Perjantaina käppäilin isosten kanssa M&M:iin. Matkalla mieleen tuli, että mähän oon menossa näyttelyyn, josta voisi kattella niitä sampoita. Hylkäsin ajatuksen ostaa puteli näyttelystä, sillä mieluummin haluan sampoon, jota saa helposti jatkossakin. Pullomereen sukeltaminen ei tuntunut kovin kivalta ajatukselta, mutta sampoota tartti. Vaasan pesut saatiin vielä hoideltua vanhalla, mutta sen jälkeen ei ollut mitään vaahdoketta.
 
Jätin pojat liikkeen ulkopuolelle ja vastentahtoisesti laahustin pullohyllyn eteen. Pian siihen tuli myyjä. Tokaisin sille, että tarttisin sampoota, joka oli vastaavanlaista vanhan kanssa. Mulla oli mukana sen pullo. Myyjä alkoi kysellä, että onko allergioita, herkkyyksiä, mitä väriä mun koira oli. No, kahteen ekaan sanoin, että ei, sitten vastasin, että värejä on kolmea. Siihen myyjä tokaisi, että aijaa :D Halusin jonkun ihan perussampoon, joka mieluiten olisi mahdollisimman mieto hajultaan, ellei jopa hajuton. Katteltiin pulloja. Jonkin ajan päästä bongasin helokkiöljysampoota ja siihen tykästyin. Joskus aikoinaan syötin tytöille helokkiöljykapseleita ja muutenkin mulla on helokkiöljystä sellainen mielikuva, että se on hyväksi turkille. Vanha sampoo oli jonkin sortin öljysampoo, siinä oli aprikoosiöljyä. Kateltiin vielä hetki puteleita, mutta mikään muu ei edes tuntunut kokeilemisen arvoiselta. Helokkisampoo oli vielä hajutontakin, joten se lähti kokeiluun. Ellen ihan väärin muista, niin mun mielestä tyttöjäkin pestiin tuolla samalla sampoolla, joten se on ollut kauan markkinoilla, eikä toivottavasti heti sieltä katoa. Siis tämä lähti kokeiluun http://www.mustijamirri.fi/tuote/helomax-shampoo/002223/
 
Kassalla ollessani joku sisään tuleva nainen sanoi, että ulkona oli koira irti. “Ihan nätisti se seisoo paikoillaan, mutta se on irti”. Punaisen sekunninpuolikkaan mietin, että voisiko se olla...? Kävin kattomassa tilanteen ja Tico seisoi huomattavan kaukana Sonysta. Ensin ajattelin, että se kökkö fleksi oli taas auennut ja Tico oli saanut lisää liikkumavaraa. Meinasin palata liikkeeseen, mutta kävin kuitenkin tarkistamassa tilanteen. Ei himputti, Tico tosiaan oli irti! Luulin, että fleksi oli hajonnut ja nyt piti ostaa uusi hihna kotimatkaa varten. Ei. Fleksi oli kunnossa eikä lukkokaan ollut rikki. Tico kiinni hihnaan ja takas kassalle. Mystistä on, että miten Tico oli päässyt irti. Ihan hiljaa se oli koko ajan ollut, joten en jaksa uskoa, että Tico tempoisi hihnassa ääneti (Ticon nähneet lienevät samaa mieltä). Eikä Ticolla oo tapana tempoilla kun se on sidottuna johonkin. Lisäksi olin sitonut hihnat niin, että lukkojen päälle ei voinut astua vahingossa. En tajua mitä oli tapahtunut, mutta onneksi tästä selvittiin vain säikähdyksellä!
 
Vaikka pääasiassa arska olikin pilvessä, niin silti oli kuuma. En nauttinut lainkaan kävelystä kun oli niin pölyistä, että mun paljaat kädet muuttuivat mustiksi. Sonylla oli puku ja Tico säilyi kuivana ja puhtaana aina kotikulmille asti. Siellä sitten onkin nyt niin märkää, että edes mun klani ei säästynyt suihkuttelulta.
 
Päästin Jomin hetkeksi isosten kanssa pihalle. Sitten pieni pääsi turkin harjaukseen ja korvaputsiin. Jomin karva on vielä niin pehmeetä, että siihen saattaa tulla takkuja, etenkin korvien taakse. Varmuuden vuoksi kävin turkin läpi metallikammalla.
 
Oman suihkuttelun jälkeen päästin Jomin ulos ja otin isoset sisälle. Ensin pesin Sonyn ja sitten Ticon. Sitten yksinäisyyttään pihalla haukkunut pentunen sisälle ja rinnan, tassujen ja massun pesu. Isosille vielä korvaputsit, niin koirat olivat huollettu. Kynnet olinkin jo muistanut nipsiä edellispäivänä, joten ei enää tarvinnut niihin kuluttaa aikaa, jolloin piti olla jo treffaamassa nukku-mattia.
 
Niin, kyllä, menin nukkumaan suunniteltua myöhemmin. Noh, herätys ei ollut herkkua, mutta pakkohan siitä oli selvitä. Pakkasin repun viittä vaille valmiiksi ja sitten tunnin lenkuralle isosten kanssa. Sen jälkeen loppuvalmistelut ja menoksi.
 
Jo isosten kanssa olin kauhistellut kotitien mäkeä. Se on nyt liukas. Lenkillä mulla oli ollut talvipopot, joissa on enemmän pitoa kuin kävelykengissä. Kieltämättä se mäki hirvitti mua. Ei auttanut muu kuin kävellä penkkaa pitkin. Välillä jalka upposi hankeen ja se ei tuntunut kivalta. Jomi sai viilettää vapaana hihnansa kanssa. Sen veturin kanssa siitä mäestä en olisi selvinnyt kaatumatta. Mäen jälkeen olikin helppo kävellä ja suhtkoht kuivaa tietä. Mutta kotitien takia Jomilla oli puku.
 
Kuskin kanssa oltiin sovittu treffit koululle klo 2.15. Mä vähän ihmettelin, että pitikö tosiaan lähteä niin aikaisin. En kuitenkaan sanonut mitään, kun aattelin, että kuski haluaa pitää taukoja ajellessaan ja näin. Olihan matkalla pituutta.
 
Noh, autoon mennessäni kuski huokaili, että jos navin aika siitä, koska ollaan perillä, pitää paikkaansa, niin sitten ollaan ihan liian aikaisin Vaasassa. Kuski ihmetteli, että mitä hän oli oikein ajatellut aikataulua suunnitellessaan!?!? Hyvin olisi voinut lähteä ainakin tunnin myöhempään.
 
Me väännettiinkin vitsiä tuosta liian aikaisesta lähdöstä koko matka. Jos onnistuttiin siirtämään perille tulon aikaa, niin oltiin ihan, että jee! Yhdessä kohtaa pysähdyttiin lenkittämään koiria. Jomilla oli matkaseurana shelttineitonen ja mun pieni casanova ei oikein osannut kävellä sen kanssa. Yritin pitää Jomin eri reunassa, mutta vähän väliä se hyppäsi tytön luo.
 
Matkaeväänä oli ässä mix –pussi. Se oli viallinen pussi meidän molempien mielestä, sillä siinä oli tosi paljon mustia karkkeja. Mustat eivät kuuluneet meidän kummankaan suosikkeihin. Nuo mustat on sellaisia, että kyllä niitä syö (mä kun oon aika valikoiva mustien karkkien kanssa, vaikka muuten oonkin aikamoinen sokerihiiri). Ässä mixiä syön joko niin, että mustat jää viimeisiksi tai sitten kerään jokaista väriä yhden ja vippaan kaikki viisi karkkia kerralla suuhun. Pimeässä autossa ei voinut valikoida värejä, joten oli syötävä se, mitä käteen osui, jos halusi pitää huolta sokeritasapainostaan ;D
 
Yllätyin, miten hiljaa Jomi matkusti. Sehän on melkein aina ollut mun jaloissa autossa, ja kun se on muutenkin tommonen “hei älä mee, tai viet multa kaiken”, niin odotin, että itkua piisaa. Vaan itkua oli vain muutaman vinkaisun verran. Jomi oli häkissä ja sen päällä peitto, että ehkä se auttoi asiaa.
 
Rokotuksia ei tarkistettu, vaikka lapussa oli uhottu, että jokaisen koiran rokotukset tarkistetaan. Kun kerran oli mukana häkki, niin tokihan mä raahasin sen kehän viereenkin. Rallyreissuilla oon niin tykästynyt siihen, että voi välillä laittaa koiran pois käsistä.
 
Kehien numeroinnissa ei ollut mitään logiikkaa. Kun näin kehän numero 10, niin kattelin sen vierestä kehää numero 11, joka oli meidän kehä. Vaan eipä se 11 ollutkaan ihan siinä lähellä. Shelteillä oli kehä numero 23, joka taas oli ihan oven vieressä.
 
Jomi häkkiin ja aah, lepotauko. Kaikesta viivyttelystä huolimatta me oltiin paikalla joku tuntia aiemmin, mitä kuski oli alunperin suunnitellut.
 
Lähdin Jomin kanssa kattelemaan kojujen tarjontaa. No joo, sitä samaahan siellä oli, kuin yleensäkin. Krääsäkojut olivat vähemmistö. Olisikohan ollut vain yksi? Mitään syötävää ei ollut hakusessa, mutta haksahdin kanafileetarjoukseen. Nuo on kätsyjä ohitteluissa, joten niitä tarvitaan ja nyt niitä sai miltei puolet halvemmalla kuin kaupasta, joten kuusi isoa pussia lähti mun matkaani. Se oli semmoinen könttätarjous.
 
Kojun myyjät ihastuivat Jomiin. Ensin mies tokaisi, että onpa kivan värinen koira. Se tykkäsi Jomin maskista kun se ei ollut liian tumma. Ja kun Jomi seistä pönötti mun edessä kuin mikäkin näyttelytähti, niin kojun nainenkin alkoi hehkuttaa Jomia. Se hämmästyi kuullessaan, että Jomi oli vasta 10 kk.
 
Hakusessa oli matonkudenaru. Mitään muuta lelua en kaivannut. Näillä ukoilla on kyllä leluja ihan vaikka pienen liikkeen perustamista ajatellen. En löytänyt etsimääni. Palattiin takaisin kehänlaidalle. Tein kehässä muutaman kierroksen ja seisotin Jomia. Ihan vaan siksi, että jos herra koittaa nuuskia maata, niin pystyn puuttumaan siihen. Yleensä Jomille riittää kun sille kerran sanoo, että nenä ylös sieltä maasta. Ei Jomi nuuskinut lainkaan. Hienosti se meni kehässä. Siis enempää oli turha treeniä.
 
Mulla oli mukana pari leipää ja rasia kirsikkatomskuja. Ei ollut yhtään nälkä, mutta söin eväät pois. Aattelin, että jos siirrän sen myöhemmäksi, niin eväät palaavat takaisin kotiin. Mehän haettiin vaan kehästä joku väri eikä mitään muuta. Etenkin kun tuo tuomari oli ropittanut Sonyn, niin ei Jomi voi peitota sellaista muhkua, puhumattakaan niistä muista kehäketuista.
 
Kun kehä alkoi pyöriä, virittelin kameran kuvausvalmiiksi. Aattelin napsia kuvia muista isliksistä oman pyörähdyksen jälkeen.
 
Tuntia ennen arvioitua kehän alkamisaikaa käytin Jomia ulkona. Kyllä se sitten oli taas sellaista sirkusta kävellä siellä muiden joukossa. Kieli pitkällä Jomi sinkoili (tai ainakin kovin yritti) kohti muita koiria. Hyvähän se on, että tuo sinkoilu on hyväntahtoista eikä aggressiivista, mutta ei silti tarttis.
 
Pieni kävi kierroksilla ja kai siksi oli masu löysällä. Pöksyissä sitten oli sitä itteään. Tajusin, ettei mulla ollut mukana paperia. Pyyhin lumikokkareella suurimmat pois ja sitten menin kyselemään kuskilta paperia. Onneksi sillä oli. Noh, näin jälkiviisaana voin vaan todeta, että paprua olisi ollut vessoissakin..
 
Istuin Jomin kanssa seuraamassa kehää. Jomi tuntui olevan rauhallisemmin häkin ulkopuolella kuin häkissä. Ei se häkissäkään pitänyt mitään “megapippaloita”, mutta Jomi inhosi tuota häkkiä. Sen sai työntää sinne.
 
Siinä istuessamme kuulin takaani äänen, että “tässä taitaakin olla mun koirani kilpapari”. Kyllä vaan se vaalea poju oli se, joka tulisi juoksemaan Jomin edessä. Jomi oli ihan innoissaan koirasta. Sanoin, että “joo, me tullaan vetämään teidän perään”.
 
Sonyn vieressä Jomi näyttää siltä, että vielä tarttis saada massaa, niin mun oletus oli, että Jomi lähetetään kotiin kasvamaan. Mutta ei se mua haitannut, sillä oli niin kivaa tavata muita islisihmisiä ja niiden koiria :)
 
Yllätyin, kun Jomi ei näyttänytkään pieneltä muiden joukossa. Samaa kokoa se oli kuin ne kaksi muutakin poikaa (yksi oli isompaa kokoa) ja tyttöjä isompi. Sonyyn vertailu ei liene aina kerro sitä koko totuutta.
 
Mun pieni raketti oli ihan täpinöissään muista koirista ja sinkoili joka suuntaan. Tämän perusteella en odottanut kovin hyvää kehäkäytöstä.
 
Mutta Jomi on kummallinen kun se osaa vaihtaa vaihteen ihan toiseen ja vieläpä ihan silmänräpäysessä. Yhteiskierros meni hyvin. Ei ollut mitään vetämistä. Muutenkin Jomi oli nätisti. Malttoi seistä kun niin piti tehdä. Kai se tietää, että koska ollaan töissä. Sitten kun Jomi on vapaalla, niin Jomi myöskin ON vapaalla :D
 
Tosiaan kierros yhdessä ja sitten yksittäisjutut. Ekana tuomari kysyi Jomin ikää. Vastaukseni jälkeen tuomari sanoi “sulla on jumalattoman kaunis koira!” Hämmentyneenä kommentista kiitin tuomaria. Hammastsekki meni ihan ok. Tuomari tunnusteli Jomia ja sen jälkeen käski mun kiertää ja ympäri ja mennä et.
 
Jomi seisoi tosi hienosti! Oijoi kun mun pieni oli upeasti <3 Jomi pysyi paikoillaan kun tuomari tuli “vähän herättelemään”. Häntää heilutti, mutta muuten ei liikkunut. Saatiin vaaleanpunainen ruusuke, joka kaiketi merkkasi SA:ta.
 
Sitten pistettiin junnut järjestykseen. Mentiin numerojärjestykseen, mutta tuomari halusi Jomin ekaksi yhteiskierroksen ajaksi. Hmm... saatiinkohan me se vaaleanpunainen ruusuke vasta nyt? Mutta ei kai se toinen olisi kisannut meidän kanssa, jos oltais saatu se vasta sitten? En tiedä! xD
 
No mutta, Jomi vei luokkavoiton. Tuomari hehkutti Jomia ihan täysillä. Kehui, että on rakenne on jo tosi hyvä, kuin myös rintakehä. Kuulemma tullaan putsaamaan monta palkintopöytää. Tuntui, että tuomari ihan kehräsi puhuessaan Jomista.
 
Mä olin ihan pökerryksissä siitä kehujen määrästä. Niin, mulla oli mukana kamera, ja aikeissa oli kuvata isliksiä, mutta mä unohdin kun tuomari sekoitti mun pasmat! Lisäksi kyttäilin, että koska piti mennä uudestaan kehään, niin sekin sitten vaan vahvisti mun unohdusta.
 
Jos totta puhutaan, niin mä en aina ollut perillä, että mistä kehässä kisattiin. En oo vieläkään täysin perillä näistä kehäjutuista. Toisaalta taas harvemmin oon nähnyt kehää, jossa mennään. ns. pidemmän kaavan mukaan. Luotin sitten siihen, että kyllä mut sinne kehään pyydetään kun on tarvis.
 
Seuraavaksi mentiin kehään kun tuli ajankohtaiseksi valita paras uros. Yritettiin tarjota tuomarille numerojärjestystä, mutta ainakin Jomin paikkaa se siirsi. Taas oltiin ekoja. Kierroksen jälkeen tuomari onnitteli voitosta ja taas kuului hrrrr, hrrrr, hrrrr, kun setä kehräsi.
 
Siis ohhoh! Jomi sai jo nyt ekan sertinsä! Esitin pahoitteluni yhden nallekarhun omistajalle, että kun me (ehkä) vietiin sen viimeinen serti. Omistaja sanoi, ettei se haitannut ja onnitteli meitä. Olisi se kyllä ollut hienoa jos ne olisivat saaneet sen viimeisen sertin kun ovat menossa luonnetestiinkin. Jomilla kyllä on aikaa keräillä noita ruusukkeita. Tätä menoa kaikki on kasassa “liian aikaisin”, kuten mun blondiliinilla oli.
 
Mieleen alkoi hiipiä pelko siitä, että päivästä tuleekin pitkä. Mietin, että miten kuski siihen mahtaa suhtautua, jos niin kävisi? Vielä oli narttujen järjestykseen laitto ja siellä joukossa oli yksi varsinainen kehäkettu. Uskoin (ja toivoinkin), että se vie voiton ja me ollaan very happy vsp.
 
Mä tunnen melko huonosti ulkonäöllisesti tuon suunnan koiria. Nimet sanovat enemmän. Jos oikein tunnistin, niin tuo kehäkettunarttu tuli kakkoseksi. Näin ajattelin ja nielaisin mielessäni, että klunks, on suuri “vaara”, että roppi ropsahtaa Jomille. Kun muisteli kaikkea sitä kehräystä, niin.. Tuomari oli ihan liekeissä. Yksi hlö, jonka joskus tunsin, tapasi sanoa, että se kusee hunajaa, kun näki jotain omasta mielestään upeaa ja mahtavaa. Sori vähän rumahko ilmaisu, mutta mulle tuli tuo sanonta mieleen tuomarin käyttäytymisestä. Se siis kusi hunajaa Jomin vuoksi. Voi apua!
 
Kierros ympäri tytön kanssa ja onnitellen tuomari ojensi ropin meille. Taas alkoi kuulua hrrrr, hrrrr, hrrrr. Itekin se sanoi, että on kehunut mulle paljon mun koiraa. Mä sanoin, että niin tosiaankin on, ja että oon ihan pyörryksissä kaikista kehuista. Sitten taas hrrr, hrrr, hrrr. Tuomaria kiinnosti, että oliko Jomi kotimaista tuotantoa. Kuullessaan, että Jomi on Islannista, tuomari tuntui ilahtuvan. Kysyi, että hainko pennun ite ja toki kerroin, että olin 10 päivää Islannissa ja sitten tulin kotiin pennun kanssa. Tämäkin oli kuulemma hyvä juttu. Lopuksi tuomari vielä muistutti mua siitä, että Jomi tulee pärjäämään näyttelyissä. Tuomari myöskin hehkutti Jomin tasapainoista luonnetta. Heh, liekö tuomariska mennyt vähän sekaisin Jomista kun mulle annettiin sertin kanssa CACIB! En mä sitä tajunnut. Kävelin vaan kehästä pois ruusukkeet kädessä. Vähän myöhemmin muut tulivat mulle sanomaan, että en olisi saanut vastaanottaa ceetä. No, niinhän se onkin, ettei junnuille semmosia jaeta. On kyllä mielenkiintoista viedä Jomi joskus uudelleen tuolle tuomarille!
 
Kuski oli ilmestynyt kehän laidalle kattomaan ropin valintaa. Pahoittelin, että nyt oltiin jumissa Vaasassa. Kuski tokaisi, että ei se mitään. Sanoi, että nukkuu autossa, jos ei muuta keksi. Hän ei oikein ollut saanut nukuttua ennen reissua...
 
Jomi häkkiin ja palkintojen hakuun. Vaihtoehtoina oli pokaalit tai 5 e:n lahjakortti näyttelypaikan kojuihin. Mä kovin yritin keksiä, että mitä mä ostaisin kympillä, mutta mulla ei ollut tarvetta ostaa yhtään mitään. Aamulla oli tullut ostettua herkut ja naruleluja ei ollut. Onko M&M:n lahjakorteista luovuttu? Ne on kätevämpiä kun niitä ei tartte käyttää heti. Otin poksut.
 
Sitten piti soittaa äipälle isosten takia... Tämän jälkeen vaihdoin Jomille hihnan ja mentiin käymään ulkona. Mitäs sitten? Noh, jäin seuraamaan kehää. Suomenpystykorvat olivat samassa kehässä (muistelisin jostain kuulleeni, että Pekka Teini olisi pystykorvamiehiä. Ihan kuin sitä olisi haastateltu radiossa silloin, kun uutisoitiin suunnitelmista suojella suomenpystäri). Pystäreitä vähän jopa odotin, sillä niissä kehissä näkee välillä hauskaa menoa. Kehää tuli seurattua torkkuen, mutta näin yhden hupaisan koirakon. Mies oli kiinnittänyt koiransa parin metrin nahkahihnaan. Kun tuli aika kiertää kehää, niin tämä mies kävellä löntysteli rauhallisesti eteenpäin. Koira taasen sai mennä ihan vapaasti sen, mitä hihna salli. Näytti, että olisivat olleet lenkillä. Kumma, ettei näiltä pyydetty menemään et ;D Seisotus meni samalla lunkilla kaavalla: mies seisoi ja koira kuljeskeli ympäriinsä kuono maassa. Tarpeen tullen mies vaihtoi hihnaa toiseen käteen. Koiraa ei siis edes pyydetty seisomaan. Kerran yhdessä pystärikehässä oli mies, joka lampsi kehään kunnon mettävermeissä kumppareita myöten. Nää on jotenkin niin herttaisia ja hauskoja tapauksia.
 
Jonkin ajan päästä kuski tuli paikalle shelttinsä kanssa. Siinä sitten istuksittiin ja juteltiin aina siihen asti, kun kello oli jo sen verran, että pystyi viemään kamoja autoon ja vähän pissattamaan koiria.
 
Ulkona tapahtui jotain, mitä en ollut nähnyt noin kolmeen kuukauteen: satoi vettä! Ei kyllä ollut kiva juttu. Onneksi auto ei ollut kaukana.
 
Sisällä kuski huomasi, että Jomilta roikkui mahassa sellainen “kuranauha”. Muutenkin sen maha oli vähän kurainen. Hyvä, että huomasi, sillä en mee takuuseen, että mä olisin huomannut. Sitten oltais menty sellaisessa kostyymissä kehään. Voi elämä, mikä näky se olisikaan ollut! xD Mutta joo, vaikkei pitkällä käyty, niin silti tuo ukkeli onnistui sottaamaan ittensä.
 
Jomissa näytti riittävän virtaa vieläkin. Kaikki koirat ja ihmiset olivat kivoja ja niitä piti päästä moikkaamaan. Sitten vähän ennen kehän alkua Jomi alkoi makoilla ja vähemmän sinkoilla. Jooh, taisi iskeä väsy. Mitenkäs olisi ollut nukkuminen päivän aikana, häh?
 
Kehät alkoivat ajoissa. Alkuun Jomi jaksoi kehässä ihan hyvin, mutta kun siellä sitten piti odottaa tuomaria hyvä tovi, niin hyvä vire alkoi hiipua. Viimeinen niitti hyvän kehäkäytöksen arkkuun taisi tulla kun meidät siirrettiin niin ihkun chow chow –tytön taakse. Sen jälkeen Jomin pieni maailma pyöri yrityksissä nuuskia työn takamusta. Mokomakin casanova.
 
Ennen tuomarin tuloa esikehään paikalla olijat tarkistettiin. Tuomari juoksutti jokaisen edestakaisin eikä sitten mitään muuta. Isossa kehässä Jomia sai himmailla ja taito pönöttää upeasti hävisi väsyn ja hormoonien alle. Näköjään Jomi osaa käyttäytyä nätimmin poikien kuin tyttöjen kanssa. Pojat on Jomille “vain kivoja kavereita” ja tytöt taas aah ja ooh! <3 <3
 
Ah, autuutta kun vihdoinkin päästiin lähtemään kohti kotia. Meillä meni vähän aikaa löytää oikea tie kun tietyökohdassa navi neuvoi päin honkia.
 
Pitkän matkaa satoi vettä. Hetkittäin tuulilasiin pläjähti iso räntärätti, mutta enimmäkseen saatiin vettä eri voimakkuuksilla. Se oli jotenkin masentavaa. Kun on niin pitkään ollut kuivaa ja puhdasta, niin ei mulla ollut käynyt edes mielessäkään sadevermeiden mukaan ottaminen. Huoletti, että pitikö tässä nyt lampsia kotiin vesisateessa? Turussa asuu yks kaveri, jolta kysyin miltä sää näytti siellä. Ei sadetta, jei!
 
Suurimman osan matkasta satoi vettä ja aloin jo menettää uskoa, että päästäisiin kuivina kotiin. Sitten sade onneksi loppui ja koululta kävely näytti kuivalta.
 
Niin, jos nyt sinne koululle asti edes päästiin. Ei ollut enää pitkä matka rampille, josta olisi päässyt Ohikulkutielle. Tuota tietä pitkin piti mennä lähestulkoon koko loppu matka. Yhtäkkiä meidän edessä oli pitkä jono autoja. Ihmeteltiin, että miten ne nyt tolleen pysähtyivät. Kauaa ei tarvinnut ihmetellä, sillä nähtiin nainen, joka käveli autolta autolle ilmoittamassa, että oli juuri sattunut kolari, ja että tie on nyt poikki. Ohi ei voinut päästä. Pointsit tuolle naiselle, sillä ilmoittaminen oli todella fiksu teko.
 
Auto auton jälkeen kääntyi pois. Oltiin ihan kysymysmerkkeinä ja harmistuneita kun matka näytti nyt tyssänneen ajaksi x. Molemmat halusivat jo kotiin. Siis ihan aikuisten oikeesti!
 
Lähellä oli levähdyspaikka. Musta alkoi pikku hiljaa tuntua, että tiesin, missä oltiin. Kolari oli todella tuore, sillä siinä levähdyspaikalla ollessamme alkoi näkyä sinisiä vilkkuvaloja. Ei tuntunut kovin järkevältä jäädä venaamaan kolarin siivoamista kun ei tiennyt, että miten pahasta kolarista oli kyse ja silleen.
 
Toisaalta taas ei ollut kovin vahvaa hajua, mistä muualta olisi päässyt. Hetken funtsittuamme ja sinisten vilkkuvalojen merta kattellessamme päätimme lähteä kokeilemaan, että oltiinko siinä, missä ajattelin, ja että muistinko oikein mahdollisen kiertotien olemassaolon.
 
Navi ei alkanut kinaamaan kun käännyttiin sille tielle. Se teki uudet laskelmat ja puolen tunnin viivästyksen jälkeen kotiin pääsy alkoi taas tuntua mahdolliselta. Siis mä muistin oikein, että kerran kun oltiin käyty kaverin kanssa uittamassa koiria siinä Maskun hiekkakuopilla, niin me oltiin menty sitä tietä takas kotiin. Sitä en vaan muista, että miksi hän oli valinnut sen tien.
 
Hyvä oli, ettei jääty odottelemaan, sillä kolari oli ollut melko paha kahden auton nokkakolari. Löysin tapahtuneesta juttua täältä http://www.iltalehti.fi/uutiset/2013041316898404_uu.shtml
 
Koululla kiitin reissusta, jolle oli ollut hienoa päästä. Mun tuuri oli, ettei sen kuskin kaveri sitten päässytkään reissuun. Kiitokset monet kuskille <3
 
Ei satanut, mutta jossain vaiheessa oli, sillä maa oli märkä. Puin Jomille puvun ja sitten kohti kotia. Se mäki tuotti vähän hankaluksia, mutta pääsin sen ylös kaatumatta.
 
Ei musta ollut enää lenkille lähtijäksi. Onneksi oon siunattu aidatulla pihalla. Ei tässä voi muuta todeta...
 
Olin eilen niin raato kun päästiin kotiin, että kuvittelin nukkuvani koko sunnuntain. Heko heko. Nyt kun on taas levännyt, niin sänky ei houkuttele liikoja. Käytiin kierrättämässä kartonkia aamusella. Ja se lenkura kesti tavallista kauemmin erään typerän viirupääveturin takia, hmph.
 
Loppuun vielä tuomarin kirjalliset kehräykset.
 
Rotutyypiltään upea.Tyypiltään upea. Hienosti liikkuva, kauniisti rakentunut, ryhdikäs paimenkoira. Oikeailmeinen pää. Rungossa kaikki paikallaan. Raajat kulmautuneet tasapainoisesti. Kannukset ok. Pentuturkki, jossa hieno pituus. Esiintyy hienosti!
 
Näin kehräili Pekka Teini Jomille sen litanian, joka kätkeytyy ROPin taakse. Mä en enää muista miten se menee...
 
Apuva, nyt tuo arvostelu pitäisi kääntää enkuksi...
 
Ulkona on nyt niin harmaata ja muutenkin ikävän näköistä kun lumi ei enää ole sellaista pehmeetä jne. Joten piti sitten koittaa viritellä jotain palkintokuvaa sisätiloissa. Toivottavasti näin ei tartte tehdä kovinkaan montaa kertaa, sillä multa loppuvat ideat pian ja sitten kuvat alkavat toistamaan itteään. Sanomattakin lienee selvää, että Jomi oli varsin yhteistyöhaluinen alla olevan kuvan kanssa.
 
 
                           vaasaKV-normal.jpg
                                   Ekan virallisen kehän uskomaton saalis!