteille ja pahasti, sillä sitä pitkin kolistellaan koko tämän kertainen teksti. Pojista on vaan muutama maininta, mutta muuten on jotain ihan muuta... Vielä ei ole liian myöhäistä jättää lukematta koiratonta tekstiä ;)
 
Päivä oli 16.7.2011 ja lauantai. Kello soi puol seiska. Suunnitelmat pitkästä aamulenkistä kirjaimellisesti vesittyivät. Ulkona satoi, joten se oli pikku lenkki. Sony teki molemmat. Tico vaan kasteli lisää paikkoja. Sade näytti olevan kuurottaista; välillä satoi jopa rankastikin muutaman minuutin ajan ja välillä taas ei satanut. Tein tarkin säätilanteeseen netissä. Se ei näyttänyt lupaavan yhtään sen parempaa säätä kuin edellisillan tarkki. Tylsäähän se, mutta poiskaan ei voinut jäädä.
 
Laitoin pojat aitaukseen hyväksi toviksi ennen lähtöäni. Ite pakkailin sillä välin kamoja ja muutenkin valmistauduin. Päälle tietenkin asiaankuuluva T-paita ja lippis. Taskuihin lompsa, luuri, MP3-soitin ja kameranromu. Vähän olin pyöritellyt mielessäni, että ostaisin uuden pokkarin ihan vaan tätä tapahtumaa varten, mutta en sitten ostanut kun nyt on muutenkin niin paljon rahareikiä. Aattelin kattoa miten mun kävisi vanhan kameranromun kanssa. Reppuun pakkasin sadepuvun ja kumisen sadeviitan.
 
Kuski tuli ajallaan. Mua vähän huoletti, ettei Tico ollut tehnyt mitään nestettä kummempaa. Olivathan poitsut syöneet tuhdin iltaruuan pitkää yksinoloa silmällä pitäen. Noh, ainakin olin antanut Ticolle mahdollisuuden tyhjentyä...
 
Puoli kympiltä sitten lähdettiin kohti Poria. Menin takapenkille pitämään kuskin koiralle seuraa, sillä apukuskin paikka oli varattu. Perillä oltiin jotakuinkin niihin aikoihin kuin oli aikomuskin. Siitäkin huolimatta, että alussa tuli harha-ajo ja Porissa turhaa ajoa myös.
 
Mut jätettiin parkkipaikalle. Ensitöikseni yritin selvittää, että minne päin pitäisi lähteä. Löysin hienosti kuvitettuja karttoja. Niissä oli yksi pieni vika: niistä puuttui “olet tässä”-piste. Kartan merkkiselityksistä se piste löytyi, muttei itse kartasta. Siis kartta oli aivan hyödytön. Sitten löysin opasteen, joka näytti ohjaavan sinne, minne pitikin. Lähdin sitten sitä seuraamaan. Jonkin ajan päästä soi puhelin. Se harmitti, sillä olin kieltänyt soittamasta luurini huonon akun vuoksi. Olin kuulemma väärässä paikassa. Sepä kivaa... Muistelin nähneeni jonkin infopisteen tapaisen, joten suunnistin sinne. Lähdin seuraamaan sieltä saamiani ohjeita. Löysin perille. Sisälle pääsin nopeasti, sillä jonoa ei ollut nimeksikään. Vettä oli alkanut satamaan sen infopisteen luona, jolloin laitoin päälleni sadetakin. Sade vaan yltyi, joten kun olin mennyt sisälle alueelle, niin sitten vetäisin päälleni vielä sadehousut ja siihen päälle sadeviitta.
 
Mulla ei ollut mitään käsitystä mikä tulisi olemaan meininki. Areenan alueelle näytti pääsevän heti. Lavan edessä oli paljon tyhjiä penkkejä. Se tuntui ihmeelliseltä vaan kävellä haluamalleen paikalle. Sadeviitta muodosti päälleni ikään kuin pienen teltan. Jalat olivat suojassa, joten kumpparit olivat sikäli turha varuste. Mutta mistäpä mä olisin voinut tietää, että paikalla olisi penkit. Jos olisi pitänyt seistä, niin sitten ei olisi pärjännyt lenkkareilla. Vettä satoi kaatamalla ja siinä vaan istuin ja vedin karkkia.
 
Jonkin ajan päästä sade loppui. Viitta kuivahti nopeasti. Viritin korviini mielimusaani. Kuvittelin kuuntelevani sitä aina siihen asti, kunnes tulisi esiintyjä, jonka vuoksi olin valmis istumaan vaikka sitten kaatosateessa tuntikaupalla. Kuuntelu ei vaan onnistunut, sillä vaikka soitin oli täysillä, lavalla esiintyvän esitys oli niin kova ääninen, etten kuullut soittimestani juuri mitään. Noh, sitten jäi vaan tasan yksi vaihtoehto: kuunnella muutkin esitykset.
 
Istuessani eturivillä mietin, että voiko kaikki oikeesti käydä niin helposti? Luulin, että numeroimaton paikka olisi huono juttu, mutta ehkei sitten kuitenkaan.
 
Ensimmäinen esiintyjä oli joku Sofi Hellborg. No, joo, olihan se ihan kiva kattoa miten saksofonia ja trumpettia rääkättiin ;) Ei vaan, vaikkei esitys kiinnostanut tippaakaan, niin silti ihailin sitä, miten Sofi jaksoi puhaltaa saksofoniin. Toisinaan ihan mielettömän pitkiä sooloja. Täytyy kyllä olla hyvät keuhkot. Sofin laulusta en sano mitään...
 
Sitten tuli tauko. Jättiruudulla satuin näkemään mainoksen Pori Jazzin ohjemalehdestä. Kannessa oli artisti, jonka vuoksi olin tullut koko tapahtumaan. Halusin sen lehden. Mutta en lähtenyt ostamaan, etten menettäisi hyvää paikkaani. Mielessä kävi, että olisin vieressäni istuvaa pyytänyt pitämään paikkaa mulle. Luotto ei riittänyt, joten istuin kuin tatti kera päätöksen, että ostan sen sitten konsertin jälkeen kun lähden pois.
 
Tauon jälkeen lavalle tuli Sing The Truth! bändi. Sekin ihan tuntematon mulle. Tässä bändissä esiintyi kolme tumma-ihoista naista. Välillä yhdessä ja välillä yksin. Anteeksi kaikki heidän fanit, mutta mulle heidän esitys oli yhtä kärsimystä. Se oli kuin yksi älyttömän pitkä kappale. Etummaisen penkkirivin ja lavaa erottavan aidan välissä oli väli. Siihen alkoi kerääntyä ihmisiä kuvaamaan ja tanssimaan. Paikan päällä sai kuvata! Järkkärillä sai kuvata silloin, kun mediakin kuvasi. Yleensä kolme ekaa laulua. Sen jälkeen sai kuvata joko pokkarilla tai kännyllä. Odotin esityksen loppumista. Se tuntui olevan “never ending –show”. Se ja eteen ilmestyneet ihmiset hermostuttivat. Meinaan jos ne jäisivät siihen, niin paikkani ei sittenkään ollut niin hyvä. Päätin, että kun esitys olisi, niin sitten kuoriudun sadevermeistäni. Toinenkin rankka sadekuuro oli ollut, mutta sen jälkeen sateetonta, vaikka taivaalla purjehtikin tummia pilviä.
 
Kun se esitys oli ohi (thak God!), niin sadevermeet menivät reppuuni, hörppäsin vettä ja menin kiinni aitaan. Arvelin parhaan paikan ja siihen jäin. Onnekseni jokin aika sitten oli tultu kaupustelemaan niitä ohjelmalehtiä, joten enää ei tarvinnut miettiä saako semmoista vaiko ei. Selailun jälkeen totesin ostokseni varsin kannattavaksi. Kyllä siitä vitosen saattoi varsin hyvin köyhtyä.
 
Jäljellä oli enää / vielä kaksi tuntia. Oli miten oli, voiton puolella oltiin. Seuraava esiintyjä oli taaskin mulle tuntematon artisti: Jo Stance. Tämä esiintyjä oli erittäin energinen naikkonen. Hänen taustalla oli pari saksofonia, trumpetti ja pari sähkökitaraa. Tätä oli ihan ok kuunnella. Kun Jon esitys oli ohi, oli enää puoli tuntia SIIHEN esitykseen. Ruudullekin ilmestyi seuraavan artistin nimi. OMG!!!
 
Alettiin laittaa hänen bändinsä soittimia paikoilleen. Harmikseni huomasin, että muuten ykköspaikkani pilasi mun ja artistin välissä oleva videokamera. Pihkura sentäs! Se kamera oli kököttänyt siinä koko ajan, joten en uskonut, että sitä siirrettäisiin minnekään. Kuitenkin oli ilo huomata, että se siirrettiin. Asetelmista näki, että hän tulisi suoraan eteeni noin kymmenen metrin päähän! “Ei hitsi, voiko mulla tosiaan olla näin hyvä tuuri?”, aattelin. Kaikki oli käynyt niin vaivattomasti. Uskomattoman vaivattomasti. Noo, jos ei huomioida viiden tunnin kökötystä penkillä kuunnellen musaa joka oli vähintäänkin evvk. Ja siihen päälle vielä pari tuntia seisomista kuunnellen taas musaa, jota en muutoin kuuntelisi. Mutta nuo kärsimykset todellakin kannattivat, sillä paikkani oli paras mahdollinen, jonka siellä voi saada :) Odotellessani huomasin myös, että edellisten artistien aikana olleet puiset portaat alas lavalta oli viety pois. Eli HÄN ei tulisi alas lavalta, eikä näin ollen olisi mahista saada HÄNEN nimmariaan. Siitä olin haaveillut jo pitkään.
 
Konsertti alkoi ilmoitettuun aikaan, eli 19.00. Silloin lavalle ilmestyi ensin bändin jäsenet ja sitten HÄN! HÄN sai aikaan huutomyrskyn ja valtavat suosionosoitukset. Kuuluin myös tuohon sakkiin. Kun olin kädet korkealla taputtanut ja vilkutellut artistille, koitin ottaa muutaman kuvan. Sainkin jotain. Ensimmäisenä kuultiin osuvasti Saturday Night`s Alright For Fighting. Se oli yhtä juhlaa! Oli vaikeaa uskoa, että siinä mun silmien edessä HÄN nyt oli ihka elävänä – jälleen kerran. Ei ollut meinaan eka hänen konserttinsa. Kun hän viimeksi oli Suomessa, niin silloin pääsin ihan parin metrin päähän HÄNESTÄ. Olin lavalla muiden kanssa. HÄN päästi silloin lavalle yleisöä pianonsa ympärille kun soitti tuota Saturday –biisiä. Se oli hetki, jolloin olin samanaikaisesti lähellä ja kaukana idoliani. Välissä oli paljon ihmisiä. Kun biisi loppui, yleisö osoitti valtavaa suosiotaan ja artisti kiitteli ja vilkutteli. Sen jälkeen hörppäsi diettikolaa ja istuutui pianonsa ääreen ja aloitti soittamaan biisiä nimeltä Levon. Tuo biisi on varmasti saanut aivan uuden merkityksen joulukuun jälkeen ,niin itse artistin ,kuin hänen faniensakin keskuudessa. Liekö sitten koko Madman Across The Water –albumi, sillä Levonin jälkeen HÄN soitti vielä Madman Across The Water ja Tiny Dancerin (omisti sen kaikille paikalla olleille naisille). Nuo kaikki kolme ovat siis samalla albumilla.
 
HÄN jatkoi hurjien suosionosoitusten keräämistä ja yleisön hemmottelua soittamalla Philadelhia Freedomin ja Goodbye Yellow Brick Roadin. Aina ennen uutta biisiä kiitteli ja siemaili kolaa. Rocket Manin aikana HÄN yllättäen näytti yleisölle keskaria ja virnisti sen jälkeen ilkikurisesti. Ilmeisesti kyseessä oli joku pelleily jonkun yleisössä olevan kanssa, sillä se toistui hetken kuluttua :D Artisti tuntui olevan oikein iloisella ja hyvällä tuulella :)
 
Hittisade jatkui keinahtelevalla I Guess That´s Why They Call It The Bluesilla. Sitten saatiin pari makupalaa HÄNEN uusimmalta albumilta, joka on duettoalbumi, The Union. Rokkaavaa Hey Ahabia seurasi koskettava Gone To Shiloh. Sen jälkeen oli aika asettaa soittajat ja taustalaulajat hetkeksi parrasvaloon kun HÄN esitteli heidät yksi kerrallaan.
 
Sad Songs oli tarjolla seuraavaksi ja sen jälkeen Take Me To The Pilot. Silloin nähtiin myös vähän piano-akrobatiaa. Hyvin se 64-vuotias vieläkin hyppää “käsiseisontaan” pianon reunalle! Vauhdikkaan Pilotin jälkeen yleisöä rauhoiteltiin kauniilla Sorry Seems To Be The Hardest Word ja Don´t Let The Sun Go Down On Me –kappaleilla.
 
Nyt jos vanhan muisti ei täysin petä, niin tässä välissä HÄN katosi kulissien taakse hetkeksi ja kun HÄN palasi, hulluna hurraava yleisö sai kuulla Are You Ready For Love –biisin. Ite koen tuon biisin hemmotteluna, sillä tuo biisi on albumilla, joka ei koskaan oikein menestynyt ja on siksi jäänyt varjoon.
 
Bennie And The Jets oli biisi, johon HÄN odotti yleisönkin osallistuvan. Tiesin tuon jo entuudestaan HÄNEN muilta keikoilta. Aina silloin tällöin oli yleisön vuoro sanoa “Bennie”. HÄN vähän kekkaloi pianon päällä. Show-meininki jatkui The Bitch Is Back –biisissä. Muutamassa kohdassa HÄN leikkisästi oli pamauttavinaan pianonkannen :D Miksipä sitten hidastaa kun on vauhti jo päällä? Illan yksi odotetuimmista biiseistä oli taatusti Crocodile Rock. Tähänkin sai yleisö osallistua laulamalla sen “laa-la-la-laa” –kohdan kun HÄN antoi merkin.
 
Yleisö hurrasi hulluna ja HÄN taas käveli lavaa päästä päähän vilkutellen ja kiittäen. Yksi yleisössä heilutteli Caribou –älppäriä. Siinä oli kiinni myös kynä. Yllättäen HÄN antoi järkkärille merkin, että tahtoo laittaa siihen nimmarin. Sitten järkkäri otti mun vieressä olleelta mieheltä The Union –älppärin, johon myös tuli nimmari. Mä kokelin onneani ohjelmalehden kanssa ja mitä hittoa, järkkäri otti sen ja HÄN LAITTOI SIIHEN NIMMARIN!!!!!!!!!!!!! En ollut uskoa sitä todeksi. Kun se järkkäri tuli takas, niin se meinas viedä sen lehden väärään paikkaan. Mä huusin sille, että tuo sen lehden mulle. Mykistyneenä ja liikuttuneena katsoin lehden kantta, jossa todellakin oli mun idolini omakätisesti kirjoittama nimmari tussattuna!!! Montaa nimmaria hän ei jakanut, mutta mä olin yksi niistä onnekkaista, joka sen sai, niisk! Kun olin saanut lehteni takaisin, takanani ollut tyttö pyysi, että saisi ottaa kuvan siitä kannesta. Näytin hänelle kantta ja hän sai kuvan. Onneksi muuten, ne kauppasivat noita lehtiä yleisönkin keskellä. Muutoin olisi nimmari voinut jäädä saamatta. Oli mulla kyllä pikkuinen vihko mukana. Ehkä sitten siihen???
 
Danielin aikana olin ihan niisk, niisk ja tippa linssissä. Katsoin välillä lehden kantta ja välillä idoliani. Olo oli vähän niin kuin Seinäjoen jälkeen. Herkäksi veti todellisuus, joka tuntui sillä hetkellä kaikelta muulta kuin todellisuudelta.
 
Villien suosionosoitusten saattelemana HÄN taas katosi kulisseihin. Yleisö ei hiljentynyt ja hyvä niin, sillä HÄNET saatiin takaisin lavalle. HÄN kiitteli ja kehui meitä yleisönä. Oltiin kuulemma oltu HÄNEN Euroopankiertueen paras yleisö! :) Noiden sanojen jälkeen HÄN aloitti soittamaan Your Songia, joka oli omistettu kaikille paikalla olleille. Your Song on biisi, joka lähestulkoon aina lopettaa HÄNEN konsertit. Muutamia poikkeuksiakin on, mutta pääasiassa tuo on se illan viimeinen. HÄN soittaa sen miltei joka konsertissa, sillä Your Song oli biisi, joka teki HÄNESTÄ tähden yhdessä yössä. Enää hän ei tullut takaisin lavalle kun oli lopettanut soiton ja kiitellyt ja vilkutellut.
 
Sitten vähän yhteenvetoa. Eipä voi sanoa muuta kuin, että huh huh, mikä kokemus! Jos nyt äkkiseltäni laskin oikein, niin tämä oli mun kuudes kerta kyseisen artistin keikalla. Ja ehdottomasti se paras! Monestakin syystä: mulla oli loistava paikka, yleisö oli hyvin mukana, HÄN hyvällä tuulella ja SAIN HÄNEN NIMMARINSA!!! Ou, ja sääkin suosi :) Hittihellittely kesti piirun verran yli pari tuntia. Se oli mulle pienoinen, mutta iloinen yllätys. Olin vähän kuvitellut, että HÄN soittaisi vain muutaman biisin kun kyseessä ei ollut varsinaisesti HÄNEN keikkansa. HÄN oli vain yksi esiintyjistä. Miltei joka biisin jälkeen pelkäsin, että nyt loppui konsertti ja olikin mukavaa huomata, että soitto vaan jatkui :) Ja se jatkui ihan täysimittaisen konsertin ajan! Kiitos siitä, idolini mun <3
 
Seuraavaksi laitan vielä listaa biiseistä, joilla yleisöä hemmoteltiin. Loppupäästä en ole ihan varma, sillä nimmarin saaminen laittoi pasmat sen verran sekaisin, etten pysty muistamaan parin biisin oikeaa kohtaa 100%:n varmuudella. Samoin toisen encoren kohtakin on vähän ?. Ja jossain vaiheessa hän laittoi lippiksen päähänsä, mutten pysty muistamaan minkä biisin jälkeen. Joo, joo, mä olin kyllä siinä konsertissa :D Miten voikin unohtaa noin yksinkertaiset asiat?
 
HÄN esitti Porin Jazzeissa 16.7.2011
 
* Saturday Night`s Alright For Fighting
* Levon
* Madman Across The Water
* Tiny Dancer
* Philadelphia Freedom
* Goodbye Yellow Brick Road
* Rocket Man
* I Guess That´s Why They Call It The Blues
* Hey Ahab
* Gone To Shiloh
* Sad Songs (Say So Much)
* Take Me To The Pilot
* Sorry Seems To Be The Hardest Word
* Don´t Let The Sun Go Down On Me
* Are You Ready For Love
* Bennie And The Jets
* The Bitch Is Back
* Crocodile Rock
* Daniel
* Your Song
 
Uuuh, peräti 20 biisiä!!! Jotkut ovat jo varmasti arvanneet tai sitten tienneet kenestä oikein puhun. Jos jollekin jäi vielä epäselväksi, niin myönnän kyllä, että oon suuri Elton John fani. Mikään hetkellinen päähänpisto kyseessä ei ole, sillä jo kuudettatoista vuotta mennään. Huolimatta siitä, että Eltonin kappaleet on tullut kuultua jo monen monituiseen kertaan, niin en vieläkään ole niihin kyllästynyt. Joka kerta kun radiosta kuulen Eltonia, niin se on piristävää. En ala tässä nyt käymään läpi mun EJ-historiaa. Sen aika on sitten myöhemmin. Enkä olisi nytkään kirjoittanut hänestä tänne, ellen olisi ollut niin pirun onnekas ja saanut idolini nimmaria! Kyllähän sitä pitää hehkuttaa vaikka ties missä!
 
Ja siihen otsikkoon vastaus...
 
                                                 
Tietty päästäisin pojat ulos ovesta, mutta esineistä rakkain on tämä. Tämän menetys olisi korvaamatonta.
 
 
Sitten on vielä pakko tällätä pari kuvaa. Yhteistyö kameran kanssa oli hermoja raastavaa. Sentään jotain sain muistoksi konsertista, vaikka akku vähän väliä vilkuttikin punaista ja kun kameran laittoi uudestaan päälle, niin tadaa!, akku oli taas täynnä. Kunpa mulla olisi ollut mukana parempi pokkari... Älkää ikinä ostako Olympus -merkkistä kameraa!
 
                                                
Tämän näin mä ja semmoiset 20 000 muuta ihmistä :) Toisessa kuvassa on se lippis, josta puhuin.
 
 
 
PS. Kotimatka alkoi hitaasti, sillä jokainen alueelta lähtenyt kuski puhallutettiin. Todella hienoa, kun varmistivat, ettei sieltä päässyt liikenteeseen yhtään rattijuoppoa! Loppupäässä kompastuttiin taas meidän vakikohdassa. Eikö me ikinä opita? :D Kotona olin kahdentoista aikaan. Heti menin äijien kanssa lenkille. Tico ei pitkälle pötkinyt, ennen kuin meni heinikkoon vääntämään vettä sakeampaa. Vihdoinkin! On tainnut olla melkoinen hätä... :( Sorry pojat, mutta tää oli vain poikkeus. Teidän onneksi (ja mun epäonneksi ;)  ) Elton ei visiteeraa kovin usein Suomessa. Siitä huolimatta sanon, että thank you for coming to Finland and welcome back! :)