Vielä viikko sitten näytti, että tämä la tulisi olemaan tyhjä päivä. Se muuttui viime sunnuntaisen “lumilenkin” jälkeen. Tarjolla oli peruutuspaikka ja se otettiin vastaan. Että, viime su muuttui muutakin kuin työvuoro.
 
Toisaalla luvattiin taivaalta tulevan vettä ja räntää ja toisaalla taas lupailtiin auringonpaistetta. Noh, pe ei mennyt suunnitelmien mukaan ja löysin itteni triplettelemästä puolen yön aikaan. Sateen oli sanottu pyyhkivän yli yön aikana. Mutta ei satanut pisaraakaan. Tuuli oli kova, mutta ei kastuttu tunnin lenkin aikana.
 
Puoli kahden aikoihin kömmin pehkuihin ottamaan vähän unta palloon. Silloin alkoi kuulostaa, että ikkunalautaan olisi ropissut. Laitoin pääni peiton alle ja yritin olla ajattelematta asiaa. Säänhaltija kuitenkin tahtoi tehdä selväksi, että ulkona satoi ja oli laittanut ränninkin laulamaan. Se kuului peiton alle. Olin tyytyväinen, että olin tehnyt sen tunnin lenkin hiljattain, sillä näytti, että seuraava lenkki jäisi lyhyemmäksi.
 
Sade ja tuuli toivottelivat hyvää huomenta kun heräsin. Ei kiva. Alkoi pohdinta, että mitäs sitä sitten laittaisi päälleen. Olin jo ehtinyt intoilla kerrankin kevyestä repusta. Sateen oli ennustettu loppuvan aamun aikana ja kumpparit tuntuivat hankalilta vaihtoehdoilta. Ajatus siitä, että olisi pitänyt lampsia kumpparit jalassa pitkin kuivaa asfalttia, tuntui raskaalta. Yhtä innostunut olin kantamaan niitä. Vielä kun kirjelmässä oli höpisty jostain sisäkengistä, jos on kurainen sää, niin päätin, etten laita kumppareita. Päädyin pula-ajan kumppareihin. M&M muovipusseihin...
 
Lähdön tapahtuessa mulla tosiaankin oli jaloissa muovipussit. Eihän neljän aikaan pimeässä niitä kukaan näe, jos edes ketään liikkui. Toivoin niiden pitävän jalat edes suhtkoht kuivina. Lisäksi päätin, etten laita kumipöksyjä, sillä ne hiostavat ja täten housut ovat silti märät. Muovipussijalka Waderi lähti lampsimaan kohti vakkea seuranaan sadetakkiin verhottu karvakaveri.
 
Osasin odottaa, että housut tulevat kastumaan, sillä vastatuulessa oli turhaa toivoa sadeviitan helman pysyvän alhaalla. Ei väliä, sillä kyllä housut kuivaa. Kunhan vaan jalat pysyisivät kuivina. Jonkin aikaa näytti, että pula-ajan kumpparit toimivat. Sitten alkoi tuntua märältä kengissä. Mietin, että valuikohan se vesi pitkin kastuneita housuja.
 
Testin tulos oli hylätty. Ei enää ikinä pula-ajan kumppareita. Pysäkille päästyämme kengissä suorastaan lotisi. Niistä saattoi kaataa vettä. Masensi ajatella tulevaa päivää, joka näköjään piti viettää märin jaloin. Vasta tuolloin mulle tuli mieleen, että miksen ottanut mukaan kahtia lenkkareita? Ja sukkia. Ne olisivat olleet kumppareita kevyempiä kantaa.
 
Bussilla asemalle ja siellä sai reilu puoli tuntia odotella junaa. Asemahalli ei ollut vielä auki ja se aukesi vasta vähän ennen junan lähtöä, joten ei ollut toivoakaan päästä sisälle. Mentiin asemalaiturin penkille. Siinä otin kengät pois jaloista. Taaskin niistä pystyi kaatamaan vettä. Ei enää satanut eikä sillä oikeastaan ollut väliäkään, sillä oltiin katoksen alla. Silti pidin päälläni viitan, sillä sen alla oli lämmin. Pidin jalkoja kenkien päällä ja mietin miten ihmeessä selviän päivästä?
 
Nyt en olisi pistänyt pahaksi jos vaunu olisi ollut sauna. Ei ollut. Otin kengät ja sukat pois. Jalat laitoin pyyhkeen sisään. Patterissa ei ollut lämpöä. Toivoin, että sitä alkaisi tulla junan lähdettyä. Niin kävi ja laitoin sukat patterin päälle. Mitenkään järjettömän lämmin patteri ei ollut ja matkaakin vain tunnin verran, joten ei ollut toivoa kuivista jaloista.
 
Inhotti laittaa märät sukat ja kengät, mutta ei ollut vaihtoehtoja. Junassa ei niinkään paleltanut, mutta kun astuin ulos, t-t-t-tärisin k-k-k-kylmästä. Karjaalla satoi vettä. Sitten kohti hallia, joka olisi kylmä? Jei.. Siinä hallissa olisi pitänyt viettää useampi tunti märissä vermeissä. Aikataulut kun menivät niin, että eka juna oli aivan liian aikainen ja ysin taas turhan knafti, etenkin kun ei ollut yhtään varma miten hyvin löytäisi perille.
 
Menin kattomaan josko asemarakennus olisi jo auki. Jos vaikka siellä viettäisi jonkin aikaa. Muistin Toijalan kylmän aseman, joten välttämättä ei sisälläkään olisi sen auvoisempaa.
 
Rakennus oli auki ja tsekkailin, että näkyikö jossain koirakieltoa. Ei, joten sisälle idylliseen puutalomaiseen rakennukseen. Vastaan tulvi lämpöä. Se oli ihanaa. Sitten bongasin seinällä ison patterin ja menin kokeilemaan, että olisiko se lämmin. Oli! Kai se paikka oli joku aula, eli ei ollut varsinainen odotustila. Ihan sama. Parkkeerattiin patterin viereen ja kiskoin märät sukat ja kengät pois jaloista. Laitoin häkkihökötyksen ikään kuin näkösuojaksi piilottamaan pyyhkeen sisällä olevat varpaat. Kengät ja sukat asettelin patterille ja liimauduin ite kiinni patteriin.
 
Oli ihanaa ajatella, että ei tarvinnut mennä kylmään halliin tunneiksi vaan saatoin lyhentää aikaa. Ja sain viettää aikaa lämpimissä oloissa. Ei siitä mennyt kuin ehkä pari ihmistä ja jonkin verran vr:n henkilökuntaa siinä pyöri. En välittänyt vaan jatkoin patterin halimista.
 
Oltiin siinä pari tuntia. Tico oli ilman muurahaisia, mutta pitkän aikaa se piti kuiskausvikinää kun makoili lattialla. Vaikka ääni ei ole kova, niin silti se on ärsyttävä. Onneksi sentään oli paikoillaan eikä höseltänyt.
 
Parin tunnin jälkeen totesin, että en saanut jalkaani kuivaa. Sen verran kuitenkin olivat sukat ja kengät kuivaneet, ettei kengissä lotissut kun ne laittoi jalkoihin.
 
Ulkona paistoi aurinko. Kuuklen mukaan matkaa oli 22 minsaa. Kävellessäni huomasin, että talojen pihoilla oli vähän lunta. Se kieli siitä, että Karjaalla oli ollut himpun verran lumisempi talvi...
 
Jälleen kerran ihastelin Karjaan rauhallisuutta henkivää idylliä. Yhtään kerrostaloa en nähnyt ja mun onkin vaikeaa kuvitella sinne sellaisia. Varmasti Karjaaltakin löytyy betonilaatikoita.
 
Kun bongasin jonkin kadunnimen, katoin löytyikö se ylimalkaiselta kartalta. Tällä metodilla osasin korjata vikaan menneen reittivalinnan. Mutta on tuo kuuklen kartta kyllä... Loppujen lopuksi se veti maton mun jalkojen alta ja en tiedä miten olisi käynyt, ellei yksi mies olisi tullut vastaan. Olin taas katellut, että vikasuuntaan oltiin menossa. Otin pakkia ja jäin ihmettelemään yhden kyltin viereen. Kartan mukaan olisi pitänyt mennä enemmän vasemmalle ja pohdin, että pääsikö kohdasta jotenkin läpi, vaikka siinä olikin päättyvän tien kyltti. Tiedän monta tietä, joissa on tuo kyltti, mutta silti jalan pääsee läpi.
 
Mies pysähtyi mun luo ja kysyi tarttinko apua. Puhetyylistä päätellen taisi puhua äidinkielenään ruotsia, mutta Karjaahan on ruotsipainoitteinen paikka. Esmes asemakuulutuksissa tulee ensin ruotsinkielinen ja sitten suomenkielinen versio. Mies osasi ihan hyvin suomeakin ja alkoi neuvoa tietä hallille. Matkaa oli jäljellä noin 600 metriä, siis lähellä oltiin. Mun piti mennä takaisin päin. Uskomatonta, sillä kartan mukaan ei todellakaan olisi pitänyt mennä sinne. En tiedä mitä reittiä se yritti mulle tarjota, mutta miehen neuvoilla löysin perille. Melkein pillahdin itkuun kun näin opasteen “rally-toko”. Hallille oli hyvät opasteet : )
 
Niin, kyllä nyt taas kiroan tuota kuuklea. Ensinnäkin se kierrätti taas mua ihan turhaan. Toisekseen sinne hallille pääsee vain yhtä tietä, ei mistään muusta suunnasta, että en tiedä mistä se kuukle kuvitteli sinne pääsevän. Ja mainostaa vielä olevansa uudistettu palvelu. Just joo. Ei kai osaa neuvoa muita kuin autoreittejä, jos niitäkään. Ei oo asiasta kokemusta.
 
Tunti meni, että löydettiin hallille. Vähän myöhässä kävin ilmoittautumassa (piti olla viimeistään puolta tuntia ennen rataan tutustumista paikalla) ja sitten kasasin Ticolle häkin. Häkin suojaksi heitin sadeviitan. Häkkiä kasatessani oli vähän vaikeuksia saada yksi klipsi pois. Harmistuneena kaivoin taskustani kotiavaimen ja aloin sillä vääntää klipsiä. Samassa taskustani putosi luuri. Otti päähän. Inhoan tuota luuria kun se on liukas kuin saippua ja sen näyttö naarmuuntuu todella helposti. On kai tehty tahallaan sellaiseksi, että saavat kaupata näytönsuojaimia. Se harmittaa, joten en osta moisia kalvoja. On selkeetä rahastusta. No, mutta se kökkö luuri putosi taskusta uudelleen ja mä manailin sitä. Ohi mennyt nainen naurahti ja totesi heti perään, että ei kai saisi nauraa. Mä sanoin, että päivä oli ollut niin perseestä, että otti kaikki päähän. “No, sittenhän teillä menee kisat hyvin.” En usko”.
 
Tico oli hetken aikaa häkissä ja sitten vähän kokeilin rt-juttuja. Jostain syystä Ticosta eteen tuleminen oli maailman tyhmintä ja tylsintä. Kiva. Muuten sujui ok. Odottelin rataan tutustumisen alkamista jonkin aikaa. Kun se ei alkanut raahauduin kattelemaan lapulta miltä rata näytti. Kohta ilmoitettiin, että alo 2:n rataan tutustuminen alkoi.
 
Tuomari näytti radan läpi, mutta ei juuri muuta puhunut. Yleensä ovat kertoneet tuomarointiperusteistaan ja sen, mitä erityisesti painottavat. Ei ilmeisesti ollut tämän tuomarin tapa.
 
Eteen, takaa sivulle, istu –> istu, maa, koiran kierto –> 270 v –> pujottelu et –> käännös o –> 360 v –> käännös o –> spiraali o –> 360 o –> 270 o –> maali. “Hirmuisesti käännöksiä”, totesin ja kävin radan kolmesti läpi. Ehkä oon jo sen verran paljon tehnyt avoa ja ylemmän luokan kylttejä, että taas musta rata tuntui helpolta.
 
Olin suunnitellut, että oltais treenitty enemmän hallilla. Oli ihan lelukin mukana. Noh, sattuneesta syystä en ollut hallilla niin aikaisin kuin olin kuvitellut. Eikä tietenkään treenitty kuin ihan vähän. Mua ei jännittänyt, mutta vähän mietitytti eteen tulo. Sitä oli vain kerran radalla, jospa Tico suoriutuisi siitä...?
 
Oltiin seittemänsiä ja eteen tulo oli vino. Noh, sentään tuli. Takaa kierrossa oli takkua ja sain vähän houkutella ja sanoa kahdesti “takaa”, ennen kuin herran suvaitsi ilmestyä istumaan mun sivulle. Seuraava kyltti meni moitteettomasti, mutta kohti 270 v mennessämme Tico alkoi taas upota omaan maailmaan. Houkuttelua, houkuttelua ja houkuttelua. Selvittiin kyltistä. Sitten pujottelu. “Eiku ei se ollut tää väli. Mitä nyt teen? Uusinko? Vai oliko rata jo hylätty?” En osannut sanoa mitään, mutta otin pakkia. Mulla oli mennyt pasmat sekaisin Ticon haahuilun takia. Tehtiin pujottelu oikeasta välistä ja mietin, että tässä tämä kisa nyt oli. Jatkettiin kuitenkin loppuun ja pujottelun aikana Tico heräsi. Loppu meni hyvin.
 
Harmitti ja nolotti se pujottelusähläys. Harmitti se hyytyminen. Mä olin osannut ajatella uusimista, mutta en ollut osannut sanoa sitä. Olin vaan miettinyt, että kannattiko se enää kun oltiin jo meinattu mennä väärästä välistä. Ja se alku oli muutenkin ollut sellaista takkua. Hylky tuli. Noloa laittaa opelle hylkypostia...
 
Pisteet yleensä laitetaan taululle, mutta mä en uskaltanut mennä niitä kattomaan. Ei se kuitenkaan olisi nopeuttanut pois pääsemistä kun kisakirja jumitti tuomarilla. Laitoin häkin kasaan ja olin kisakirjaa vaille valmis lähtemään.
 
Siinä odotellessa yksi nainen kysyi, että oliko mulla islis. Kyseli vähän rodusta ja silitteli Ticoa. Huomiosta Ticolla nousi kierrokset heti ja se taivutti ittensä mutkalle, ennen kuin heittäytyi maahan selälleen sekoilemaan. Jostain syystä nainen yllättyi kuullessaan Ticon iän ;D
 
Sitten alkoi tuomioiden jako. Olin ihan varma, että Tico sanottaisiin ekana ja perään hylky. Mitä ihmettä?!? Tico ei ollut ekana. Eikä tokana. Kun tajusin, että oltiin jakamassa plussan puolelle menneitä tuloksia, niiskautin helpotuksesta ja liikutuksesta. Koko ajan odotin kuulevani Ticon nimen, mutta 70 pisteet vaihtuivat 80 pisteiksi, ilman Ticon mainintaa. 80 alettua olin ihan varma, että siellä alkupäässä ollaan ja ihmettelin kun ei vielä 85 kohdalla ollut mainittu Ticoa. En olisi ikinä uskonut, että oltais saatu 89 pistettä! Taisi olla lepsu tuomari kun selvittiin vaan –10 siitä pujottelusählingistä. Lomakkeessa oli kyllä tuossa kohtaa maininta, että pitää muistaa sanoa jos uusii... Kympin lisäksi lähti –1 siitä vinotuksesta. Muuten puhdas suoritus. Ekstra iloinen olin, ettei ollut mennyt hihnapisteitä, vaikka se alku olikin sellaista takkua, niin hihna ei ollut kiristynyt : )
 
Hallilla tuli oltua sellaiset puolitoista tuntia. Jo siinä ajassa olin ihan jäässä. Mietin millaista siperiaa päivä olisikaan ollut ilman sitä ihanaa patteria. Jo kuivin jaloinkin se olisi ollut kylmä päivä.
 
Asemalle päästiin puolessa tunnissa. Mulla oli lippu vasta 14.01 junaan, joten kävin vaihtamassa sen tunnin aikaisempaan. Mä jotenkin olin kuvitellut, ettei Karjaalla ole lipunmyyntiä, mutta hyvä tietää, että on!
 
Laiturilla evästin ja sitten hakeuduttiin tuulensuojaan odottamaan junaa. Taaskaan junassa ei ollut muita koiria, mutta kaksi lemmikitöntä miestä oli. Toinen kysyi, että mitä mä oikein raahasin mukanani.
 
Kun lippu oli tarkistettu, piipahdin veskissä. Olin laittanut häkin ikään kuin estääkseni Ticolta pääsyn käytävälle. Ei mennyt ihan nappiin, sillä herra röhnötti käytävällä kun tulin takaisin. Hiljaa se oli ollut, mutta koloon ei ollut suostunut jäämään. Olisi pitänyt laittaa hihna lyhyemmälle.
 
Se on jotenkin niin plääh, ettei juna enää pysähdy Littoisissa. Asemarakennus on vielä olemassa (ja kai hyvää vauhtia rapistumassa kun sitä ei käytetä). Turhauttavaa mennä kotikulmien ohi ja palata taas takaisin. Pöh.
 
Jäätiin pois kuppiksella. Vähän ennen meidän lähtöä se mies kysyi Ticon ikää. “Neljä...?”, heitti heti perään arvionsa. Heh, taaskin Ticon todellinen ikä yllätti : D “Ja vielä on noin eloisa”, mies hämmästeli.
 
Alunperin olin aikonut kävellä kotiin, mutta märin jaloin en tod. Siis bussiin. Ja jos mahdollista, niin siihen lähemmäs menevään bussiin, kiitos. Kello oli 14.00 ja 13.55 näytti lähteneen auto. Yritin mietiskellä, että joko se olisi ehtinyt mennä siitä ohi. Sitäkin puntaroin, että oliko aikataulussa olevan aika lähtöaika kauppatorilta vaiko pysäkin ohitusaika. Vakken aikatauluissa aika on ilmaistu silleen.
 
Sitten se auto tuli, mutta hämmennyin kun edessä luki numeron lisäksi kauppatori-tyks. Täh? Sehän oli jo mennyt tyksin ohi, joten oli pakko kysyä, että pääsinkö bussilla sinne, minne olin aikonutkin. Siinä samassa Tico pomppasi vasten kuskin “kaukaloa”. Kiskaisin pennun alas. Sain kysymykseeni myöntävän vastauksen, ja kas, pentu oli taas pomppimassa. Kuskia se ei haitannut ja silitti kahdella jalalla seisovaa Ticoa “kunnon niskaotteella”. Tico oli innoissaan ja näytti, että yritti kiivetä reunan yli “meinaatko sä tulla tänne?”, kuski kysyi Ticolta. “Juu, se meinaa tulla ajamaan”, sanoin. Kuski nauroi.
 
Sitten piti luovia läpi penkkien, joissa oli ihmisiä. Tico lähti kävelemään pakilla ja ihmisiä nauratti. Muutaman askeleen jälkeen Tico kääntyi ja siinä samassa oli yhden miehen kainalossa (istui käytävän puoleisella penkillä). Voi hyvä tavaton tuota koiruutta! Ilmeisesti hihna ei ole ikinä tarpeeksi lyhyt estämään sitä hyppimästä ihmisten luo. Miestä ei haitannut. Kai se oli jo nähnyt kuskin kanssa käydyn episodin aikana, että Tico on ystävällinen. Tico sai silityksiä. Sitten taas jatkettiin matkaa kohti keskiosaa.
 
Kun se mies jäi pois, niin sen oli vielä silitettävä Ticoa. Vaikka tuo onkin vähän kalliimpi bussi, niin ei se nyt haitannut kun oli niin koiramyönteistä porukkaa, joille Tico esiintyi täydestä sydämestään. On se hönö tapaus. Vaikea mieltää, että se on kohta vetskun ikäinen! Bussikäytöksen perusteella pikemminkin 8 kuinen pentu : D Huvittavaa, miten tuo koiruus miltei ratkeaa liitoksistaan nähdessään ihmisiä. Silloin ajatus laahaa toiminnan jäljessä.
 
Koti oli enää noin puolen tunnin päässä. Oli ihanaa ajatella, että kohta pääsisi eroon märistä sukista ja kengistä. Märkyys ei ollut enää aikoihin tuntunut. Kai jalat olivat omalla tavallaan tottuneet siihen.
 
Kotona päästin karvapallot pihalle ja kiskoin märät vermeet pois. Sitten lämmintä suihkuttelua jaloille. A-a-a-aaaaaaaahhh!!! Kohta jalkapohjat kutisivat niin maan vimmatusti. Housut myös menivät vaihtoon, vaikka olivatkin jo kuivat. Tuulettelin varpaita jonkin aikaa, ennen kuin laitoin lämpimät sukat. Jos tässä kohtapuolin iskee lunssa, niin eipä tartte syytä kovin kauaa miettiä.