Siinä on Jomin ikä ja 11,6 kg on tämän hetkinen paino.
 
Jomi selvisi vuoden vaihtumisesta hienosti, vaikkei homma mennytkään ihan suunnitelmien mukaan...
 
Tosiaankin täällä uv-sota alkoi puoli kuuden aikoihin. En tiedä satoiko silloin vettä, ja jos satoi, niin miten paljon. Viimeksi oltiin oltu ulkona puoli viiden aikoihin ja sen jälkeen linnoittauduttu kotiin. Verhot alhaalla ja kaikkialla valot + musiikki soi. Mä oon sitä mieltä, että mitä vähemmän pojat tietävät uudesta vuodesta, sen parempi. Muutaman tunnin välein annoin pojille jotain jyrsittävää. Ensin poron lapaa kuuden aikoihin, sitten ysin pintaan hevosen jauhelihalla ja juustolla täytettyjä kongeja (löysin tuota heppaa rismasta alennuksella. Ei liene ole kovin menevää tavaraa.).
 
Hiljalleen Jomissa alkoi näkyä merkkejä siitä, että oli hätä. Ulkona rätisi, paukkui ja välähteli. En halunnut laittaa Jomia semmoiseen mekkalaan. Ennemminkin sai tehdä sisälle. Mutta Jomi ei tehnyt. Se kulki ympäriinsä läähättäen ja vuotaen (Jomista tippuu tippoja jos sillä on hätä ja se liikkuu). Kymmenen jälkeen musta alkoi tuntua pahalta Jomin puolesta. Laitoin sen fleksissä ovesta ulos. Pissan tehtyään Jomi tuli ite sisälle. Ulkona välähteli ja rätisi, mutta olin suuresti yllättynyt kun Jomi oli hiljaa! Odotin, että kyllä siitä jotain kommenttia lähtisi, mutta ei (ehkäpä meno ulkona oli niin mykistävää, ettei siksi tullut kommenttia?)! Silloin satoi vettä aika reippaasti, että liekö se sitten vaikuttanut siihen, että oli melko “rauhallista” ennen puoltayötä. Ennenhän ei oo riittänyt mikään musiikki tai muu peittämään rakettien ääniä. Mekkala on oikeesti ollut kuin jollain sotatantereella.
 
Puolen yön aikaan oli tietty se pahin mekkala. Silloin annoin pojille luut jyrsittäviksi. Noiden herkkujen välillä olivat ihan rauhallisia. Paitsi, kun laitoin Simpsonit pyörimään, niin Jomi haukkui :D Mikä lie niissä niin haukuttaa, kun Aku Ankkoja ei noteeraa :D
 
Pahinta mekkalaa kesti noin tunnin ajan ja sitten kuului vain yksittäisiä paukahduksia. Jomi oli taas alkanut näyttämään siltä, että piti päästä ulos (mokoma litrahuuli veti vettä reippaasti herkkujen päälle :D). Puoli kahden aikoihin olin taas viemässä sitä ulos, kun huomasin, että keittiössä oli lätäkkö.
 
Puoli kolmelta päästin kaikki koirat pihalle. Kuului vielä yksittäisiä paukahduksia. Liekö niitä, vaiko mitä Jomi haukkui, kun haukahti pari kertaa.
 
Täällä tosiaan oli tavallista rauhallisempaa kuin kahtena aikaisempana vuonna. Kaiketi johtui säästä. Olin iloinen, kun oli niin “rauhallista”. Se kuitenkin kostautui, sillä seuraavana päivänä naapurissa paukuteltiin :( Piti sitten olla tarkkana, koska päästää koirat pihalle. Edelleen oon sitä mieltä, että raketit pois yksityisiltä! Ilotulitukset on hienoa kateltavaa, mutta eikös se jo riittäisi, että niitä näkee sellaisissa järjestetyissä tilaisuuksissa? Juuh, tässä asiassa taidan mennä sinne angry bitchin puolelle ;D
 
Sitten keskiviikkona jo uskalsi liikkua vapaammin. Edessä oli eka iltavuoro, ja sinne lähteminen meni vähän sählingiksi.
 
Ensinnäkin se edeltävä yö ei mennyt suunnitellusti. Olin nukkunut päivällä ja se kostautui sillä, etten saanut yöllä unta. Olin suunnitellut herääväni puoli viisi ja siiten oltais käyty triplettelemässä, yms. Mutta meikä lueskeli vielä puoli neljänkin aikoihin, joten päätin lähteä poikien kanssa ulos. Sen jälkeen ruokin ne ja tein muuta, ja sitten nukkumaan.
 
Piti herätä puoli 11, mutta olin jo tuntia aiemmin valmista kamaa. Koitin vielä saada unihiekkasatsia, mutta nukkis ei heltynyt avaamaan säkkinsä nyörejä. Päästin pojat pihalle ja yritin funtsia, että miten edetä. Luulin, että olin herännyt vain tuntia liian aikaisin. Touhusin valmisteluja ja välillä laskeskelin, että paljonko vielä oli aikaa jäljellä. Laskelmien tulos hämmensi, sillä aikaa tuntui olevan vaikka mihin. Ja niinhän sitä olikin. Olisin voinut nukkua puoli 12 sen vanhan töihin lähtökaavan mukaan. Laskelmia varmaan sekoitti se, että olin suunnitellut käyväni työpaikkaa lähellä olevassa Jyskissä kattelemassa yhtä tarjouspeittoa. Sohvan suojapeitto on... öhm, sanotaanko nyt, että hieman kärsineen näköinen ;D Aikoinaan Sony on suikaloinut sitä varsin ahkerasti ja peiton suojaavuus on vähän kyseenalaista. Se on niin raadeltu, etten uskalla laittaa sitä pesukoneeseen. Muttah, huolimatta tuosta kiepistä ennen töitä, mulla oli silti mennyt laskelmat mönkään.
 
Mitäs mä sitten? Ei väsyttänyt, joten oli turha mennä nukkumaan. Pojilla oli ruoka-aika tuloillaan, joten päätin treeniä sitä juttua. Sony näyttää jo hiffanneen, mitä siltä haluan. Kokeilin käskyttämistä vähän eri paikasta. Alkuun se tarjosi maata muutaman kerran, mutta sitten alkoi tulla sitä oikeaa.
 
Mun ei olisi pitänyt muistuttaa Ticoa siitä pyörimisestä, sillä nyt se tarjoaa sitä aina! Yksi hyvä esimerkki on se, kun pyydän kaikki maahan. Sony & Jomi menee heti. Tico taas pyörii ympäri ja jää seisomaan. Pitää sitten toistaa maa. Kun sen teen, maassamakaava Jomi joko venyttää etujalkojaan, tai sitten läimäyttää niitä maahan. Ihan kuin se yrittäisi painottaa mulle, että maassa jo ollaan :D Toisella Ticokin menee maahan.
 
Eli alkuun tuo juttukin meni pyörimiseksi ja hyörimiseksi. Tico taitaa tyksiä tuosta “ympäri” –sanasta, sillä silloin taas olla hyrrä käskyn kera! Kyllä lopulta sitä juttuakin päästiin treenimään.
 
Jomin kanssa voi jo kohta alkaa treeniä seuraavaa vaihetta. Se kyllä tietää mistä on kyse.
 
Ennen mun lähtöä pojat saivat olla paljon pihalla. En muistaakseni käynyt lenkillä kun se meni noin sählingiksi.
 
Töissä meni ihan ok. Alkuun alumiini oli vähän hankala, mutta kun siitä pääsi, niin ei tarvinnut enää harmaantua. Yhden käämin sössin, kun unohdin miltei valmista käämiä pitelevän telan ylös lähtiessäni pyörittämään käämiä, jotta sen päälle saisi eristettä. Kuului vain kräks, ja mua harmitti, kun piti purkaa. Ja vielä, kun se oli ihan turha purku. Mutta muuten kävi sikäli niin hyvin, että sain opastuksella tehdä alumiininvaihdon ja olla mukana työnvaihdossa. Noitahan ei pysty mitenkään ennakoimaan, vaan niitä tulee silloin, kun tulee. Just tuollaisia pitäisi nähdä ja kokea, kun opiskelee uutta konetta.
 
Tullessani kotiin, kurkkasin postilaatikkoon, ja oho! Siellä oli postia Kennelliitolta! Voitteko uskoa? Ehkä voitte, mutta mä en olisi uskonut, että alle kuukaudessa sieltä mitään tulisi. Varsinkin, kun välissä oli pyhiäkin. Kennelliitossa on tosiaan petrattu. Kuoressa oli lasku, jonka maksettuani Jomista tulee kaksoiskansalainen. Oho, pitää sanoa vielä uudestaan!
 
Kävin triplettelemässä, eikä näkynyt ketään missään. Ei mennyt auton autoa kotitienjatkeella. Se oli nautinto kävellä. Lenkuran jälkeen valvoin johonkin puol kolmeen. Olisin mä voinut mennä nukkumaan nopeemminkin, mutta poikien takia en viittinyt. Saivat touhuta aikansa, ja kun ne lopettivat, niin vasta sitten menin nukkuun.
 
Ylös nousin ysiltä, tai no piti nousta. Uni olisi vielä maistunut kellon soitua, joten yksi torkku tuli otettua. Päästin poitsut pihalle, vähän söin, ja sitten lähdin Jomin kanssa mettäilemään. Pitihän sitä käydä tsekkaamassa, että oliko enää siitä tekemästämme polusta mitään jäljellä.
 
Aika heikosti näkyi mun jäljet. Lunta oli vielä silleen, että se peitti, mutta silti paikka paikoin oli vaikeaa nähdä jälkiä. Nyt käytiin pidemmällä kuin viimeksi. Jomi oli helppo mettäilykaveri. Se juoksenteli jonkin matkan päässä, mutta usein tuli mun luo paikkaamaan sitä masuun syntynyttä reikää. Jotta pystyin treeniä tänne-käskyä, niin mun oli kutsuttava se luo heti, kun olin päästänyt Jomin menemään. Muuten se oli melko mahdotonta, sillä Jomi tuli niin usein ite mun luo. Hyvältä näyttää nyt, mutta niin näytti Sonynkin kanssa jonkin aikaa. Ticon kanssa taas ei oo koskaan ollut näin harmonista mettäily. Jo alussa se tuppasi lähtemään kuin raketti huitsin nevadaan, kun hihna otettiin irti. Se juoksi päämäärättömästi, mutta myöhemmin kai otusten perässä. Voi, miten niin mukavaa olisikaan ollut, että Ticon ensireaktio rusakosta olisi säilynyt: niskakarvat pystyssä karkuun otusta, joka oli suurempi kuin pentunen :D Valitettavasti enää herra ei pakene pitkäkorvia. Mutta joo, Ticon kanssa oli vääntöä vapaanaolon suhteen. Muistan vieläkin ne yölliset mettäilytreenit, jolloin mulla oli mukana lelua ja herkkua jos jonkinlaista. Tico tuppasi kyllästymään nopeasti yhteen sortimenttiin: se, mikä oli alkuun huippukiva, oli ihan out viiden minsan päästä. Nykyään on niin, että mieluummin pitäisin irti Ticoa, kuin Sonya. Jos Tico lähtee, se tulee takas, sitten kun jahtiin innostanut otus on hävinnyt silmistä. Sony taas ei, vaan alkaa ettimään sitä. Jomissa on näkynyt kiinnostusta hajuihin, että saas nähdä voiko herraa pitää vapaana vaiks vuoden päästä...
 
Oltiin liikenteessä ilman kelloa (luurin akku ei kestä ulkoilua), ja vaikkei tehty juuri muuta, kuin käveltiin, niin silti reissuun meni puoltoista tuntia. Siinä sitten piti vähän funtsia, että käynkö isosten kanssa kierrättämässä kartonkia, vaiko en. Reissuun menee vähintään tunti, jos tiet on hyvässä kunnossa. Aika hyvässä kunnossa ne olikin, joten lähdettiin paahtamaan. Se kyllä tiesi jotain, mitä inhoan, mutta pitihän isostenkin päästä kunnon lenkuralle. Niin, sen jälkeen oli aika tiukilla, ja asiat piti tehdä kiireessä. Sitä mä inhoan. Noh, olihan siinä omaakin vikaa, sillä edellisenä päivänä peitto oli jäänyt kauppaan. Kattokaas, kun lompsa oli kotona. Tuskin olisivat hyvää hyvyyttään antaneet sitä peittoa mulle. Että, edellinen päivä oli varsinainen sählinkipäivä!
 
Peitto tuli hommattua, samoin nippu henkareita. Niistä on ollut puutetta, ja kun ne kävelivät kaupassa vastaan, niin muistin tuon puutteen. Vielä pitää kattoa, että ostinko oikeankokoisen peiton.
 
Töissä odotti ylläri: mä olin yksin, kun mun ope oli sairastunut. Sinänsä se ei mua huolettanut. Käämintä sujuu, jos en tee mitään tyhmää, jolloin pitää koittaa korjata. Ihan oman onnen nojaan mua ei jätetty, sillä siellä oli yks poika, joka osasi käyttää konetta, joten nou hätä. Oli pari sarjaa samoja malleja, joten työnvaihtoa ei ollut edessä. Alumiininvaihto oli, ja siitä selvisin yksin! Ihan putkeen se ei mennyt, sillä ekaks rulla ei ollut mennyt sinne, minne sen olisi pitänyt mennä. Kun aloin käämimään, kuului kova kloks! Hetken aikaa funtsin, että menikö jotain rikki, ja mitä uskaltaa tehdä. Kävin tsekkaamassa alumiinin paikan, ja kun se ei ollut kohdillaan, päätin koittaa korjata ongelman itekseni. Laitoin rullan uudestaan ja sen jälkeen homma sujui. Jotain pientä kränää oli aina välillä, mutta alkuun koitin selvittää ne itekseni niillä tiedoilla, jotka muistin. Silleen oppii parhaiten, kun joutuu ite vähän funtsimaan asioita, ja torstaina opin paljon uutta koneesta :) Meikä voi nyt käämiä, korjata pieniä virheitä ja vaihtaa alumiinin, jei! Olen yllättynyt, miten nopeasti oon päässyt näinkin pitkälle. Vielä on paljon opittavaa, sillä työnvaihdossa tarttee klikkailla hiiren kanssa, ja siinä sitä sitten onkin muistettavaa, että minne pitää mennä ja näin. Sitten pitää vähän laskeskella kun laittaa alumiinin ja eristeen kohdilleen. En oo vielä hokannut sitä, että mitä lasketaan ja mistä. Matikkajutut ei toudellakaan oo mun bravuureja. Peruskoulussa sain kai säälistä siitä ysin väärinpäin. Ja toisinaan nyt tulee paljon monimutkaisempia malleja, joita oon koskaan tehnyt.
 
Töiden jälkeen taas nauttimaan rauhallisesta lenkkeilystä. Sitten kun pojat pääsivät ulos, mulla oli helpottunut olo. Tuolla kun ei ole iltavuoroa perjantaina, joten pitää tehdä tunteja sisälle. Ite saa valita, että jääkö illalla pidemmäksi aikaa, vai tuleeko aamulla aikaisemmin. Senkin saa valita, että tekeekö tunnin vaiko kaksi ylimääräistä. Jos tekee vain tunnin, niin sitten loput voi korvata puolikkaalla pekkasella. Mä valitsen tuon puolikkaan pekkasen kahdesta syystä: koirille lyhyempi yksinolo + pääsen eroon pekkasista. Ne on olleet mulle vähän kuin rasite. Tokihan se on ollut kivaa, kun on voinut pitää pieniä lomia, mutta hyvin olisin voinut olla töissäkin noina välipäivinä. Oon huono kinumaan vapaata, jos töissä on tekemistä. Silloin pekkanen on kova juttu, jos kone hajoaa, tms., mutta täytyy toivoa, ettei niin käy. Musta tuntuu ihan kauheelta, että pojat joutuvat iltaviikolla olemaan tunnin pidempään! :( Mutta, on se kaks vuoroa parempi, kuin nollavuoro. Tuota on pitänyt välillä mielessä toistella, sillä kaiken kaikkiaan tää muutos on kökkö...
 
Perjantaihin heräsin ilman kelloa. Sitten piti vähän tankata, ennen kuin isoset jäivät pihailun jälkeen kotivahdeiksi. Aikomus oli mennä Jomin kanssa mettäilemään. Matkalla suunnitelma muuttui, ja suunnistettiinkin kohti yhtä peltoa. Mulla oli mukana kamera, ja aattelin, että pelolla saisi mukavampia kuvia, kun ei oo puita edessä tai varjostamassa. Miten väärässä olinkaan. Pelto oli täynnä kuolleita kukkia, jotka vielä törröttivät kuivina pystyssä. Pirun päivänkakkarat, kun pilasivat mun pläänin. Pellossa oli yksi suhteellisen pieni “puhtaampi” kohta, jonne jäin Jomin kanssa. Alkuun Jomi irtosi musta sen verran, että kuvailua pystyi koittamaan, mutta loppua kohden se alkoi vaan pysyttelemään mun lähellä, jolloin mun kiikarilla ei kuvata, kuin korkeintaan lähikuvia koirankarvoista.
 
Siskon mies tietää kuvailusta, ja kerran sisko vähän näytti mulle kameran säätämisjuttuja. Pellolla totesin, että oli ihan turhaa koittaa kuvata automaatilla, sillä kuvista tulisi tosi pimeitä. Päätin sitten kokeilla kameralla leikkimistä, kun muutenkaan kuvailuolosuhteet eivät olleet kovin kummoiset. Totuus ei aina näy kameran esikatselusta, ja kuvat ovat vielä siirtämättä koneelle, joten en tiedä onnistuinko ottamaan vain “kivoja esikatteluposetuksia”. Jomi pysyi hienosti paikoillaan, kun sen piti istua. Oliskohan se, että mun pitää päästä jonnekin 3-5 metrin päähän, jotta koira mahtuu kunnolla kuvaan? Silti Jomi pysyi ja pysyi, vaikka kyykistyin. Kerran se seisoi kivasti, joten päätin kokeilla, että pysyisikö pieni paikoillaan, jos otan siitä edestä kuvan. Pysyi! Tästä innostuneena päätin kokeilla, että pystyinkö kiertämään Jomin ympäri, kun se seisoi. Pari kertaa pääsin miltei ympäri, ja kolmannella se onnistui. Nuo kaks muuta kertaa kosahtivat siihen, että just, kun olin palkkaamassa Jomia, niin se tuli vastaan, jolloin tietty myös liikahti.
 
Pellon vieressä menee tie. Me oltiin kauimmaisimmassa mahdollisessa laidassa. Jomi reagoi autoihin. Joskus se lähti juoksemaan autoa kohti, joskus vaan katteli. Kummassakin tapauksessa se tuli kutsusta luo :) Autoja ei mennyt montaa.
 
Kerran yhtäkkiä Jomi alkoi haukkua. En nähnyt mitään missään. Jomi haukahti taas, ja kohta mäkin näin mitä se haukkui: tiellä meni kävelijä (ilman koiraa). Kutsuin Jomin luo, ja se tuli. Kokeeksi vapautin Jomin. Herran lähti haukkuen juoksemaan kohti kävelijää, mutta palasi kutsusta mun luo. Päästin Jomin uudestaan testatakseni, että vieläkö se haukkui. Juu, kyllähän se. Uusin tuon muutaman kerran, ja joka kerta sama juttu. Haukusta huolimatta tuli mun luo. Kävelijän haukkuminen oli ihan hölmöä, mutta kivaa oli huomata, että pieneltä löytyy korviakin :)
 
Kotimatkalla päätin mennä kävelemään yhden pellon laidalle. Miksikö en mennyt sinne heti? Noh, se pelto on kynnetty, joten siellä on vähän hankalaa kävellä. Harmitti ne pellon pilanneet kuolleet rehut, joten päätin lähteä toiselle pellolle koittamaan kuvaonneani. Pellolle mentiin, mutta kamera pysyi repussa. Möyrityllä pellolla ei oo niin helppoa kävellä. Mentiin ensin pellon poikki ja sitten jatkettiin reunaa pitkin. Ei siis ollut kovin mairittelevat kuvailumahikset. Sitä reunaa oli tullut käveltyä aiemminkin. Silloin mulla oli fleksissä Tico ja Sony jossain nenänsä vietävissä. Tuolla kertaa blondiliini oli kadoksissa tunnin.. Sitä edeltävällä katoamiskerralla kaks tuntia (eri paikka)! Silloin oli varhainen aamu ja en ollut lähtenyt rämpimään pimeään metikköön, kun se näytti olevan aika tiheä. Alunperinhän me oltiin menty eri metikköön. Sieltä Sony lähti haukkuen jonkun otuksen perään. Jos sitä nyt koittais pysyä tässä tuoreemmassa kerrassa :D
 
Niinh, käveltiin Jomin kanssa sen pellonreunaa, jonka vieressä on metikkö. Aikomus oli vaan kävellä pellon viertä, mutta loppujen lopuksi me päädyttiin siihen mettäänkin. En voinut vastustaa, kun se näytti sellaiselta, jossa voisi kulkeakin.
 
Mitään polkuja siellä ei mennyt. Yhtään ihmisen jälkeä ei nähty. Muutamat eläimen jättämät jäljet. Mettä oli mun mittapuulla iso. Siellä voi ihan hyvin tehdä kivan mettäilykierroksen. Maasto oli vaihtelevaa. Oli ryteikköä, jossa kuusta kasvoi miltei vieri vieressä. Myöskin oli hakkuuaukea-alue. Ja sitten sellaista ihan helppokulkuista “normimetikköäkin” oli. Mä olin ihan innoissani siitä metiköstä. Siitäkin huolimatta, että kartoitusretkillä paljastui pari taloa. Ne kuitenkin sijaitsevat aika kaukana toisistaan ja metikössä on tilaa sen verran, että pystyy pysymään kaukanakin niistä taloista. Kieltämättä mieleen hiipi ajatus, että pitäiskö metikkö esitellä isosillekin? Kattoa, että miten ne kuuntelisi? Hmm... hmm... hmm...
 
Hakkuu-aukeella Jomi alkoi yhtäkkiä haukkua. Pelästyin, että nyt se oli nähnyt jotain. Jomi tuli kutsusta luo. Päästin sen menemään ja kohta taas se haukkui samassa kohdassa. Kutsuin, Jomi tuli, vapautin, ja taas haukkui. Päättelin, että herran täytyi mörköillä jotain, kun ketään ei näkynyt. Jomi oli puun luona, josta jäljellä oli vain runko. Rungosta näki, että se oli joskus katkennut, sillä siitä oli jäljellä pieni pätkä. Tuota ällää Jomi oli mörköillyt.
 
Ihana metikkö, jonne tahdon kyllä uudestaan! Hankalaksi sen tekee se, että sinne ei mene mitään kunnon tietä. Sen pellon poikki on mentävä. Se sitten taasen pistää vähän funtsimaan. Metiköistä puheenollen, yritin tuossa yksi kerta käydä ettimässä sitä kaverini löytämää metikköä, mutta en oikein löytänyt sieltäpäin sellaista mettää, jonne olisin voinut lähteä. Lunta oli paljon, että täytyy käydä joskus toiste kattelemassa uudestaan. Sen sijaan jatkoin tietä eteenpäin. Tien varrella on ok-taloja ensin vähän tiuhempaan ja sitten harvenee aika rajusti. Sen jälkeen näkee peltoja ja metiköitä + yksittäisiä taloja. En tiedä mihin se tie päättyy, sillä käännyttiin takaisin, kun oltiin kävelty sitä jonkin aikaa. Tykkäsin kyllä kävellä tuolla tiellä. Oikeestaan tuo tie oli kuin kopio kotitienjatkeesta, sillä jos kotitienjatketta jatkaa meidän tien ohi, niin ennen pitkää vastaan alkaa tulla peltoja ja yksittäisiä taloja. Metikköä harvemmin, että ne on lähinnä vain peltojen reunoilla. Ihanaa, kun saa nähdä tuollaista “countrysideakin” :)
 
Jomin kanssa aikaa oli kulunut kolme tuntia. Se oli enemmän, kuin olin laskeskellut. Mietin, että jaksoinko enää kävellä isosten kanssa kolmea tuntia, jotta saisin käytyä kaupassa? Otin mukaan lompsan ja sitten oli Jomin vuoro jäädä yksin.
 
Oli alkanut tihuttamaan vettä. Sekin pisti miettiin kolmen tunnin reissua. Käytiin pudottamassa mehupurkki kartonkipönikkään ja käännyttiin takasin. Tihutus oli muuttunut kovemmaksi sateeksi, joten ei ollut mitään mieltä lähteä ilman sadevermeitä sen pidemmälle. Paluumatkalla alkoi väsyttämään, joten jos olisin lähtenyt rismaan, niin tuskaa siitä olisi tullut. Noh, saivat isoset sentään tunnin lenkin, joka on tyhjää parempi. Niin ja, pihalla saivat nuuskutella nappuja.
 
 
 
Peeäs. Pyynnöstä kerroin vuodesta 1998. Jos jotakuta kiinnostaa lukea pääasiassa EJ-höpinää, niin teksti on ennen tätä. Se on tolleen “piilotettu”, jotta kenellekään ei tulisi sellaista oloa, että tyrkytän teille EJ:a. Tietoisesti oon pitänyt asiasta matalaa profiilia, sillä ei se taida oikein kuulua blogiin, jossa pääasiassa kerrotaan koirista. Mutta aina välillä sööri on päässyt putkahtelemaan esiin ;)