keskiviikko, 5. kesäkuu 2019

Jomi 7 vuotta

Jomi... Kun ajattelen tätä koirapoikaa vaihtoehtoja on kaksi: 1. Joko sanat juuttuvat kurkkuun kun en vaan saa sanottua miten ihana ja aintulaatuinen tämä ihana koira on. Tai 2. Sanoja tulee suorastaan tulvana, kun yrittää saada muut ymmärtämään koiran ainutlaatuisuuden.

Tänä vuonna synttärit menivät vähän erilaisemmissa merkeissä aikaisempiin vuosiin verrattuna. Lauantaina Skimras Vigi, Jomin poika matkusti isänsä kanssa Ahvenanmaalta meille, ja eikä tullut pelkästään isänsä synttäreitä juhlimaan, vaan on tullut jäädäkseen. Vihdoinkin mulla on ainakin pieni palanen Jomia sitten kun ihanuuden synttäreitä ei enää vietetä... Saa nähdä tuleeko pojasta yhtä ihana kuin isästään. Isot on tassunjäljet, joita toivoisin pienen seuraavan.

Jomi, sinä ihana, charmantti, fiksukäytöksinen, nokkela koirapoika täytät tänään 7 vuotta. Se on jotenkin katkeransuloista. Jo 7 vuotta... Koiran iäksi ei vanha, mutta Jomin iäksi on...

Kaikesta huolimatta paljon onnea sinä rakas ihanuuteni <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 Toivottavasti saan onnitella sinua vielä monen monta kertaa.

 

j1.jpg

 

j2.jpg

 

j3.jpg

 

j4.jpg

 

j5.jpg

 

j6.jpg

 

j7.jpg

 

j8.jpg

 

 

maanantai, 29. huhtikuu 2019

Tico 13 vuotta!

Tänään tulee kuluneeksi 13 vuotta siitä, kun Tico syntyi. Aikamoista! Jo kahdesti oon pelästynyt, että nyt on Ticon tassuttelut tassuteltu. Ekan kerran, kun sairastui haimatulehdukseen, ja toisen kerran viime syksynä kun sai pari kohtausta. Mutta tässä koiruli on edelleen ja ihan hyvin näyttää voivan. Uusia kohtauksia en ole nähnyt.
 
Ticon synttäriä vietettiin eilen, sillä työpäivänä se olisi ollut hankalampaa lähteä Teijoon. Aamuviideltä lähdettiin ja perille löydettiin noin tunnissa eikä ollut isompia suunnistusongelmia. Neitistä olin katellut, että mitä Teijolla on tarjota, ja Jeturkasti oli se, jonka halusin ensimmäisenä nähdä. Kun karu kauneus viehättää, niin kyllä se muinaisranta oli ihan helppo valinta. Lisäksi kun reitti ei vaikuttanut järjettömän pitkältä, joka oli vaan plussaa, sillä Ticon kanssa nyt ei enää suurille vaelluksille lähdetä. Ehkä olen ylivarovainen, mutta en uskalla.
 
Perillä ihmetytti parkkipaikkojen määrä. Siis tilaa oli vain kolmelle tai neljälle autolle. Oikeasti? Voisin kuvitella kohteen olevan varsin kiinnostava sesonkiaikana, jolloin kyseinen parkkis on kyllä auttamatta liian pieni. Onkohan jossain joku isompi? Miniparkkikselta ei ollut pitkä matka Jeturkastiin, tosin mutkan kautta sinne mentiin, kun näin toisenkin reitin, enkä ollut varma, että oliko se se tie, jota piti seurata. Ei ollut, mutta nähtävyys sielläkin nähtiin: autonraato.
 
 
             t6.jpg
Maisemaa parkkiksen lähellä. Taustalla menee tie.
 
 
t7.jpg
Edelleenkin kanervikko nostaa Ticon kierroksia.
 
 
t8.jpg
Maisemaa, jota nähtiin, kun...
 
 
t9.jpg
...poikettiin toiselle...
 
 
t10.jpg
...reitille, jolta löytyi myös...
 
 
t11.jpg
...tämä autonraato.
 
 
t12.jpg
"Joko saan mennä?"
 
 
Jeturkastissa pakolliset kuvat ja posetukset. Tico ei edelleenkään tykkää posettamisesta, ja nyt oli ihan turha saada äänellä ilmettä mukavammaksi, sillä papparaisen kuulo on huono. Sen sijaan kokeilin heitellä lapasia, leluja ja nameja. Lopulta Tico pääsi pahimman veetutuksen yli ja antoi itsensä reagoida heittelyyn. Sitten piti olla nopea ottamaan kuva.
 
 
t13.jpg
Vippaskonsteilla Ticosta saa kivoja posetuskuvia.
 
 
t16.jpg
 
 
t14.jpg
 
 
t15.jpg
Vau!
 
 
t17.jpg
Kanervat saavat Ticon hassuksi.
 
 
t18.jpg
Ihanaa sammalmattoa.
 
 
t19.jpg
Ticon mielipide posetuksesta, mutta...
 
 
t20.jpg
...vippaskonsteilla herra näyttää näin kuvaukselliselta.
 
 
 
Jeturkastista jatkettiin eteenpäin. Viitat näyttivät kohti Matildanjärveä. Kilometrimäärä ei ollut paha, joten lähdettiin sinne päin. Tälläkin kohteella näytti olevan muutaman auton parkkis. ??? Järvelle näytti olevan kaksi reittiä. Valitsin lyhyemmän. Jonkin aikaa käveltyämme alkoi näkyä asuntoautoja ja jotain rakennuksia. En uskaltanut jatkaa eteenpäin kun en tiennyt saako sinne mennä “kuka vaan”. Järveä en nähnyt ollenkaan. Liekö sitten, jos oltais menty eteenpäin. Toista reittiä ei lähdetty edes katsomaan, kun piti huomioida herraskoiran ikä, joten sitten kohti lähtöpistettä lyhintä reittiä, joka oli tylsästi tien viertä pitkin.
 
Kun melkein oltiin lähtöpisteessä, näin kyltin Matildanjärvelle, ja matkaa oli vajaa pari kilsaa. Ei paha, ja vielä kun edessä olivat houkuttelevat pitkospuut, niin menoksi. Mutta kun oltiin aikamme kävelty, näytti, että vastaan tuli se tie, jolta pitkospuille poikettiin. En viitsinyt lähteä ylittämään tietä vaan käännyttiin takaisin. Järveä ei siis nähty, vaikka muutamaan otteeseen yritettiin, joten kai se on kuivunut, heh.
 
 
t22.jpg
Tassuttelija pitkospuilla.
 
 
t23.jpg
"Mihin sä jäit? Tuu jo!"
 
 
t21.jpg
Näitä olen nähnyt myös ihanassa Islannissa.
 
 
 
Parisen tuntia oltiin liikenteessä, mutta koko aikaa ei kävelty. Välillä oli juomatauko, ja välillä kuvaamista & posettamista.
 
Tunnin kuluttua oltiin kotona, joten tällä tavalla vietettiin Ticon 13-vuotissynttäreitä. Paljon onnea punainen hassu piparkakkutassuni <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3 <3
 
Peeeässs Eikö muka enää saa pienennettyä kuvia silleen raahaamalla? Tyhmää, jos niin on, sillä nyt kuvat ovat liian isoja mun makuun.
 
 

lauantai, 13. lokakuu 2018

Vieläkö tänne joku kurkkii?!?!?

Olipa yllätys kun käväisin piiiiiiiiiiitkästä aikaa blogissani. Kävijäkäppyrän mukaan kävijöitä on ollut bloksussa vaikkei sinne ole kirjoitettu mitään yli vuoteen. Voihan se olla, ettei käppyrä pidä paikkaansa, mutta oikeasti kuvittelin sen olevan aikalailla pitkin alareunaa. Kun ei ollut, niin laitanpa nyt tämän tännekin. Tämän asian suhteen on parempi mitä useampi näkee. Ehkä sitten tulee vastaan joku, joka tietää jotain?
 
Eli tiistaina olin tapani mukaan pihalla koirien ja kameran kanssa. Tällä kertaa oli todella hyvä, että kamera oli kourassa. Oltiin oltu pihalla joku pari tuntia, kun Tico alkoi yllättäen nostaa etutassuaan korkealle. Äkkiä kamera videopuolelle ja kuvaamaan. Olin hieman järkyttynyt näkemästäni. Ohessa on linkit, joista näkee molempien etutassujen nostelua. Kun etutassut olivat rauhoittuneet, luulin, että kohtaus oli ohi. Ei ollut, sillä kohta huomasin, että takatassut olivat oudot Ticon yrittäessä kävellä. Istuminenkin näytti tuottavan vaikeuksia. Takatassuja ei nosteltu samalla tavalla, mutta ne olivat normaalista poikkeavat. Kohtaus kesti kaiken kaikkiaan 5-10 minsaa.
 
Mulla oli iltaan meno, joten töihin menin lääkärin kautta. En soittanut, koska en olisi osannut selittää tapahtunutta tarpeeksi vakavasti. “No se nosteli silleen etutassujaan. Tosi korkealle...” Kuulostaa tosi huolestuttavalta? Noh nyt säästyin tuolta selittelyltä kun vein videot lääkärien nähtäville. Kolme lääkäriä näki videot, muttei yksikään osannut sanoa mitään. Ehdotettiin tutkimaan tuomista. Sain ajan jo seuraavalle päivälle. Tosin se oli sellaiseen aikaan, etten olisi ilman hienon kaverin apua pystynyt sitä ottamaan. Bussi kun menee kerran tunnissa eikä tiennyt miten kauan menee, niin ei tiedä olisinko ehtinyt töihin. Jten suuren suuri kiitos M <3
 
Tuntui hassulta mennä lääkäriin koiran kanssa, jonka häntä vispasi ja muutenkin koiruus oli pirteän oloinen. Turhalta lääkäri tuntui muutenkin, kun tuntui, että normilääkäri ei ole oikea paikka. Itelle kun oli kohtauksen aikana tullut “diagnoosiksi” neurologinen kohtaus. Se oli ainoa, joka tuli mieleen silloin.
 
Ensin lääkäri kysyi liudan kysymyksiä. Sitten aloitti Ticon tutkimisen takajaloista. Tästä Tico ei paljon tykännyt. Piti hirveää meteliä kun tassuja taivuteltiin. Pelästyin, että se huusi kivusta, mutta lääkärin mukaan niin ei ollut. Kun huuto ei loppunut, Ticolle laitettiin kuonokoppa vaimentamaan meteliä. Oikea takatassu ei taipunut yhtä hyvin kuin vasen. Itekin olin katellut, että se toimii vähän huonommin kun esmes Tico yrittää urostella silleen maata potkimalla. Voi olla, että tassut pysyvät aikalailla paikoillaan. Voi myös olla, että vasen liikkuu, mutta oikea hyvin vähän tai ei ollenkaan. Eli havaintoni oikeasta takatassusta oli ollut oikea.
 
Etuosasta ei löytynyt mitään erikoista. Sitten oli sydämen vuoro. Näin jälkikäteen olen ihmetellyt, että miksi vasta nyt sydän? JOS olisi aloitettu sydämestä, Tico olisi ollut paljon rauhallisempi. Nyt kun takana oli taka- ja etuosan tutkimiset, niin sydämen kohdalla Tico läähätti todella voimakkaasti. Eli tuo on voinut vaikuttaa tulokseen. Niin lääkäri itekin sanoi.
 
Lääkäri kuunteli sydäntä pitkään. Lopulta sanoi, että sydän lyö normaalia heikommin ja oikealta puolelta kuuluu outo sivuääni. Alkoi sitten pohtia, että olisiko Ticolla ollut sydänkohtaus. Lääkärin mukaan ihmiset voivat tehdä kohtauksen aikana niin miten Tico teki.
 
Eturauhanen tutkittiin, ja melko täydet, muttei tulehtuneet anaalit tyhjennettiin. Eturauhanen on ok, eikä mitään muuta poikkeavaa löytynyt sydämen lisäksi.
 
Verikokeen ottaminen oli todella hankalaa. Ticoa piti kaksi (mä toinen) ja yksi oli neulan kanssa. Tico ei ollut yhtään yhteistyöhaluinen ja rimpuili voimakkaasti. Sillä oli edelleen kuonokoppa, ja epäilin elämöinnin johtuvan siitä. Se otettiin hetkeksi pois. Sitten uusi yritys kopan kanssa. Lääkärit eivät uskaltaneet ilman. Hengähdystauko oli ihan riittävä ja Ticolta saatiin näyte. Näytteen jälkeen Tico sai nameja lääkäreiltä ja häntä heiluen pörräsi lääkäreiden luona. Ei kantanut lainkaan kaunaa.
 
Verikokeen tuloksista soitettiin seuraavana päivänä. Todella hyvät kilppari- ja munuaisarvot. Maksassa oli jotain nousua, mutta se voi johtua mahdollisista kivuista. Pitkä- ja lyhytaikainen sokeriarvo oli hyvä.
 
Edellisenä päivänä oli ollut puhetta mahdollisen kipu- ja sydänlääkkeen aloittamisesta, mutta kun kohtauksen syy on mysteeri, niin nyt seuraillaan tilannetta.
 
Kerrottakoon vielä, että tiistainen kohtaus ei ollut ensimmäinen kerta. Ekan kerran huomasin Ticon käyttäytyvän oudosti parisen viikkoa sitten. Silloin se makoili sohvalla kun yhtäkkiä alkoi liikehtiä oudosti. Ei ollut maaten, muttei myöskään täysin seissyt. Liike ei ollut yhtä laaja-alaista kuin videoissa. Sohvalla oli suht paikoillaan enkä huomannut selkeää tassujen nostelua. Tuolloin kesto oli muutaman minsan.
 
Noin niin kuin muuten Tico on iloinen hännänheiluttaja. Päällepäin ei näytä kivuliaalta, mutta selvähän se on, ettei Tico ole ok. Kun vaan tietäisi mistä on kyse. Ohessa myös kuvia alkuviikolta. Pääasiassa Tico vaan hengailee pihalla, mutta välillä leikkii.
 
 
             o7.jpg
 
 
              o62.jpg
 
 
             o63.jpg
 
 
             o64.jpg
 
 
             o65.jpg
 
 
             o66.jpg
 
 
             o67.jpg
 
 
             o68.jpg
 
 
             o69.jpg
 
 
             o70.jpg
 
 
             o71.jpg
 
 
             o72.jpg
 
 
             o73.jpg
 
 
             o74.jpg
 
 
Jos joku on nähnyt vastaavaa tai tietää jotain, niin olisi kiva, jos sanoisi siitä.
 
 
 
Ja en ole voinut olla miettimättä sitä kun yhteen aikaan Ticolla esiintyi takatassujen tärinää jonkin verran vaihtelevissa säissä, että olisiko jo silloin ollut nähtävissä ensioire siitä, että jotain on tapahtumassa? Tosin nyt on mennyt pitkä aika kun en ole sitä nähnyt. Alla oleva kirjoitus oli se syy miksi tänne eksyin.
 
 
 

lauantai, 2. syyskuu 2017

Ég sakna Þig

Vuosi sitten oli kamala ja raskas päivä. Muistan sen vieläkin. Itse asiassa muistan koko sen viikon. Se oli iltaviikko, niin kuin oli tänäkin vuonna. Viikkoon mahtui paljon kyyneleitä ja tuskaa miettiessäni, että olenko ennemmin eläinrääkkääjä vaiko murhaaja. Tilanteen pitkittäminen tuntui eläinrääkkäykseltä, ja toisen elämästä päättäminen murhaamiselta. Rajuja sanoja, mutta ei tilanteen henkistä tuskaa voi kauniisti kuvailla.
 
Lopulta päädyin viimeksi mainittuun vaihtoehtoon. Puhelu eläinlääkärin kanssa käytiin työpaikan lähellä. Työpisteeseeni menin itkua pidätellen. Onneksi työskentelin silloin yksin, sillä pari olisi saattanut ihmetellä mikä minun oli. Niiskutin ja nieleskelin. Yritin aloittaa työskentelyn. Tunsin, että kyyneleiden tulvapato oli juuri ja juuri pettämässä.
 
Sitten tuli tiiminvetäjä tuomaan päivän tavoitelapun. Silloin oli torstai ja töitä niin vähän, ettei iltaviikolla ollut iltavuoroa perjantaina. Silloin sai pitää omaa lomaa, pekkasen, käyttää liukumia, tulla aamuun... Vaihtoehtoja oli, ja tiimari halusi tietää mitä aioin tehdä perjantain kanssa.
 
Hetken mietin, ja sitten kysyin, että voisinko käyttää syyskuun pekkasen etukäteen. Syynkin kerroin. Tiimarin reaktio on jäänyt mieleeni iäksi. Jo alusta asti tämä lady oli tuntunut tosi mukavalta ja ihanalta ihmiseltä. Tuona vaikeana hetkenä hän oli todella empaattinen. Tätä ladyä olen suitsuttanut yhdelle kaverilleni paljon. Jo muutaman viikon jälkeen minut oli vallannut tunne, että halusin halata tätä ladyä pelkästään siksi, että hän on niin ihana. Harvoin tulee tunnetta, että haluaisin halata liki tuntematonta ihmistä. Tämä lady aiheutti sen, ja edelleenkin pidän hänestä kovasti. Hän on työpaikan ykköstyyppi.
 
Ladystä oli selvää, että ilman muuta pidän pekkasen seuraavana päivänä. Niin tein. Se teki päivästä vähän helpomman kun pystyin vuodattamaan tuskankyyneleitä rajoituksetta. Ei tarvinnut miettiä miltä näytän kun menen töihin eikä tarvinnut yrittää koittaa pysyä kasassa. Olin tuona päivänä todella rikki, enkä tiedä, että olisinko kyennyt tekemään töitä ollenkaan. Onneksi sitä ei tarvinnut edes yrittää.
 
Minun muistillani tällaisia asioita ei tarvitse yrittää muistella vaan ne muistuvat mieleen itsestään. Jo viikkoja ennen pelkäsin tätä viikkoa. Loppujen lopuksi se ei ollut niin rankka kuin olin pelännyt. Sen toteaminen saa tuntemaan itsensä tunteettomaksi paskiaiseksi, ihan kuin en välittäisi koko asiasta ollenkaan. Kyllä minä välitän, ja paljon välitän. Sitä on vaikeaa sanoin kuvailla, että miten paljon. Tunteeton paskiainen puolustautuu sanomalla, että ehkä viikosta tuli vähän helpompi kun mielen päällä on pyörinyt toinenkin asia, joka valitettavasti kulminoitui, ja tulee kulminoitumaan juuri tähän viikkoon. Tämä asia on positiivinen asia. Viikko oli yhtä tunteiden vuoristorataa. Välillä hymyilin positiivisen asian vuoksi, ja välillä taas sydäntä korvensi menetyksen tuska. Luultavasti tämä viikko tulee olemaan aina tällainen...
 
Ristiriitaisissa tunnelmissa tulen myös aina muistamaan päivämäärän 2.9. Ennen viime vuotta tähän päivämäärään oli merkitty kaksi positiivista asiaa. 2.9.2016 tuo päivämäärä sai pysyvän ikävän ja surullisen sävyn.
 
Kuluneen viikon tiistaina tein rakkaalle pallukalleni muistomerkin. Puska, jota pienellä oli tapana kiertää, sai juurelleen valkoisia kiviä. Täytin uran ja juuren helmenvalkoisilla kivillä, ettei ruoho pääse niitä valloittamaan. Jokaiselle lienee on selvää miksi kivet ovat helmenvalkoisia...
 
 
             pp12.jpg
 
 
 
 
Puolitoista tuntia siihen meni kun tein muistomerkin kyyneleitä vuodattaen. Kuva on otettu melko pian sen jälkeen kun sain muistomerkin valmiiksi. Silloin tihutti hieman vettä, eli taivaskin kyynelehti.
 
 
             pp11.jpg
 
 
Ikävä on edelleen kova. Vain ajatuskin Sinusta saa kyyneleet silmiin. Kuviesi katsominen on vaikeaa. Aina ensimmäisenä tulee mieleen, että miten jotain noin kaunista voi olla poissa? Olit sekä komea, että kaunis koirapoika. Jätit sisälleni tyhjiön. Vaikka asiani ovat nyt hyvin, niin useimmiten tunnustellessani sisintä huomaan, etten tunne mitään. Vain hetkittäin tunnen jotain muutakin kuin surua ja tyhjyyttä. Välillä tuntuu, että tarvitaan jotain todella suurta puhkaisemaan tunteettomuuden muuri. Tai ehkä aika sulattaa sen pois...
 
2.9.2016 kuskina ollut melkein sukulainen nappasi puhelimellaan alla olevan kuvan hetkeä ennen kuin astuimme sisään eläinlääkärin ovesta...
 
 
             pp13.jpg
                                                      Ég sakna Þig <3
 
 
 

sunnuntai, 27. elokuu 2017

If I could turn back time...

...would I still have three dogs...?

Mér þykir pað leitt... :,,,(,,,

Ég sakna þig <3