Tai siltä se ainakin tuntui kun yritti parhaansa mukaan tiirata alati liikkuvaa kolmikkoa kameranlinssin läpi toivoen, että saisi joitain kuviakin niistä.
 
Nyt päälle peruutusvaihe, jotta selviää mistä tarkalleenottaen on kyse. Kaikki sai alkunsa kun Tampereen näyttelyn ilmoittaumisaikaa oli jäljellä pari päivää. Oli puhetta Sonyn siskon omistajan kanssa, että hekin tulisivat Tampereelle, mutta esteen vuoksi eivät päässeet. Se oli harmi, sillä olisi ollut kiva tavata. Harmintunne pieneni, kun Sonyn siskon omistaja ehdotti yhteistä lenkkiä. Aivan loistava idea! Samantien tiesin paikankin, jonne mennä. Ainoastaan piti vielä varmistaa paikan omistajilta, että asia on ok.
 
Vihdoinkin tuli se odotettu päivä. Sääkin näytti suosivan, sillä pakkasta oli auringossa vain parisen astetta. Herättyäni käytin pojat lenkillä ja aloin pakkailla. Se tiesi Ticolle vikinän aloittamista, sillä islisreppu on = mukaan pääseminen.
 
Odotellessani puin äijille turvavyötkin ja siitäkös riemu repesi! Sonysta oli niin huippukivaa retuuttaa Ticoa sen turvavyöstä. Ja kova painimatsi oli myös. Mietin, että jääkö äijille mitään puhtia pomppia umpihangessa?
 
Automatkalla Tico oli niin muurahaispeppu, että! Ja tietty piti myös vikistä. Sony taas aloitti kommentoinnin kun odoteltiin parkkipaikalla seuralaisiamme. Välillä aina oonkin miettinyt, että mulla on tavallaan yksi kokoajan haukkuva koira, sillä juttu on niin että, siinä missä toinen on hiljaa, niin toinen haukkuu.
 
Määränpäässä odotti lapiointihomma, jotta sai autot pois tieltä. Ja sainpa huomata aliarvioineeni poikien energiamäärää. En näköjään koskaan opi, että nämä kaverit kyllä jaksaa. Umpihanki ei todellakaan ollut este - ainoastaan hidaste. Ja siinä kun kolmikko paineli, niin äkkiäkös sitä oli tasaistakin maata tassujen alla.
 
Menoa ja meininkiä piisasi liki kolmen tunnin ajan. Todella positiivinen yllätys oli se, että Tico ei juurikaan yrittänyt astua tytärtään (ihmisnäkökulmasta ihan ällö jo ajatuksenakin...). Pointsit Ticolle! Sony yritti muutaman kerran, mutta uskoi kiellon.
 
Siinä se aika hurahti ihan huomaamatta suiden käydessä ja kameran laulaessa. Välillä piti käväistä lämmittelemässä sisällä. Siellä saivat takkapuut kyytiä kun koirat niitä kuljettelivat ympäriinsä ja niillä oli kiva kuisata toista. Niin ja toki niistä piti tehdä myös niitä hammastikkuja. Sisällä Tico yritti hieman enemmän ticolo-gigolomeininkiä. Liekö sitten syynä se, että sisällä ne tytöt on ennenkin hoideltu.
 
Auringon hävittyä pakkanen tuntui melko pian sormissa, joten sitten ei enää paljoa räpsitty. Sisällä syötiin koko konkkaronkka lämmintä makkaraa. Sonyn sisko näyttää olevan sellainen, että ruoka saa sen muille irvistelemään. Sen näki mm. kun pojat pummivat siskon omistajalta makkaraa. Ja toinen kun yritin yksikseni otta yhteiskuvaa kolmikosta. Nappulalla koitin saada koirat riviin istumaan, mutta sisko ei sietänyt liki tulevaa veljeään kun mulla oli nappula kädessä. Käskystä Sony asettui istumaan siskonsa viereen ja pakitti samantien kun sisko näykkäsi. Avustuksella sitten saatiin jonkinlainen potretti kolmikosta. Aikomus ei todellakaan ollut yrittää ottaa yksin kuvaa kolmesta koirasta, mutta pakko oli yrittää kun niin kivasti poseerasivat laiturin päässä.
 
Siskon omistajineen mentyä me syötiin viimeiset makkarat ja lähdettiin myös. Alkoi jo varpaita paleltaa. Joo, tiedän, etteivät kumisaappaat ole talvikengät (tuplasukillakaan), mutta on ne paremmat umpihangessa kuin nilkkurit. Yllätyslämmittelyä sain kun piti ryhtyä autontyöntöhommiin. Auto oli juuttunut lumeen. Lapiointia ja työntämistä, niin sillä selvittiin paluumatkalle.
 
Sony nukkui paluumatkan. Tico istui, mutta en voi vannoa, etteikö olisi pilkkinyt. Ihan hiljaa se oli.
 
Mulla oli tilaisuus mennä töihin tuntia aikaisemmin, joka oli aivan loistavaa, sillä silloin ei jäänyt paljon turhaa aikaa. Se aika, jota mulla oli, käytin kuvien katsomiseen ja poistamiseen. Iltalenkille meno tuntui turhalta noin puolen tunnin jälkeen kotiutumisesta. Ja turha se tarpeiden kannalta olikin.
 
Tänä aamuna mua ei odottanut paljas eteisenlattia, kuten eilen. Oli melkoinen yllätys tulla kotiin ja huomata, että 3,5 metriä pitkä eteisenmatto oli kokonaisuudessaan raahattu olohuoneeseen! Syyllistä tuskin tarttee kaukaa etsiä. Tilanne harmitti ja huvitti. Olisin kyllä halunnut olla kärpäsenä katossa näkemässä miten se matto on viety olohuoneeseen. Ja, Sony, niiden mattojen kuuluisi olla paikoillaan - ei vaellella ympäri kämppää... Nyt kun mattoa on liikuteltu, niin en voi olla miettimättä, että aletaanko sitäkin repiä, kuten islisovimattoa?
 
Aamulenkillä pojat olivat omat itsensä. Noh, kyllähän niillä olikin ollut aikaa latautua mahtavasta eilisestä. Kiitokset seuralaisille. Tämä oli todella mahtava juttu!
 
Loppuun vielä kuvia
 
Isä ja tytär
 
 
Sisko ja veli
 
 
Tytär, poika ja isä
 
Lumimäärä oli vain hidaste...
 
...ei este.
 
Yksi lemppareistani.
 
Ilme taitaa kertoa kaiken...