Jos mun hölmöilyssä ei olisi ollut onneakin matkassa, niin tämä kirjoitus olisi alkanut sillä v-sanalla.
 
En tiedä mistä se päähäni pälkähti. En edes ollut miettinyt asiaa kun yhtäkkiä hokasin, että mä olin heittänyt sunnuntain junaliput roskiin!!! Olin ollut aamulla ahkera ja päättänyt viedä siellä sun täällä lojuvia lippuja roskiin lehtien mukana. Kun vielä oli piimäpurkkikin, niin päätin pudottaa lehdet samassa pisteessä. Siellä se roskis on sellainen, että sieltä ei enää dyykata mitään, vaan sinne pudotettu on iäksi kadotettu. Tietty, kun tajusin asian, niin harmittelin, etten ollut vienyt lehtiä lähiroskikseen. Sieltä olisi voinut näppärästi käydä hakemassa liput.
 
Etin ja etin, mutta niin se vaan oli, että liput olivat roskissa. Voi kökkö! Mua ei napannut ajatus lähteä taas sotkemaan pyörällä. Karvapallotkin piti sitten käyttää ennen sitä. Mun logiikka on välillä vähän ontuvaa, mutta pyöräilyä paremmaksi vaihtoehdoksi laskeskelin asemalle kävelyn karvapallojen kanssa :D
 
Tico oli helppo jättää kotiin kun se oli just ollut 2,5 tunnin pyörälenkillä. Arska oli jo tullut kunnolla esiin ja oli kuuma. Liian kuuma, jos multa kysytään. Ja Sonylta. Koira, jolla kasvaa yhdestä karvatupesta sata karvaa, ei liene liiemmin tyksi kesästä. Sony alkoi jo himmailla vakken kohdalla. Jomilla riitti vetohaluja, että se ei ollut ihan flaatti.
 
Muistelin, että reitillämme saattaisi olla yksi paikka, jossa Sony voisi päästä pulahtamaan. Oikein muistin. Jo heti kun mentiin lähelle Aurajoen rantaa kävelemään, Sony veti kohti vettä. Sitten kun vihdoinkin tuli kohta, josta se pääsi veteen, niin sinne se meni ja alkoi uimaan. Siinä kohtaa on vähän alaspäin viettävä kivikko. Mulla oli Jomi kädessä, enkä halunnut päästää sitä lähelle vettä, sillä herra oli menossa näyttelyyn. Jomia kiinnosti, että mitä se kaveri oikein teki ja hetkittäin oli siinä ja siinä, etten itekin molskahtanut veteen.
 
Sony nautti vedestä. En uskaltanut päästää irti kun en voinut olla varma, että miten kauas se uisi. Aurajoessa on virtauksia, joten parempi oli pitää hihnassa vesipeto. Sony ui niin pitkälle kuin hihnaa riitti, sitten pyysin sitä tulemaan kohti rantaa. Sony tuli. Kun tassut ylsivät pohjaan, niin se ravisteli ja meni taas uimaan. Teki tuon kolme kertaa. Kastautumisen jälkeen Sony oli kuin toinen koira.
 
Vähän ennen lähtöä olin vielä käynyt tarkistamassa, että mihin junaan olin sen lipun ostanut. Satuin näkemään sen muovitaskun, jossa pidän poikien papereita kun reissataan. Sieltä näkyi jotain vihreää ja toivo heräsi. Ei, kyseessä ei ollut ne liput. Mutta se vihreä paperinpala herätti toivon siitä, ettei ehkä tiedossa olisikaan ekstramaksuja.
 
Muistelin kerran erään ystävällisen lipunmyyjän selittäneen miten saa uuden lipun, jos alkuperäinen katoaa. Onneksi satuin juuri tuolloin ostamaan lippua juuri tuolta henkilöltä, sillä kukaan muu ei ole asiasta maininnut. Siispä tiskille sen vihreän paperinpalan kanssa selittämään tilannetta. Oli suuuuuuuuuuri helpotus kun sain uudet liput ja vieläpä maksutta. Matkassa siis oli tuuria tuon vihreän paperinpalan verran. Se oli kuitti tiistaina ostetuista lipuista. Kuitissa on joku numero, jonka perusteella voidaan tulostaa uudet liput kadonneiden tilalle. Ihan mahtavaa!!! Olipa huojentunut olo :)
 
Sony pääsi taas uimaan. Tällä kertaa sidoin Jomin puuhun. Mua ei kiinnostanut uiminen ja Jomin kanssa oli olemassa se vaara. Voi, miten mun turkkipallo ihan silminnähden nauttii uimisesta :)
 
Pojat olivat vetäneet asemalla puoli litraa vettä. Just sen verran mulla oli mukana. Olin funtsinut, että pistäytyisin rismassa paikkaamassa aamuista puutteellista ostoskoria, mutta nyt sinne oli mentävä, sillä vettä piti ostaa kun se oli loppu ja matkaa oli vielä jäljellä.
 
Pojat koppiin odottamaan. Tämä oli Jomin eka kauppareissu eikä se mökännyt kopissa. Olihan herralla kaveri, joten oli syytäkin olla kuono rullalla. Kaupasta ostin sellaisen muovi”kansion”. Se muovitasku (jossa poikien papruja pidän) on vähän fletku ja paperit eivät pysy niin hyvinä kuin haluaisin. Jospa ne tommosessa jämäkämmässä kansiossa. Ihan tyhmää, että rekkarikirjat ovat niin isoja. Ei niitä raaski taittaakaan. Kansion lisäksi ostin vettä, maitoa ja jäden. Testasin magnumin uutuuksista nro 2. Kuulosti paremmalta kuin oli. En aio ostaa sitä enää. Muut ei edes kiinnosta, joten kai taas tämä kesä mennään daim tuutin ja classicin triplesuklaan voimin :D
 
Edessä oli vielä puolentoista tunnin tarpominen paahteessa. En voi käsittää miten jotkut ikävöivät moisia lukemia. Sony alkoi taas himmailemaan, joten uinnin vaikutus oli ohi. Jomilla näytti riittävän vetohaluja ja kerran astuin sen tassun päälle ohitustilanteessa. Ei kannattais vetää. Ohituksia tuli aika monta ja ihan hyvin ne meni.
 
Kotona päästin Ticon pihalle puoleksi tunniksi. Mulla oli jo mielessä uusi meno, joten ruokittuani koirat hyppäsin pyöränsatulaan ja polkaisin äipän luo pizzerian kautta.
 
Mähän en ollut kotona varsinaisena äitienpäivänä. Alunperin olin ajatellut meneväni äipän luona käymään lauantaina, mutta kun koko perjantai oli tullut vedettyä tukka putkella, niin sama se oli mennä jo perjantaina. Lauantaina sitten pystyikin ottamaan rennosti kun ei tarvinnut mennä minnekään.
 
Vein äipälle kukan ja kortin + pizzaa ja kokista. Herkuttelun jälkeen katottiin äipän taltioimat “Koiramies kiertää Islantia” sarjan kaksi ekaa osaa. Kyllä tuntui pisto sydämessä kun näki taas pitkästä aikaa Islannin maisemia <3 Tuo on kuusiosainen sarja ja vinkin tuosta sain kaveriltani, joten kiitos paljon vinkkauksesta. Ihan mahtavaa, että voi nähdä nuo osat :)
 
Islantipätkien jälkeen katoin vielä Hauskat kotivideot kun se sattui just silloin alkamaan. Kaikkea ne ihmiset keksiikin :D
 
Sonyn ilta meni todella hiljaisissa merkeissä se oli todella väsynyt eikä juurikaan reagoinut ympärillä tapahtuviin asioihin. En ihan heti muista, että koska toinen olisi ollut noin loppu. Helteessä tarpominen otti kyllä kovin toisen voimille.
 
Aikaisin lauantaina aamulla intouduin lähtemään puolentoista tunnin lenkille. Oli mukavan vilpoisen tuntuinen sää. Loppujen lopuksi lenkki oli kaikkea muuta kuin mukava. Puista tippui vettä, muttei siksi, että olisi satanut vaan siksi, että oli niin turkasen kosteaa! Ja hiostavaa. Se oli inhottavaa. Jomi tuli todella likaiseksi tuon lenkin aikana. Pesullehan se joutui. Olin pessyt Jomin kauluksen perjantaina ja nyt se piti taas pestä. Lisäksi pesin hännän. En ollut varma, että pitikö värin olla valkea vaiko harmaa. Nyt tiedän, että häntä oli likainen, sillä pesun jälkeen se vaaleni huomattavasti.
 
Lauantai meni löysäillessä. Halusin ottaa rennosti ennen seuraavaa reissua, joka oli jo sunnuntaina. Olihan se vähän “noloa” kun äippä tuossa taannoin kysyi, että kai mä tuun Paraisille sitten äitienpäivänä. Kiemurrellen vastasin, että en, sillä en ole kotona... En mä sitä silloin osannut ajatella kun kattelin näyttelylistoja. Katoin vaan, että tuossa on näyttely, jonne pääsen ite, joten ilmo vaan menemään. Sijaintihan on mulle se tärkein seikka. Tuomarin saa olla kuka tahansa. Kaakku ja muut herkut siis vaihtuivat reissailuun kera banskun ja leipien.
 
Sunnuntai aloitettiin Jomin pihapyrähdyksellä, jonka jälkeen suunnistin isosten kanssa kohti Littoisten järveä. Tämän idean sain kun olin perjantaina nähnyt miten mun nallukka-pallukka nautti uimisesta. Jo tuolloin toivoin, että se kastuminen olisi alkanut irrottamaan reippaammin karvaa Sonysta, mutta ei. Seuraavana päivänä sillä oli tosi pöyheä olemus kun jokaikinen karva oli pystyssä. Äijä näytti siltä, kuin olisi saanut sähköiskun :D
 
Litsillä Sony sitten ui ja kun omat kierrokset oli tehty, niin sitten heittelin sille keppiä. Eka löytämäni kepukka oli huono, sillä se ehti upota, ennen kuin Sony ehti sen luo. Vesipeto sitten koitti ettiä kepukkaa ja työnsi pään pinnan alle! Se pelästyi sitä, että koko pää kastui ja ui kiireesti rantaan. Sitten heittelin jonkin aikaa kepukkaa lähemmäs ja siitä pikku hiljaa pidensin matkaa. Ei ollut ongelmaa, joten mitään traumoja ei tullut.
 
Ticokin haki keppiä, joten senkin turkki kastui. Ticohan on sellainen, ettei se ui ilman mitään houkutinta, kuten poikansa, joka ui muuten vaan ja houkuttimien kanssa. Monikoin tuon sanan, sillä oltiin sillä surullisen kuuluisalla laiturilla kun muutaman kymmenen metrin päässä meni lintu veteen. Sony huomasi sen ja lähti juoksemaan niin kovaa kuin vaan tassuista irtosi. Ei auttanut huutaa sitä takaisin kun korvissa viuhui tuuli ja silmissä kiilsi linnunkuvat. Varmasti olisi uinut linnun luo / perään, ellei lintu olisi pelästynyt hurjana lähestyvää karvapalloa ja lentänyt pois. Samalla hetkellä Sony sai korvat toimimaan ja se tuli mun luo. Joskus tuntuu, että joku mettäimmeinen olisi saanut tuosta hyvän lintukoiran kun se niin kiivaasti noita lintuja louskuttaa ja näköjään noutajienkin vesihommat kiinnostaisi :D
 
Jätin isoset pihalle ja ne saivat olla siellä niin kauan, kunnes olin Jomin kanssa viittä vaille valmis lähtemään. Sony piti pestä, sillä oli taas kostea aamu, tosin ei niin kostea kuin edellinen. Siis turkkipallo oli likainen jo ennen pulahdusta.
 
Kun sain näyttelyn aikataulut, niin mietin monesti, että uskallanko lähteä myöhäisemmällä junalla. Isliksiä ennen kun oli 27 koiraa alkaen klo 11.30. Siinä ehti hyvin, jos vaan löytäisi näyttelypaikalle ilman ongelmia. Ja kun ei ollut tarkkaa tietoa, että koska islikset olisi. Arvioin, että menee johonkin klo 13-14 välille. Aikaisemmalla junalla jos olisi lähtenyt, niin aikaa olisi jäänyt ihan liikaa. Pitkän pohdinnan jälkeen valitsin myöhemmän junan.
 
Se olikin hassun tuntuista kun liikenteeseen piti lähteä vasta seiskalta! Monesti tarkistelinkin, että olinko nyt laskenut aikataulut ihan oikein. Se tuntui vaan niin kummalliselta.
 
Lemmikkivaunu oli ilmeisesti tehty ihan lemmikkejä ajatellen eikä vaan jostain vanhasta vaunusta tuunattu versio. Vaunuun pääsee koira ihan itekin ja penkit on laitettu sitä ajatellen, että tilaa olisi myös lemmikille :) Mulle sitten kelpasi ihan hyvin se paikka, jonka lippu määräsi. Toisella seinustalla oli vain yhden penkin rivi, joten tällä järjestelyllä oli saatu käytävästä tilavampi. Penkkien väli on niin reilu, että mun kamat mahtuivat hyvin lattialle. Kiva vaunu, tykkäsin.
 
Hesassa sitten oli edessä se päivän jännittävin osa: kuinka hyvin löydän näyttelypaikalle. Kiertelin bussipysäkkejä, mutta numeroa 67 ei vaan näkynyt. Tutkiskelin tauluja, joita löytyi pysäkkien läheltä ja niidenkin mukaan mun piti mennä bussilla numero 67. Menin sitten kysymään asiaa yhdeltä kuskilta. Kuski neuvoi menemään rakennuksen toiselle puolelle, jossa oli lisää pysäkkejä.
 
Sieltä se 67 sitten löytyi. Kysyin vielä kuskilta, että pääsikö sillä Tuomarinkartanon vinttikoirakeskukseen. Kuski vaikutti vähän siltä, ettei pääsisi. Kerroin, että netti oli antanut haun jälkeen tämän bussinumeron ja näytin googlesta tulostettua karttaa. Kuski funtsi hetken ja sitten totesi, että joo, kyllä pääsi, jos käveli sen matkan kuin olin olettanutkin. Pyysin kuskia kertomaan, että missä pitäisi jäädä pois. 2,80 bussin kassaan ja istumaan heti kuskin taakse.
 
Muutaman pysäkin jälkeen autoon tuli nuori nainen, jolla oli koira. Mutta kun naisen käsivarressa näytti olevan numerolappu, niin hmmm, mun päässä alkoi raksuttaa. Jäivät istumaan lähelle ja hetken mietittyäni kysyin, että olivatko kenties menossa näyttelyyn? Olivat. Mulla oli aikomus ilmoittaa kuskille, että enää mua ei tarvinnut neuvoa, sillä olin löytänyt “oppaan”.
 
Ilmoitus jäi tekemättä, sillä meillä luisti juttu kuin vanhoilla kavereilla. Pälpätettiin koirista, kuinkas muuten. Nainen tunnisti Jomin rodun. Naisella oli malamuuttipentu, 8 kk.
 
Hyvä oli, etten ehtinyt ilmoittaa kuskille, etten tarvinnutkaan apua, sillä yhdessä kohtaa se nainen alkoi ihmetellä miksi bussi oli kääntynyt muualle kuin hän oli olettanut. Naisen ollessa vähän kysymysmerkkinä näytin sille mun karttaa. Kun nainen alkoi puhua kuskille, kerroin, että olin jo pyytänyt häntä neuvomaan paikan, jossa jäädä pois. Sitten taas voitiinkin jatkaa juttua koirista.
 
Oli kyllä tosi ystävällinen ja avulias kuski. Kun oltiin oikealla pysäkillä, niin se vielä neuvoi, että minne päin piti lähteä kävelemään ja näin. Seurasimme kuskin ohjeita ja löydettiin näyttelypaikalle. Sinne kävellessä Jomi puupää ei tahtonut pysyä poissa nartun arsesta. Narttu murahti, mutta eihän niin casanovaa kukisteta, hmph. Matka näyttelypaikalle tuntui lyhyemmältä, mitä kartan mukaan odotti. Hyvä niin päin.
 
Jomi muuten aiheutti harmistusta bussissa.. Meidän viereisessä penkissä oli vanha pariskunta. Kun juttelin malamuutin omistajan kanssa, niin etenkin se vanha nainen kommentoi aina välillä Jomia ja kyseli siitä. Jomi oli kuulemma niin kaunis, että naista harmitti kun ei ollut mukana kameraa!
 
Rokotustentarkistuspisteessä Jomin oli päästettävä ihana tyttö menemään. Heillä oli jo kiire, sillä kehän oli ilmoitettu alkavan klo 12.15. Joskus 12 aikoihin saavuttiin paikalle, joten tiukaksi meni heillä. Ihmettelin, että miten se oli uskaltanut lähteä niin knaftiin aikaan. Ei kuulemma yleensä lähde, mutta aamu oli ollut täynnä kommelluksia, joten nyt oli vaan käynyt niin.
 
Kyllä helpotti, että oltiin löydetty näyttelypaikalle vaivatta. Onneksi se mun typerä perjantainen lippukommellus oli ainoa kupru. Ja onneksi huomasin sen jo perjantaina, enkä vasta sunnuntaiaamuna, jolloin kyllä olisi iskenyt lievästi sanoen paniikki!
 
Tuomari oli ripeä, sillä vain noin tunnin verran jouduttiin odottamaan omaa vuoroa. Näyttelyluettelon sai ilmaiseksi rokotustentarkistuspisteeltä, joten vilkaisin keitä ne kaksi muuta koiruutta olivat. Junnupoika ja avonarttu. Jomi ei sittenkään joutuisi menemään yksin kehään, joka oli ihan kiva juttu.
 
Jomi pääsi tassuttelemaan komean junnun perään. Yhteiskierroksella oli vetämistäkin.. Sitten yksilötutkimiset, et ja seisotusta. ERIn saivat molemmat pojat, joten vielä yhteiskierros. Meidät viitottiin tulemaan ykköspaikalle. Mulla on lienee ihan väärä käsitys siitä, miltä islisuroksen tulee näyttää. Se toinen junnu oli paljon maskuliinisemman näköinen, sen turkki kiilsi (toisin kuin Jomin, jolta lähtee karvaa nyt tupottain. Tosin malan omistaja sanoi, ettei olisi huomannut karvanlähtöä, ellen olisi siitä sanonut.), siis se junnu oli ihan “vau!” mun mielestä. Uskoo ken tahtoo, mutta yllätyin voitosta.
 
Jomi sai SA-ruusukkeen, sertin, ja junnu ROP-ruusukkeen (tässä näyttelyssä jaettiin semmoisiakin). Kohta meidät pyydettiin uudestaan kehään hakemaan varsinainen ROP-ruusuke, sillä avonarttu oli poissa. Harmi, meinaan olisi ollut kiva nähdä heidät..
 
Tällä kertaa ropin ropsahdus ei haitannut kun oltiin tultu niin myöhään näyttelyyn ja ryhmiksiä ei sitten tarvinnut odottaa tyyliin “forever”. Tämmöset ropit kyllä kelpaa ;)
 
Tuomari oli hyvin vähäsanainen “up and down” oli ainoa, jonka se sanoi. Ei kysynyt koiran ikää tai puhunut muutakaan. Musta tuntuu, ettei se osannut englantia. Arvostelu oli kirjoitettu puolaksi, siis tuomarin omalla kielellä. Arvostelu taitaa olla yksi lyhimmistä.
 
Palkinnot olivat kököt. Tarjolla oli vain yhtä poksulaatua ja lahjakortteja näyttelyn putiikkeihin. Aika tylsää... 5 e:n lahjakortti ei oikein napannut kun mulla ei ollut tarvetta ostaa mitään. Vielä vähemmän nappasi kaksi samanlaista poksua. Otin sekä että. Muuten, ilmeisesti junnu-ROPista ei saa mitään? Ei sillä, että se mua olisi ihmeemmin harmittanut, mutta tuntui vaan hassulta kun sellaista titteliä siellä jaettiin. Kysyin siinä samalla, että oliko jossain käännöspalvelua. Vieressä seissyt nainen kysyi, että mistä kielestä oli kyse. Kuultuaan vastauksen, se nappasi arvostelun ja luki paperia yhtä sujuvasti kuin mä luen suomea. Yritin painaa mieleen mitä se nainen luki. Ehkä jotain pääsi unohtumaankin, mutta pääpiirteet ainakin tulee ilmi.
 
Elikkäs tuomarina oli puolalainen Piotr Krõl, joka lyhyesti ja ytimekkäästi tuumasi Jomista seuraavaa:
 
Erinomainen uros, jolla kaunis pää. Hyvä runko. Kauniit liikkeet.”
 
Leveellä käsialalla tuohon oli saatu menemään pari riviä paperista ja molempien rivien alkupäähän oli jätetty iso tyhjä väli. Ilmankos arvostelu meni niin nopsaan.
 
Kävin kävelyttämässä Jomia ja sitten palattiin näyttelypaikalle. Siellä pääasiassa vaan olla möllötettiin. Kun kävin vähän treenimässä sitä, ettei nurtsia nuuskita kun ravataan, niin törmäsin meitin matkaseuralaisiin. Malamuutti oli ollut VSP-pentu. Omistaja oli tyytyväinen pentu-uran päätökseen.
 
ROP-junnukehässä niitä koiria sitten oli! Esiarvostelussa ei tapahtunut muuta kuin seisotusta. Siihenhän olisi mennyt ikuisuus jos kaikki junnut olisi tutkittu erikseen. Jomi veti herneen nenäänsä kun ei saanut nuuskia toisen takamusta. Herra lopetti yhteistyön täysin. Olipa kivaa, varsinkin kun edessä oli vielä se viitosryhmän kehä.. Jomi päätti, että enpäs sitten seiso. Siinä tilanteessa on keinot vähissä, sillä Jomi vetää ihan fletkuksi jos sitä alkaa pakottamaan, tms. Seisotus siis meni ihan persiilleen. Mutta kun päästiin taas vähän liikkumaan, niin mökötys väheni ja alkoi korvia löytyä. Jotain koirien määrästä kertonee sekin, että isossa kehässä koiria piti seisottaa niin, että kuono oli kohti keskustaa.
 
Junnukehästä sitten suoraan viitosryhmän kehään, jossa jo olikin esiarvostelu menossa. Tuomari teki hassun tempun siinä yksi koira ennen meitä. Se hyppäsi meidän yli ja otti pöydälle menevät koirat tarkasteluun. Olin vähän ihmeissäni, että jääkö Jomin osuus kokonaan väliin. Toisaalta, mitäpä väliä sillä. Yleensä näissä kehissä vaan käydään näyttämässä, että on olemassa tämmönenkin rotu ;)
 
Tuomari tunnisti Jomin rodun kun se tuli meidän luo sanoen “ja sitten tämä islanninlammaskoira”. Kysyi Jomin ikää, kattoi hampaat, tunnusteli ja sitten piti juosta ympyrä. Kun lähdin tekemään ympyrää, niin Jomi oli menossa ihan toiseen suuntaan. Jooh, koirahan siellä oli. Mutta ympyrä meni sitten hyvin kun päästiin vauhtiin. Muutenkin Jomi käyttäytyi tässä kehässä paremmin kuin junnukehässä.
 
Sai odottaa piiiitkään sitä, että viitosryhmä pääsi sinne isoon kehään. Tuomari kätteli jokaisen, joka ei päässyt jatkoon. Kun se oli kättelemässä mun vieressä olijaa, vaihdoin namit vasempaan käteen ja olin valmiina. Tai sitten en. En todellakaan ollut valmiina siihen, että meidät olisi valkattu jat-koon!!! Olikohan siellä sitten 8 koiraa kun Saija Juutilainen valkkasi. Alkoipa jännittää...
 
Tuomari halusi kaikkien juoksevan yksin kehän ympäri ja sitten jonon jatkoon. Tähän tyssäsi meidän tie, mutta ajatella, että mun pikkupoika noteerattiin isossa kehässä!!! Hienosti Jomsku tsemppasi sen junnumökötyksen jälkeen :)
 
Bussipysäkille ei ollut pitkä matka ja muutenkin tykkäsin näyttelypaikasta. Se oli nurmialue ja sen lähellä oli hyvät mahdollisuudet ulkoiluttaa koiraa. Voisin kyllä mennä uudestaankin!
 
Bussia ei tarvinnut odottaa kauaa. Juna-asemalla lipunmyynnissä meitä ennen oli liki 20 numeroa. Luulin, että sielläpä sitä sitten istuttiinkin loppuilta. Vaan ei. Numerot vaihtuivat nopsaan ja kohta jo epätoivoisesti etittiin oikeaa laituria. Aika sokkeloiselta tuo Hesan asema tuntui. Se on niiiiii-in iso, että tämmöstä maalaistolloa ihan pyörrytti ;D
 
Oikea juna löytyi just muutamaan minsaa ennen sen lähtöä. Vaunu oli samanlainen kuin tulessakin (oli muuten sama konnarikin!). Meille numeroidun penkin lähellä oli koira joka sai hirveet kilarit kun tultiin vaunuun. Ehkä se olisi siitä rauhottunut, mutta menin silti kauemmas. Loppujen lopuksi menin päätypaikkaan. Ihan hyvä semmonen yks penkkikin on, mutta menin päätyyn kun siellä saa sidottua koiran hihnan kiinni semmoiseen seinäpidikkeeseen. Paikka on todella tilava, joten siinä Jomi pystyi hyvin liikkumaankin ilman, että oli kenenkään tiellä :)
 
Musta on alkanut tuntua, että ihmiset olettavat lemmikkivaunussa olevan aina tilaa. Tullessa Karjaalta tuli paljon lemmikittömiä ihmisiä lemmikkivaunuun. Sama oli kotimatkallakin pitkin matkaa. Vaunu tuli niin täyteen, että moni joutui käydä vaan toteamassa, että ei mahdu. Jopa mun viereen tuli joku mies istumaan. Jomi heräsi uniltaan ja meni rauhallisesti korvat alhaalla miehen luo. Jomi myöskin piti päätään vähän alhaalla ja näytti siltä, että “anteeksi kun näin tuun sun luo”. Miestä nauratti Jomin nuuskuttelu ja saipa Jomi silityksiäkin. Miestä nauratti Jomin pilkkimiset myös.
 
Jäätiin pois Kupittaalla. Ei tarvinnut odottaa montaa minsaa bussia vakkelle, eli tällä kertaa ei tarvinnut junnata julkisilla. Kaikki meni niin hyvin kun aikataulut natsasivat :)
 
Kotona piti tarttua imuriin, sillä lattia oli irtokarvojen peitossa. Sitä olin osannutkin odottaa aamuisen uinnin jälkeen. Myöhemmin selvisi, että karvat olivat peräisin Ticosta. Tico näytti todella kamalalta! Furmiskäsittelyn jälkeen siitä tuli housuton, kuin Aku Ankasta ja muutenkin karvaa lähti paljon. Siis todella paljon. Jospa nyt Ticon tuppoilu alkaisi hellittää.
 
Sonystakin lähti karvaa, mutta vasta silloin kun harjasin sitä. Se sitten näyttää pitävän karvoistaan kovin kiinni. Varaa olisi kyllä tiputtaakin.
 
Kastumisen jälkeen Ticosta lähti niin sikana karvaa, että vähän mietityttää, miltä Jomi tulee näyttämään seuraavan pesun jälkeen... Hui!
 
Junamatka kotiin ratkaisi mun tämänkertaisen palkintoposeongelman. Luurillani nappasin Jomista kuvan, jossa se nukkuu mun reppua vasten. Siinä sitten näkyy sopivasti ne tavallisimmat ruusukkeet, joten se saa olla tämänkertainen palkintopose niistä ruusukkeista. Laatu on mitä on, mut...
 
Ja kun herra oli saanut sen junnu-ROPinkin, niin siitäkin tuli yksi ruusuke. Mietinkin, että miten ihmeessä pitäisi sommitella ruusukkeet kuvausta varten, mutta kun junassa sain tuon kuvan, niin sitten olikin helppoa ottaa kuva vain siitä yhdestä kera poksun.
 
 
 
     Kuva0047-normal.jpg              hesa-normal.jpg