Vieläpä kahdesti!
 
Noh, niinhän siinä sitten kävi, etten voinut kovin pitkään vitkutella kumin korjaamista. Aamulenkin jälkeen testasin, että pysyykö ilma kumissa. Näytti pysyvän. Vielä tunninkin jälkeen kumissa oli jonkin verran ilmaa. Ennen lähtöä pumppasin vielä lisää ilmaa.
 
Sitten jonkin ajan päästä kumi tuntui tyhjältä. Pumppu esiin ja ilmaa renkaaseen. Mutta, näytti, ettei rengas kohonnut yhtään. Vähän vaikeaa sitä oli pimeässä sanoa. Valitettavasti näköhavainnon vahvisti tuntuma. Voi prkl! TIEDÄN, ettei saisi, mutta ajoin silti töihin. Myöhästyin 8 minsaa. Ketutti ja nolotti.
 
Eipä aamu ollut muutenkaan mennyt suunnitelmien mukaan. Aikomus oli mettäillä. Päästyämme määränpäähän ihan yhtäkkiä havahduin siihen, että aukiolla oli auto. Mitä ihmettä? Onko joku metikössä koiransa kanssa? Tähän aikaan? Ei kai joku pirulainen ole varastanut mun ideaa?
 
Alkoi kova pähkäily, että uskallanko päästää ukkosia vapaaksi? Onko metikössä joku toinen koira / koiria? Mitä ihmettä tuo auto tuossa teki? Kovin teki mieli päästää poitsut juokseen, mutta mutta... Lopulta tein uukkarin ilman vapauttamista. En uskaltanut päästää poikia irti.
 
Töissä harmitti, ettei kumi ollut kestänyt tuon pidempään. Joo joo, oma vika, pikku sika ja silleen, mutta ärh. Suunnittelin loppupäivän kulkua, joka ei ollut kovin mukava. Suunnittelemista vähän haittasi se, ettei mulla ollut hajuakaan, että miten pitkään korjaamo oli auki.
 
Pomo oli poissa ja ei ollut mikään hengenhätä, joten lähdin pois puoli tuntia aiemmin. Lähdin jo siksikin, etten törmäisi työkaveriin. Sen sata kertaa oon päättänyt, etten jää löpisemään vaan lähden nopsaan, mutta en mä osaa vaan töksäyttää, että heippa kun toinen on just tullut. Se tuntuu jotenkin töykeältä.
 
Poljin kotiin. Ei muuten oo kevyttä puuhaa polkea tyhjän kumin kanssa. Aikaa siinä en juurikaan säästänyt. Jalkoja ja pännimisen pyörän työntämisestä kylläkin.
 
Kotona pojat piipahtivat pihalla. En mennyt kotiin niiden takia. Jos mulla olisi ollut mukana lompsa, niin olisin mennyt korjaamolle suoraan, vaan mullapa ei ollut. Sinänsä hyvä ukkosten kannalta, että pääsivät sitten piipahtamaan pihalla.
 
Alkumatkan ajoin, sitten työnsin jonkin matkaa, kunnes taas ajoin. Alkoi nyppiä työntäminen ja kun en tiennyt, että miten pitkään se oli auki, niin piti koittaa päästä paikalle nopsaan. Loppumatkan työnsin, etteivät liikkeessä nähneet mun ajavan.
 
Nolotti mennä sinne niinkin yksinkertaisen asian takia, kuin rikkinäisen kumin. Onneksi oli eri heppu kuin edellisellä kerralla. Se oli helppo tietää, ettei nyt ollut sama kun tämä oli sellainen “suklaapoika”. Kerroin, että pyörän takakumit ovat rikki ja tarvitsisin tilalle uudet. Mies alkoi heti hommiin. Ei siinä kauaa mennyt kun homma oli hoidettu. Koko odotusajan toivoin vain sitä, että tällä kertaa en joutuisi juoksemaan liikkeessä yhtä montaa kertaa kuin viimeksi.
 
Kotimatka alkoi Hesen kautta. Mulla oli nälkä ja alkukuusta postilaatikkoon oli ilmestynyt kuponkisetti, jossa oli pari megakuponkia. Yksi mega-ateria lähti mukaan. Jännityksellä poljin kotiin. Koko ajan huomioni oli kiinnittynyt takarenkaaseen. Tuntuiko se tyhjältä? Jokaisen kuopan ja möykyn jälkeen taas tunnustelin takarengasta.
 
Pääsin kotiin ehjän renkaan kanssa. Kotona evästin megani, joka oli kyllä hyvää, lukuunottamatta ranskiksia, jotka olivat suolaisia.
 
Tiistai aloitettiin taas mettäilysuunnitelmilla. Kun päästiin perille, taas siellä oli auto! Voi hemmetti. Oltiin lähdetty liikenteeseen tuntia aiemmin ja silti siellä oli auto. Murh. Sitten taas alkoi pähkäily, että mitä tehdä. Päätin vähän tutkia asiaa. Laitoin pojat jonkin matkan päähän autosta makoilemaan. Makoiluharjoituksen varjolla vaihvihkaa kurkin, että oliko autossa joku. Auton ikkunat eivät olleet jäässä, joten kovin kauaa se ei ole siinä voinut olla. Sisällä ei näyttänyt olevan ketään, mutta myöskään en nähnyt jalanjälkiä kuskinoven vieressä. Sen koommin en nähnyt koirantassunjälkiäkään minkään oven lähellä. Kummallista.
 
Päätin ottaa riskin. Päästin hömpylän irti, mutta ei herra toiminut kuten olin luullut. Kun isoset olivat vielä hihnassa, niin eihän hömpylä lähtenyt kovin pitkälle. Jonkin aikaa etenin niin, että isoset olivat hihnassa ja hömpylä irti. Sitten päästin isosetkin irti ja sydän pamppaillen jäin kuuntelemaan mitä tuleman piti. Ei mitään, joten ilmeisesti metässä ei ollut muita.
 
Mun ei ollut aikomus lähteä tarpomaan metikössä vaan pysytellä siinä ihan lähellä, että löytäisin sitten helposti ulos metiköstä. Sitten kuulin autonoven käyvän. Pelästyin ja kauhistuneena mietin, että mitä tehdä? Tuleeko se kuski nyt tänne metikköön? Ei kai se ole joku latvasta laho? Pelotti. Muutaman jähmettyneenä vietetyn sekunnin jälkeen lähdin liikkumaan metikössä. Karkuun oletettua mörköä. Oksat ja risut ratisivat jalkojen alla ja pelkäsin niiden paljastavan mun olinpaikan. Jonkin ajan päästä pysähdyin kuuntelemaan sen mitä hakkaavalta sydämeltäni kuulin. Ei kuulunut mitään. Ehkei se tullutkaan metikköön...?
 
Kohta Tico kirmasi mun luo. Otin sen kiinni. Tico saisi puolustaa mua jos se joku yrittäisi jotain. Todellisuudessa en juurikaan uskonut Ticon tekevän niin, mutta jospa se haukku jo olisi ollut riittävä. Kohta karvapallotkin olivat siinä ja otin nekin kiinni. Sitten suuntima ulos metiköstä.
 
Sepä ei käynyt niin vain. Autonoven ääni oli laittanut mun pasmat sekaisin ja oli tullut liikuttua metikössä vähemmän tietoisesti. En ollut juossut, mutta kävellyt miettien, että seurasiko joku mua. Kun lähdin poikien kanssa liikkeelle, tiesin kyllä missä me oltiin. Mutta huonot polut omaavassa metikössä ei suuntavaistottoman ollut helppoa luovia.
 
Jonkin aikaa siellä mentyämme mieleen alkoi hiipiä ajatus, että nyt oltiin kyllä jumissa metikössä. En puhu eksymisestä kun ei tuohon metikköön voi eksyä päivänvalossa. Pimeässä kaikki näyttää erilaiselta. Lisäksi kirkkaan kuunvalo muokkaa maisemia erilaisiksi.
 
En huolestunut vaan päätin koittaa löytää metiköstä ulos. Oltiinhan me tuntia aiemmin liikenteessä, joka oli siinä tilanteessa pelkästään hyvä juttu! Mutta kun kahdesti näin kohdan, jonka tiesin olevan ihan väärässä suunnassa, alkoi tulla vähän epätoivoinen olo. Käveltiin siis ympyrää, vaikkei siltä tuntunutkaan. Muistutin itteäni, että ei saa mennä paniikkiin vaan piti koittaa pitää pää kylmänä ja jatkaa oikean reitin ettimistä. Aikaakin vielä oli, joten syyyvä hengenveto ja uutta yritystä kehiin.
 
Epätoivo hiipi taas mieleen kun näin toistamiseen puun, johon Tico oli “takertunut”. “Eih, ei voi olla totta! Ei me löydetä täältä ulos ajoissa...” Eihän mulla olisi ollut mitään huolta, ellei olisi pitänyt mennä töihin. En halunnut myöhästyä uudestaan heti seuraavana päivänä. Ja mitä mä töissä sitten sanoisin? “En löytänyt ulos pimeästä metiköstä koirien kanssa”. Niih, onhan se vähän tyhmää mennä sinne, mutta haluan antaa pojille mahdollisuuden painella kunnolla.
 
Taas muistutin itteäni, että nyt piti vaan koittaa pysyä kasassa ja jatkaa yrittämistä. Yrittämistä, joka päättyi toistamiseen tiheään puustoon. Umppari toisensa jälkeen. Huoh. Olin keksinyt toisen vaihtoehtoisen selityksen mun myöhästymiselle: mun avaimet putosivat kun mettäilin koirien kanssa. Se kuulosti paremmalta. Silti toivoin, ettei sitä tai mitään muutakaan tarvitsisi selitellä. Toivoin, että voisin vaan mennä töihin ilman, että kenenkään tarvitsi kuulla mun tyhmää tempausta. “Tyhmyydestä sakotetaan” sanonta tuli mieleen kerran jos toisenkin...
 
Kuutakin taisi hävettää mun suunnistustaidot ja se vetäytyi pilven taakse punastelemaan. Mä kaivoin taskulampun esiin. Silti tuli mentyä pitkin reittejä, jotka päättyivät tiheään puustoon. Nyyh.
 
Sitten päätin lakata yrittämästä löytää reittiä ulos. Nyt suunnistin sille polulle, jolla olin ottanut pojat kiinni. Sen lähellä on pelto ja silloin tiedän missä olen. Sitten piti vaan löytää yksi tietty polku, jolloin päästäisiin ulos metiköstä. Lähdettiin tarpomaan ihan eri suuntaan ja jonkin ajan päästä helpotti kun tiesi missä oli. Sitten piti koittaa löytää se yksi poluntapainen. Aika alkoi olla kortilla. Löytyi yksi polku. En ollut varma, että oliko se juuri se, jota etsin, mutta lähdettiin etenemään sitä. Jänskätti, että löydetäänkö metiköstä ulos ajoissa.
 
Polku osoittautui juuri siksi, kuin olin toivonutkin. Nyt tiesin koko ajan, että missä me oltiin. Välillä polku katosi ja silloin piti koittaa vaan pysyä siellä reunalla. Voi, kun oli helpottunut olo kun vihdoinkin oltiin pääsemässä ulos metiköstä. Ja mä ehtisin töihin ajoissa!
 
Oltiin just aikataulussa kun vihdoinkin saattoi kotimatka alkaa. Mulla oli jalat hyytelöä ja tuntui, että ne pettäisivät hetkenä minä hyvänsä. Metikössä koetetut tuntemukset olivat saaneet jalat tutisemaan. Pojille iso kiitos siitä, että kävelivät hienosti hihnassa metikössä. Jos vielä olisi pitänyt niiden kanssa tapella, niin sitten kai olisin hajonnut kappaleiksi. Yllätyin, miten nätisti ne kävelivät.
 
Vaikka kestikin semmoset 45 minsaa löytää ulos metiköstä, niin silti ehdin tehdä kaikki aiotut jutut ennen töitä. Onneksi oltiin lähdetty liikenteeseen tuntia aiemmin!
 
Sitten oli edessä seuraavan jänskätyksen aihe: pyöränkumi. Oliko siinä vielä ilmaa? Pääsisinkö töihin ilman ongelmia? ONNEKSI historia ei toistanut itteään ja kumissa oli ilmaa!!!
 
Seuraavana aamuna vietin hetken sängyssä pohtien, että lähdenkö mettäileen lainkaan. Ei huvittanut kokea samaa sompailua uudestaan. Ja mitä jos siellä olisi taas joku auto?
 
Lähdettiin kuitenkin kun on se niin kivaa antaa poikien painella. Päätin, että jos siellä olisi joku auto, niin sitten se olisi uukkari ja sillä sipuli. Onneksi ei ollut. Pojat pääsivät juoksemaan. Mä olin päättänyt, etten lähde sen kummemmin tarpomaan metikössä vaan koitan pysytellä siellä reunassa, jota pitkin edellisenä aamuna oltiin löydetty ulos metiköstä. Plääninä oli mennä sinne pellon lähelle ja takaisin.
 
Mutta huonot polut ja kuunvalo eivät mua sinne johdattaneet. Kun tajusin, ettei nyt oltu menossa sinne, minne piti, tein uukkarin. Sony oli oikea mettäilyvauva, meinaan se oli koko ajan mun lähellä. Jos mä pysähdyin, niin pallukka istui ihmettelemään. Metässä ei siis ollut mitään luomuötöjäkään kun herra siinä pysyi.
 
Nyt mettäily meni lähestulkoon niin kuin olin aikonutkin. Ei ollut ylimääräisiä autoja ja kotimatkakin saattoi alkaa ihan ajoissa.
 
To jäi mettäily väliin kun halusin ke kuunnella Luonto illan. Tosin puolet siitä meni nukku-matille. Voihan sen kuunnella netistä, mutta kun tuo netti toimii välillä miten huvittaa, niin mieluummim kuuntelisin livenä. Kuunteluyritys kuitenkin muutti aikataulua sen verran, ettei mettäilyyn jäänyt aikaa. Käytiin vaan kartonkipönikällä.
 
Pe aamukin piti aloittaa ilman mettäilyä kun tuli tilaisuus mennä töihin aiemmin. Ihanaa, että edes pari tuntia aiemmin sai vihdoinkin ikuisuudelta tuntuneen viikon päätökseen.
 
Tänä aamuna käytiin metikössä. On kyllä ollut hienot ilmat tällä viikolla! Luonto on ollut niiiiiiiiii-in kaunis <3 Ja mä oon joutunut viettämään parhaimman kuvailuajan sisällä... :/ Sekä päivisin, että öisin puut, kasvit, heinikot ovat kimallelleet luonnontimantteja. Niissä on nyt kunnon kuurakerros. Ihan syyhyää sormet päästä näpräämään kameraa. Tosin ei se taida onnistua tänäänkään... Kunpa tälläinen sää jatkuisi vielä edes ens viikon <3