Johdantoa
 
 
Muistan vieläkin varsin hyvin sen päivän, jolloin olin viimeksi Länsisatamassa. Siitä on pikkuisen vajaat viisi vuotta. Silloin oli terminaaliin tullut neljä sydäntensärkijää aiheuttamaan ihmisille halun tehdä heräteostoksia. Ticon isän omistaja sai monelle sanoa, että pennuille oli jo koti, sillä moni olisi mielellään ostanut jonkin neljästä pennusta. Helpostipa neljä nappisilmää laittoivat terminaalin sekaisin. Yksi niistä oli mun. Siellä näin ensimmäisen kerran mun ikioman isliksen, joka sai nimekseen Tico. Nimi tuli vasta terminaalin ulkopuolella. En ollut osannut päättää mikä vaihtoehdoista se olisi ja sitten vain päätin matkalla autoon, että pikkuisen nimi on Tico.

Enpä olisi silloin arvannut, että juuri tuon koiran takia vielä palaisin tuohon satamaan. Harmillisesti Ticon kannalta kyseessä ei ole viisivuotisen taipaleen juhlistamistapahtuma vaan jotain ihan muuta...
 
Oli tammikuu ja pakkaset paukkuivat kun sain ehdotuksen, joka oli mielenkiintoinen ja kalliskin. Onneksi raha ei ollut ihan heti ajankohtainen, joten hyppäsin mukaan kelkkaan.
 
Sitten enkussa asuva kaverini ehdotti tapaamista kun sattui olemaan Suomessa islisten erkkariviikonloppuna. Hän oli ilmeisen varma, että asia onnistuu, sillä eihän tämmönen pesunkestävä islisfani voisi jättää erkkaria väliin. Eihän? Piti vähän tarkistella asioita, ja kyllä se oli vaan kiitettävä tarjotusta yösijasta (liki erkkaria!) ja sanottava ei ehdotukselle. Samalla mulle oli selvinnyt, ettei erkkaria tarvinnut enää miettiä yhtään. Sinne ei mentäisi kun sen sijaan oltiin saatu kutsu lähteä Sonyn kanssa LATVIAAN!!!
 
Tokihan se riipaisi tietää, ettei pääsisi kuolaamaan näitä ihania koiria oikein urakalla. Puukko kääntyi haavassa joka kerta kun kuulin jonkun tutun menevän erkkariin. Monesti meitäkin sinne kysyttiin, mutta ei oli sanottava. Mitään sen kummempia en selitellyt vaan sanoin, että oli toinen meno silloin. Pidin asiasta matalaa profiilia, sillä ajattelin yllättää ihmiset ;) Asiasta tiesi vain muutamat harvat ja valitut ja nekin jokseenkin olosuhteiden pakosta.
 
Sony oli päässyt ohituskurssille ja äijän kanssa alkoi sujua ohitukset hyvin. Ja sitten tuli ikäviä koirakohtaamisia, jolloin vedettiin pakki päällä ja kovaa. Koulutuksiinkin oli palannut ääni. Ei kiva. Viimeinen niitti hetken masennukselle oli tieto kilpakumppanista, joka oli tietenkin avo-uros. Kuinkas muuten... Ei siinä muuta, mutta kun alkoi pyöriä mielessä kamalat uhkakuvat, joissa Sony käyttäytyisi aivan kamalasti kehässä. Pelkkä ajatuskin nolotti kamalasti. Samoihin aikoihin tapahtui paljon muutakin ikävää, kuten esim. se pyöränrengashässäkkä. Ja se sen kertainen koulutus sai mut tuntemaan, että “I`m in a deeeeeep shit!” Kyllä otti päähän ja masensi kun kaikki tuntui tökkivän. Silloin vähän kadutti, että olin ilmoittanut Sonyn koko näyttelyyn. Olisi tehnyt mieli jäädä sängynpohjalle.
 
Mutta se rahallinen satsaus, joka oli jo tehty sai mut menemään notkumaan mätseihin. En keksinyt muutakaan ja jotain oli ainakin yritettävä! Oikeesti, en halunnut maksaa itteäni kipeäksi siitä hyvästä, että äijä käy haukkumassa ulkomaan kehässä. Halvemmallahan sitä voisi tehdä Suomessa. Hmh. Turhalta tuo notku-ajatus tuntui kun Sonyn ongelma oli liikkuminen muiden kanssa. Mutta jotain oli yritettävä...
 
Yllättäen alkoi näyttää, että siitä olikin hyötyä. Se nosti mielialaa ja uskaltauduin ihan kehäänkin kokeilemaan miten sujuu. Ja parannusta oli tapahtunut! Vajaa viikko siitä kun Sony oli vetänyt pohjat koulutuksessa, äijä nappasi SIN4-sijan! Vaikeaa sitä oli uskoa! Sen jälkeen alkoi käytös parantua ja makeimman hedelmän nautin kun poitsu sijoittui PUN1-sijalle. Sieltä saatu kirjallinen arvostelu tuntui kuin päättötodistukselta käytöskoulusta. Se olikin viimeinen mätsi ennen reissua. Olisihan siinä vielä pari ollut, mutta jätin ne väliin. Toisen lähinnä siksi kun oli niin kuuma. En voinut vaatia poitsuja kävelemään paria tuntia siinä säässä. Toinen taas oli samalla viikolla kuin se “Grande Finale” ja olin päättänyt rauhoittaa sen viikon kehämeiningistä. Olokin oli aika cool kun Sony oli käyttäytynyt niin hyvin :) Tosin, tokihan sitä mietti, että oliko meillä ollut niin hyvä / huono (miten sen sitten ottaakin) tuuri, että jokaisessa mätsissä oltais oltu vain tyttöjen kanssa tekemisissä...? Siihen sain vastauksen vasta rajan takana...
 
 
Viikko ennen näyttelyä
 
Sony sitten pestiin edeltävänä viikonloppuna. Kyllähän se jännitti, että minkä näköinen koiruus mulla pesun jälkeen olisi, mutta ihan kunnialla pesusta selvittiin. Maanantaina sain vihdoinkin suunniteltua perjantain aikataulua. Vasta silloin tulivat uudet juna-aikataulut. Ilmoitin hoitolaan, että mihin aikaan olisin tuomassa Ticon. Uusien aikataulujen myötä mulle valkeni, että junalla ei takaisin tultaisi. Viimeinen juna kun lähtee samaan aikaan kun laiva on satamassa. Yöpyminen Hesassa ei innostanut, sillä halusin saada Ticon mahdollisimman nopeasti pois hoitolasta. Mietin jopa paluuta taksilla vaihtoehtona... Sitten löysin su-ma yöllä meneviä busseja!
 
Tiistaina kävin ostamassa junalipun ja “kyselemässä tyhmiä” (siltä se ainakin tuntui...) linja-autoasemalla. Halusin varmistaa, että busseja menisi tuolloin. Olin kyllä löytänyt paperisen aikataulun, mutta eihän siitä ottanut selkoa kun pikku vihkonen suorastaan pursusi kaikenmaailman merkkejä ja lyhenteitä. Virkailija, jolta asiaa kyselin taisi olla loman tarpeessa. Sen verran nyrpeä se oli. Tosin jo siinä vaiheessa bussi oli ikään kuin kakkosvaihtoehto. Äippä kun oli soittanut aamulla ja ehdottanut, että menee majailemaan Hesassa asuvan veljensä luo, niin voi sitten heittää meijät kotiin! Joopa joo, enää mun ei tartte ihmetellä, että mistä oikein saan noita mun “kuningasideoita”. Minkäs sitä geeneilleen voi ;) Sen päivän aikana sitten päätettiin, että saan kyydin kotiovelle! Niin ja mainittakoon vielä, että äipällä oli maanantai työpäivä, joka alkoi klo 06.30...
 
Minilomasta on jo oma kirjoitus, joten en totea tässä siitä kuin sen, mitä en silloin voinut todeta. Helle teki Sonyn olosta sisällä tukalan. Se tuskin pystyi nukkumaan läähätykseltään. Mulla oli sama juttu, sillä se höyryveturin puuskutus häiritsi mun nukkumista. Miten sitä voisi olla niinku ei mitään, kun toinen kärsii? Toisinaan myös Tico oli mukana läähätyskuorossa. Mitäs nyt? Sony oli pesty ja ei sitä voinut laittaa pihalle näyttelyiden vuoksi. Näin olin päättänyt, mutta kas kummaa Sony löytyi pihalta jo maanantaina. Niin hölmöltä kuin se ehkä ajatuksena saattaakin tuntua, niin Sony oli pihalla sadetakki päällä. Ja ennen kuin kukaan alkaa soitella eläinsuojeluviranomaisille, niin kattokaa edes nämä kaksi kuvaa. Näistä ilmenee hyvin MIKSI äijällä oli takki päällä.
 
      
 

Ja jos joku senkin lisäksi vielä tarttee lisätodisteita, niin sitten täytyy kattoa nämä videopätkät. Ne on kuvattu kun mittari näytti auringossa +42.

 
 
Eikös pojilla olekin mukavat oltavat – Sonyn takista huolimatta? Ja huomatkaa, ettei Sony läähätä lainkaan! Siis Sony sai helpotusta oloonsa olemalla aitauksessa takki päällä. Ja Tico ei voisi enää onnellisemmalta näyttää! Onneksi se aitaus on suurimmaksi osaksi päivästä varjossa ja onneksi oli tuulenvirettä. Jos ei olisi tuullut, niin sitten en tiedä olisiko varjossa ollut takki päällä sen parempi olla kuin sisällä...
 
Keskiviikkona oli postilaatikkoon tupsahtanut Tervakosken CACIBin vahvistus (näyttely oli elokuussa 2010). Onneksi osoitteenmuutos oli onnistunut, eikä se ollut mennyt vanhaan osoitteeseen. Henkilö, jonka kanssa asioin oli aika töykeä. Vastaili tosi lyhyesti ja piti selvänä, että tiedän miten vahvistusprosessi etenee... Siitä miinusta näyttelyjärjestäjille.
 
Kotiovelta hotellille
 
Sitten tuli se perjantai-aamu. Lähdin töistä puolta tuntia aiemmin. Sitten lenkille kera karkkipussin. Namit saivat olla mun aamupala. Helppoa ja nopeaa – mutta ei kovin terveellistä. Ei siinä ehtinyt sen kummemmin syödä kun piti vielä tehdä loppupakkaus. Kaikkea en ollut voinut pakata kun osaa tavaroista vielä tartti. Kyyti tuli puol kasi ja sitten vaan kohti hoitolaa viemään Tico... Olin ihan itku kurkussa. Niin pahalta tuntui jo pelkkä ajatus toisen jättämisestä yksin vieraaseen paikkaan, jossa joutuisi olemaan paljon yksin.
 
Hoitolassa Tico alkoi haukkua kun näki ihmisen. Niin Ticoa... Melko pian Tico vietiin koppiinsa. Levitin sille mukanani tuoman peiton ja jätin sille raadon. Jos vaikka ne tutut hajut auttaisi. Tico jäi nätisti koppiinsa. Ei huutanut eikä yrittänyt mukaan. Tehtiin hoitosopimus ja käytiin muutenkin asioita läpi. Sitten kohti asemaa.
 
Asemalla oltiin hyvissä ajoin ja junakin näytti tulleen juuri laituriin. Meidän paikka oli ihan oven vieressä ja se aiheutti Sonyssa levottomuutta kun äijä reagoi ääniin ja oli heti kyttäämässä tulisiko ovesta joku. Siispä sain unohtaa nukkumisen junassa. Ennen junan lähtöä vaunuun tuli kaksi muuta koiraa. Jakki ja bostoninterrieri. Juna lähti 8.55 ja ei oltu kauaa matkattu kun katselin ikkunasta kotimaisemia. Sen jälkeen laitoinkin verhon kiinni pitääkseni auringon loitolla. Onneksi oli viileää matkustaa. Aikaisempi juna oli siis hyvä vaihtoehto!
 
Pasilassa jäätiin pois kyydistä. Sieltä meidät oli määrä noutaa. Toisin kävi. Oli reilu tunti, ennen kuin kyyti olisi paikalla, joten ajattelin käyttää Sonya vessassa. Helpommin sanottu kuin tehty. Kyltti toisensa jälkeen kertoi mille raiteelle siitä kohdasta pääsisi. Missään ei neuvottu reittiä ulos asemalta. Rullaportaisiin Sony ei halunnut tulla eikä mulla ollut käsiä kantaa äijää. Ja näytti rulliksissa olevan kieltokin koiria koskien. Haahuiltiin aikamme ja sitten löydettiin sana “ulos”. Sinne! Se reitti vei jotakuinkin Messaria vastapäätä. Menin tien toiselle puolelle pakoon aurinkoa. Laitoin viestiä siitä, että missä oltiin. Varjoisalla bussipysäkillä odoteltiin. Välillä kävin kävelyttämässä Sonya. Varjon tuoma suoja oli jo vähissä kun kyyti vihdoin saapui. Tavarat autoon ja Sony häkkiin. Sitten kohti Länsisatamaa.
 
Nyt me oltiin liitytty Kirsin (matkan järjestäjä) ja mitteli Nemon (wow, mikä turkki!) sekä Tarjan ja mitteli Ramin seuraan. Sonylla oli luksusoltavat. Tilava häkki, jonka päällä suoja. Kyllä äijän kelpasi! Häkissä oli myös vesikuppi, jota Sony yritti pitkin matkaa käyttää kylpyammeena. Ihan sama mihin kulmaan sen laitoin, niin aina osa koiruudesta lillui kupissa :D Satamassa pissatettiin koiria. Pohdittiin, että onkohan laivassa kuuma, uskaltaako koirat jättää autoon? Kun sitten ajettiin kohti laivaa ja kyseltiin asiasta, niin aina vaan käskettiin kysyä “siltä ja siltä”. Onneksi paikka oli vilpoisa ja varjoisa, joten hyvillä mielin pystyi käydä nauttimassa buffetin antimista. Mielestäni anti oli hintansa väärti. Sitten pyörähdettiin taxfreessä ennen autolle paluuta. Pari tuntia oli vierähtänyt nopsaan ja matka hotellia kohti saattoi alkaa.
 
Tallinnassa kävi ilmi, että navi oli sanonut yhteistyösopimuksen irti. Ajattelin, että “kiva, kiva”. Mitäs sitten nyt???” Mitään en sanonut vaan ajattelin katsella miten homma etenisi. Hyvinhän se. Pikkuisen ajettiin harhaan, mutta Tarjan opastuksella löydettiin oikea tie. Liikenteessä siis oltiin ilman navia ja karttaa. Mielenkiintoista!
 
Tallinnan keskustassa nähtiin pala virolaista autoilukulttuuria, joka oli sitä, että muita ei juurikaan varottu. Muutama “läheltä piti” –tilanne oli. Eikä meno parantunut päästyämme pois keskustasta. Silloin saatiin todistaa miten rekat ja muut isot autot ohittelivat surutta toisiaan ja muita autoja. Sellaista en ole koskaan nähnyt Suomessa.
 
Ensimmäisenä Virossa kiinnitin huomiota sinne tänne sojottaviin vinoihin ja ohuisiin mäntyihin. Enemmän haarautuviakin ne näyttivät olevan. Suomessa männyt, jotka olen nähnyt, ovat olleet suoria ja paksumpia.
 
Muutaman tunnin ajon jälkeen pysähdyttiin yhden huoltsikan pihalle. Oli ihanaa päästä ulos kuumasta autosta! Sony nosteli koipea ja väänsi kasan, joten pysähdys tuli tarpeeseen. Sitten taas jatkettiin kohti seuraavaa pysähdystä, joka olikin jo melko loppupuolella matkaa. Sieltä hommattiin myös kartta. Matkaa oli jäljellä enää parisen tuntia.
 
Hotellilla oltiin illalla kymmenen jälkeen. Ajoa oli ollut kuutisen tuntia, sillä laiva oli ollut satamassa neljän aikoihin. Matka oli mennyt hyvin – lukuun ottamatta kuumuutta. Mutta pahempaakin se olisi voinut olla, sillä autosta oli ilmastointi rikki. Kun kuulin tuon, niin mielessäni hikoilin autossa, joka olisi kuuma kuin pätsi. Onneksi sain yllättyä iloisesti, sillä autossa oli ihan siedettävää eikä tukalaa juuri missään vaiheessa. Jos asiaa kysyttäisiin Sonylta, niin se saattaisi olla eri mieltä, sillä sen matka koostui lähinnä nukkumisyrityksistä ja läähätyksestä.
 
Hotellin sisäänkirjautumisessa kysyttiin passia. Siis ei ollut turha hankinta sittenkään. Asiasta kun liikkui vähän kahdenlaista juttua. Huone oli melko pieni ja vähän piti laittaa sisustusta uusiksi, jotta koirat ja kamat mahtuisivat sinne. Kirjoituspöytä kannettiin käytävään ja sängyt järjestettiin eri tavalla.
 
Sonyn lajiedustajat olivat uroita, joten en uskaltanut päästää Sonya vapaaksi huoneeseen. Mittelipojat tulivat ihan kivasti juttuun. Vähän Rami-junnulta tuli sanomista kun Nemo oli sydämenkuvat silmissään. Sony istui tilavassa häkissään pilkkien. Ikkuna oli aukaistu kun huoneessa oli kuuma. Pöytätuulettimen vilvoittavista pyörähtelyistä sai vain uneksia, sillä se oli rikki. Piti kummaa ääntä ja liikkui edestakaisin takellellen. Oli parempi olla käyttämättä sitä, sillä ei me oltu tultu sinne hotellia polttamaan.
 
 
Unettomat Latviassa
 
En ollut juurikaan nukkunut työyön jälkeen. Autossa vähän pilkin. Unen saamisessa ei ollut vaikeuksia, mutta kuitenkin heräsin. Kun katsoin kelloa, se näytti 02.05, eli noin tunnin olin vasta nukkunut... Oli kuuma ja Sony istui ja läähätti. Unista ei ollut tietoakaan. Ei me oltu ainoita valvojia. Automatkalla puhelias Nemo taisi käydä pikkuisen ylikierroksilla, sillä se höselsi ympäriinsä koko ajan ja haukkui ulkoa kuuluvia ääniä. Muutaman sekunnin se malttoi makoilla kunnes taas kuumuus laittoi pikku herran liikkeelle. Nemo tassutteli siellä täällä ja välillä pomppi sängyillä. Kirsi yritti parhaansa mukaan pitää Nemoa kurissa. Ainoastaan Tarja ja Rami tuntuivat uinuvan onnellisina. Heillä oli sänky raollaan olevan ikkunan vieressä, että liekö siinä syy...?
 
Kun Kirsikin oli hereillä, niin kolmen aikaan päätin käyttää Sonya ulkona. Toivoin sen viilentävän edes jonkin verran. Ulkona olikin ihanan viileää. Sony keskittyi enemmän nuuskutteluun. Kai se raukka oli läähättänyt ittensä niin kuiviin, ettei merkki-ainetta juurikaan irronnut :( Kun tultiin takaisin huoneeseen, niin kuuma ilma suorastaan iski vasten kasvoja. Sitten taas sänkyyn pyöriskelemään ja Sonyn läähätysnäytelmästä kärsimään. Sitä ei ollut kiva kattoa. Olin ottanut suojan pois Sonyn häkin päältä, jotta ilma kiertäisi häkissä paremmin. Se oli Nemolle oiva tilaisuus alkaa tuijotella Sonya. Pojat eivät oikein tulleet juttuun. Menin sitten Sonyn häkin viereen lattialle makaamaan, jotta voisin tarpeen tullen häätää ylimääräisen silmäparin pois. Aikani siinä olin ja ihan ihmetytti, ettei lattialla ollut juuri sen viileämpää. Nousin siitä kun jokin alkoi möngertää yöpaidan sisällä. Oliko kyse murkuista tai jostain muusta, en tiedä, sillä en halunnut selvittää asiaa sen kummemmin. Sängystä taas seurailin Sonyn kärsimysnäytelmää. Nemokin oli lopettanut tuijotteluyritykset, mutta muut metkut olivat edelleenkin käynnissä ;) Ihan ihmetytti miten se jaksoi kun jo matkalla lauloi ahkerasti.
 
Siinä Sonya katsellessa harmittelin, etten ollut tajunnut jättää sitä autoon. En kuitenkaan viittinyt alkaa siirtämään sitä yöllä. Se kun olisi tiennyt häkin kasaamista ja olihan huoneessa yksi pari, joka nukkui. Vessa tuntui viileämmältä, joten vein Sonyn loppuyöksi sinne. Hieman jännitti, että alkaako Sony esittää ovenavailutaitojaan ja näin ollen suurin piirtein pomppasin kattoon kun jostakin kuului kovempi ääni. Sony kuitenkin pysyi kiltisti vessassa. Nemon duracelit vaan hyrräsivät. Huvitti pikku koiruus.
 
Unta ei tullut ja aloinkin jo toivoa, että pääsisin aamulenkille. Herätys olisi ollut vasta puol seiska, mutta jo noin tuntia ennen lähdin Sonyn kanssa ulos. Kun ei nukuttanut niin sitten ei. Kirsi oli myös yhtä onnettomassa jamassa.
 
Rappusissa oli ikävä yllätys: joku vastuuton koiranomistaja oli jättänyt siivoamatta koiransa ripulit. Miten joku oli kehdannut jättää sen läjän siihen? Tietty tuli semmoinen olo, että oltiin Sonyn kanssa silmätikkuina kun siitä vastaanoton ohi mentiin. Sonyhan ei ollut syyllinen, mutta ehkä ekoja koiria, joita näkyi... Lenkillä mua jännitti, että onko Sonyn maha löysällä. Jos se palaisi hotellille peppukarvat likaisina, niin mitäköhän respassa olisi ajateltu? Onneksi ei ollut. Kävelyllä ihmettelin miten paljon näkyi huonokuntoisia taloja. Niitä oli näkynyt pitkin matkaa, mutta sama näkymä oli myös pääkaupungissa, Riikassa. Osa taloista oli ulkoisesti niin huonossa kunnossa, että varmasti Suomessa jotkin terveysviranomaiset kieltäisivät asumisen moisessa talossa. Ja graffitteja näkyi paljon. Näkymä oli kuin jostakin slummikaupungista. En ollut varsinaisesti odottanut mitään tiettyä näkymää, mutta myöskään en ollut osannut odottaa sitä mitä näin. Paljon ruosteisia aitoja, kattoja, seiniä, joista on pudonnut rappaukset ja / tai maalit ja niitä graffitteja. Huomio kiinnittyi myös korkeisiin katujen reunuksiin. Eivät olleet mitenkään helppo kohta mennä esim. pyörällä. Osa autoteistä oli semmoista mukulakiveä. En kävellyt pitkää lenkkiä (vaikka mieli olisi tehnyt) kun halusin mennä Sonyn kanssa viileään varjoon toivoen, että Sony vaikkapa nukkuisi. En tiedä oliko Sony nukkunut siellä vessassa. Sekin tuntui melko lämpimältä paikalta kun otin Sonyn sieltä pois. Niin, että kehään oli menossa koira ja omistaja, jotka olivat vain haaveilleet nukkumisesta.
 
 
Ensimmäinen näyttely
 
Aamupala oli ihan ok. Mahan sai täyteen. Miinusta tulee kovista paahtoleivistä. Aamiaisen jälkeen sitä saikin sitten alkaa pakkailla kamoja ja koiria autoon ja suunnata näyttelypaikalle. Olin jo edellisenä päivänä ihaillut (ja vähän kadehtinutkin) Tarjan kartanlukutaitoa. Tarja oli oikein oiva navigaattori. Löydettiin vaivattomasti näyttelypaikalle ja siellä sitten taas kamat, häkit ja koirat ulos autosta. Ite en oikein voinut osallistua häkki-operaatioon kun en saanut Sonya kiinni minnekään. Vähän se nolotti vaan olla ja möllöttää kun muut ahkeroivat.
 
Halli oli ilmastoitu ja ihanan viileä. Kun häkit olivat taas pystyssä, lähdin Sonyn kanssa kiertelemään. Sony tuli hyvässä kontaktissa ja treenit meni hyvin. Otettiin muutama namikäännöskin. Harjasin Sonyn. Edellisenä iltana olin pessyt masun ja tassut. Siinä meidän näyttelyvalmistelut. Käytiin ulkona ja siellä oli kuuma!
 
Islikset olivat siinä puol kahdentoista aikoihin. Otin Sonyn ulos hyvissä ajoin. Hieman ennen kehää kaksi ihan lähellä ollutta koiraa nostivat rähinän. Sain vedettyä Sonyn niistä kauemmas ja olin vaan, että “voi v***u, ei nyt!”. Lähdin pois siitä paikasta. Ihmetyksekseni mua ei ollut juurikaan jännittänyt. Liekö sitten ollut niin univelkainen vai mikä syynä, mutta ihan nautin siitä kun ei jännittänyt. Tuon välikohtauksen jälkeen mua alkoi hieman jännittää. Mietin, että vaikuttikohan se Sonyyn??? Siinä sitten odoteltiin jonkin aikaa kehän suuaukon tuntumassa. Ei mun pitänyt mennä sinne niin aikaisin, mutta ei sinne häkin viereenkään voinut jäädä. Kilpakumppanikin oli jo odottelemassa siellä myös. Silmäilin sitä ja totesin, että se taitaa olla Sonya isompi. Mää ja mun kokokompleksi ;) Sitten luulin, että kehään piti mennä ja menin lähemmäs suuaukkoa. Silloin Sony otti tuiman katseen kohti kilpakumppania. Yritin pitää äijän silmät siitä pois.
 
Kilpakumppanin perässä mentiin kehään. Piti kiertää yhdessä ja sen kierroksen aikana mun uhkakuvat toteutuivat: Sony haukkui jarrukiljahduksia :( Ehkä kerran tai pari teki sen, mutta sekin oli mulle jo liikaa. Höh, ja niin hyvin käveli kun kierreltiin. Hieno kontakti ja kaikkea ja sitten näin. Vaikuttikohan se rähinätapaus? Vai se kun äijä ei ollut juurikaan nukkunut kotoa lähdön jälkeen? Jaa-a, jaa-a...
 
Tutkimisessa mun piti näyttää ite Sonyn hampaat. Siitä tuli semmoinen olo, et nyt se tuomari pelkäsi Sonya. Myöhemmin kuulin Kirsiltä ja Tarjalta, että sama juttu oli ollut sen toisenkin isliksen kanssa. Samoin kuulin heiltä, että se tuomari oli arvostelun ohessa tutustunut rotumääritelmään :D Muuten tutkiminen meni hyvin. Saatiin oranssi nauha. Oletin sen olevan joku EVA tai HYL. Eihän se väri sanonut mulle yhtään mitään. Mua viitottiin menemään toisen koiran taakse. “Jaa, ei sitten oltukaan pudottu”, aattelin. Samapa tuo kun se haukkuminen jatkui kun piti kiertää kierros yhdessä :( Otti päähän ja hävetti. Ihan oikea koira voitti, ei siinä mitään. Sony sai vara-CACIBin ja oli tietty PU2. Kun menin arvostelua hakemaan, niin kilpakumppanin omistaja sanoi, ettei aio tulla kehään seuraavana päivänä, sillä he olivat saaneet sen mitä tarvitsivat. Niin, että almuja vielä hakemaan... Onnittelin voittajia. Kehästä poistuessani olin vaan, että “v***u tota koiraa!” Sony häkkiin. Poissa silmistä ja poissa mielestä ;) Sitten vaan istuin tekonurmella. Päässä pyöri kaikenlaisia ajatuksia. Niin hyviä kuin huonojakin. Kuten esim. et olisin ollut paaaaljoooooon tyytyväisempi kehän jälkeen jos vaikka Sony olisi saanut EH:n hyvällä käytöksellä. Silloin Sony olisi tehnyt parhaansa ja loppu olisi ollut tuomarin käsissä. Nyt ei välttämättä ollut niin. Ja ei kyllä ollenkaan kiinnostanut ajatus kehään menemisestä seuraavana päivänä. Sonyn arvostelua en lukenut (enkä ole lukenut vieläkään. Mua niin hävettää lukea se kun pelottaa mitä siellä on...).
 
Sitten kun mittelit menivät kehään, sain mä katkottua tekonurmeen kasvamaan alkaneet juuret. Olin kököttänyt siinä hyvän aikaa. Kuvailin mitteleitä. Junnu voitti kilpakumppaninsa ja valio teki saman tempun! Onnea :) Lopulta he olivat: junnu PU2 ja valio PU3. Hieno homma, kun neljä sijoitettiin.
 
Kurkistin Sonyn häkkiin ja siellä äijyli näytti onnelisena vetelevän sikeitä. Heittäydyin itekin makoilemaan ja välillä nukahtelin siinä tekonurmella. Junnun tulos piti käydä vahvistamassa ja siksi ei voinut heti lähteä pois. Eikä mulla ollut kiire siihen kuumaan hotellihuoneeseen ilmastoidusta hallista. Kun hommat oli hoidettu oli taas aika roudata kamoja ja koiria. Ja sama juttu oli sitten taas edessä hotellilla. Kivaa, eikös ;)
 
 
Yllätys yöllä
 
Saatiin uusi tuuletin rikkinäisen tilalle :) Se oli ihanan vilvoittava, mutta ei kuitenkaan riittävä Sonyn mielestä. Se läähätti edelleen :( Kova ukkoskuuro sai mut miettimään Sonyn seuraavan yön kohtaloa. Mutta kun kuuro oli lyhyt ja sitten taas paistoi aurinko iloisesti kadut kuivattaen, niin yöpyminen autossa piti edelleen. Sony ja häkki vietiin autoon iltaruokailun jälkeen.
 
Olin nukkunut joku kolmisen tuntia kun heräsin Kirsin ja Tarjan pohdintaan, että miten se Sony mahtaa pärjätä? Olin vaan, että häh? Ilmeisen koomassa olin nukkunut kun en ollut kuullut lainkaan pitkähköksi luonnehdittua ilotulitusta. Että pitikin sitten juuri nyt olla tuo mokoma tulitus. Olin epäröinyt ukkosen suhteen, mutta ilotulitukseen en todellakaan ollut osannut varautua! Jostain syystä en mennyt heti tarkistamaan Sonyn vointia vaan jäin sänkyyn makoilemaan. Eihän siitä mitään tullut kun oli taas vaihteeksi kuuma ja Sonyn oltavat vaivasivat. Kun Kirsi näytti heräilevän, niin pyysin autonavaimen, puin lämpimästi, pakkasin repun, otin päiväpeiton ja menin autolle. Raotin Sonyn häkin suojaa ja mua kattoi uninen koira. Siitähän ei voi päätellä oikein mitään kun tulituksesta oli jo mennyt tunti, mutta ainakaan silloin Sony ei ollut paniikissa. Voi kökkö jos siitä nyt tuli paukkuarka... Jäin autoon nukkumaan. Peitto oli turha lämmikkeenä. Sen sijaan se oli hyvä tyyny. Kesti jonkin aikaa saada unen päästä kiinni. Kai siinä nukuin joku pari tuntia ennen aamulenkkiä.
 
 
Hikikarpaloita aamulenkillä
 
Aamulenkillä kuvailin maisemia. Tai siis slumminäkymää... Kaikkein huvittavin näky oli käsittääkseni latvialainen Ikea. Se oli niinku osa erään kerrostalon alaosaa. Vähän niinku Suomessa vielä on jotkin pikkukaupat. Oli hiostavaa ja oltavat muuttuivat vain hikisemmiksi kun näin vapaana olevan isohkon koiran. Heti hyppäsi sydän kurkkuun. Ensin aattelin sen olevan kulkukoiran, mutta kun se pörräsi siinä ympäriinsä enemmänkin sen näköisenä, että olisi etsinyt jotain, niin luulen, että siltä oli omistaja kateissa. Jäin kulmien taakse kurkkimaan, että minne se koira menee ja toivoin, ettei se tulisi meidän luo. Oltiin lähellä hotellia, mutta sillä hetkellä kuitenkin niin kaukana. Onnistuttiin livahtamaan hotelliin ilman, että se koira huomasi meitä. Seuraavaksi kuvasatoa aamulenkiltä.
 
         
Onko Latviassa ainoastaan näin kurjat näkymät? Itse en juuri muuta nähnyt.
 
      
Rappuset, joissa ei voi olla liian varovainen. Ja sitten se ihan paras: latvialainen Ikea :D
 
           
Ihana katto ja ennen kaikkea tikkaat! Sonyn kuva on vaan täytteenä, ettei tulisi liian isoa aukkoa.
 
 
Kohti toista kehää
 
Nemo oli nukkunut suurimman osan yöstä. Samoin Kirsi ja se oli ensisijaisen tärkeää, sillä hän oli meidän kuski! Jos Kirsin yö olisi ollut samanlainen kuin ensimmäinen, niin automatkasta olisi saattanut tulla erittäin mielenkiintoinen...
 
Aamupalalla oli pikkuisen erilaisia vaihtoehtoja edelliseen aamuun verrattuna. Ihan kiva ylläri, ettei se ollut edellisen aamun kopio. Syömisen jälkeen sitä saikin taas ryhtyä pura – ja – kasaa – kasaa – ja – pura – operaatioon. Oli pilvistä, mutta hiostavaa, joten hallissa ei ollut kylmä. Kun tukikohta oli saatu valmiiksi, niin sitten taas kierrokselle Sonyn kanssa kera karstan. Hyvin meni. Käytiin myös ulkona ja siellä törmäsin näyttelyn yhteen surullisimmista varjopuolista. Pihalle tuotiin kolme kultsunpentua. Mielessäni paheksuin ja kauhistelin asiaa. Ne olivat sen verran pieniä, ettei niillä ollut taatusti rokotukset kunnossa. “Aika riskaabeli paikka tuoda pentuja sosiaalistettaviksi”, ajattelin. Kirsiltä ja Tarjalta kuulin, että niitä oli ollut myös lauantaina pihalla ja niitä oltiin MYYMÄSSÄ siellä!!! Aika järkyttävää toimintaa...
 
Ensin kehään menivät mittelit. Kaava oli jokseenkin lauantain mukainen kun molemmat voittivat taas omassa luokassaan. Valio oli taas PU3 ja junnu paransi pikkuisen edellisen päivän sijoitustaan olemalla ROP! Niin, että tämmöisessä seurassa me matkattiin. Täytyy kyllä sanoa, että ihan ihailin Tarjan ja Ramin yhteistyötä. Kun Tarja sanoi Ramin nimen, niin Ramin huomio oli jakamaton. Ihan mieletön kontakti heillä! Sonykin taisi ihailla Ramia, sillä jostain syystä Sony tykkäsi tästä uroosta. Ramia pelotti “iso” koira ja siksi vähän ärhenteli ja näykki. Sony ei siitä välittänyt vaan väisti ja sitten heilutti häntäänsä. Ei tuosta ota aina selvää... Nemon kanssa ei ollut yhtä harmoonista menoa. Jos Nemo sanoi, niin Sony sanoi takaisin. Pojilla olikin hieman sananvaihtoa, mutta ei kuitenkaan mitään mieletöntä rähinää missään vaiheessa. Ihan kiva juttu.
 
Sonyn vuoro oli noin yhdentoista aikaan. Vähän se tuntui tyhmältä mennä yksin kehään, mutta päätin kuitenkin mennä, ettei sitten myöhemmin mahdollisesti harmittaisi. Mentiin hyvissä ajoin suuaukon liepeille notkumaan. Siinä odotellessa meitä tuli moikkaamaan edellisen päivän isliskehänvoittaja ilman koiraa. Vähän siinä juteltiin. Kuulin syyn, mikseivät he tulleet kehään enää sunnuntaina. Sony sai silityksiä. Siinä juttelun lomassa tuli kehäsihteeri numeroita kyselemään. Tuosta kyllä täytyy antaa ihan kunniamaininta latvialaisille kehäsihteereille. Ne kun pitivät hyvin huolen, että oikeat koirat olivat kehässä oikeaan aikaan.
 
Sitten tuli Sonyn vuoro. Hetki seisotusta ennen kierrosta. Sitten taas seisotusta. Sony joutuikin aikamoiseen syyniin. Katottiin hampaat, rakennetta tunnusteltiin kevyesti painelemalla (paksun turkin takia), turkkia käänneltiin ees taas, päätä mittailtiin sormilla ja pitipä mun nostaa Sonyn etuosaa ilmaan, jolloin tuomari tarkisti etukannukset. Sama juttu takaosan kanssa, jolloin tarkattiin takaset. Liekö tuomarilla ollut selkävaivoja kun piti hieman nostaa Sonya? Sony kesti tuon kaiken hyvin. Itse asiassa äijä meinasi alkaa kiehnätä yhdessä vaiheessa. Mä sitten käskin Sonya seisomaan, jolloin tuomari sanoi “let him be”. Noh, sitten annoin Sonyn olla niinku se oli. Syynäämisen ja seisottamisen jälkeen piti mennä ees taas. Kehän suuaukolla oli odottelemassa lappari-uroksia omaa vuoroaan. Tuosta annan kyllä noottia, että seuraavat tuppasivat tukkia kehän kulkuaukon. Olisi pitänyt vähän osata ajatella niitä, jotka tulevat pois kehästä. Lappareiden takia en voinut kovin pitkää pätkää mennä. Se ees taas kun meni just kehän suulle. Ajoitukseni osui nappiin, sillä jos olisin ottanut vielä askeleenkin Sonyn kanssa, olisi kuulunut ääntä. Sony oli ihan sen näköinen, että kohta sanoo, mutta onneksi ehdin sen kääntää ennen showta. Sony kääntyi hyvin (nami tietty mielessään) ja mä olin iloinen ja helpottunut kun selvittiin siitä kunnialla. Sitten vielä hetki seisotusta ennen kuin alkoi tuomionhetki. Tuomari näytti mulle “korttia”, jossa oli kirjaimet CAC ja kysyi “do you need this?” Mä olin vaan, että häh? Mistä mä tietäisin mitä mä tartten? :D Ei mulla ollut hajuakaan mitä sieltä piti hakea. Mä olin vaan mennyt kehään. Oletin sen olevan CACIBin ja muistelin, että kyllä semmoista kai tarvittiin. Siinä kun pohdiskelin, niin tuomari toisti kysymyksen. Kai luuli, etten ymmärtänyt. Sitten se kysyi sainko semmoisen edellisenä päivänä, johon vastasin, että en saanut. Kehäsihteeri heitti tuomarille “I think that´s why she is here today” :D No, se ja muutama muu kortti annettiin mulle kera kahden ruusukkeen ja pikku pystin. Saatiin siis almut. Edellisen päivän kilpakumppanin omistaja onnitteli, jolloin kiitin häntä almuista. Hän sitten sanoi, että “äläs nyt. Ei sitä tiedä, vaikka tänään olisi käynyt toisin.” Niin, eihän sitä tiennyt kuin 90 %:n prosentin varmuudella, että ei... No, mutta oli kuitenkin kiva jutella hänen kanssaan. Myöhemmin mulle selvisi, että se CAC oli latvialainen serti eikä CACIB.
 
Meillä sitten oli ja ei ollut kaksi ryhmiin menijää. Oli ehdittävä viimeiseen laivaan, joten ryhmiin ei voitu jäädä. Asiasta piti ilmoittaa. En keksinyt miten olisin asian enkuksi ilmaissut, joten Tarja kävi ilmoittamassa asian mun puolesta. Reissun aikana sain todeta, etten pärjäisi yksin ulkomailla. Enkkua ymmärrän jotenkuten puhuttuna ja kirjoitettuna vielä paremmin, mutta puhua en osaa. Puhe takeltelee ja kangertelee niin, että tekisi mieli vetää paperipussi päähän sen jälkeen kun on jotain yrittänyt enkuksi tapailla. Oli kuulemma pitkä lista poisjäävistä. Taisi olla ryhmissä harvaa. Vähän ihmettelen, että miksei näyttely ala sunnuntaina aikaisemmin. Kehät alkoivat vasta kympiltä, joka on mun mielestä tosi myöhään.
 
Kun ei ryhmiin voitu jäädä ja madotustarratkin oli jo hommattu, niin ei vaan kun taas roudaushommiin. Muuten, tuo matotarra maksoi 10e, että miten niin rahastuksen makua touhussa? Niillä sattui olemaan vaihtorahaa (aina ei välttämättä ole), mutta sekin kaivettiin jostain kirjan välistä :D Eurojahan tuo EU-maa ei käytä vaan lateja (ottavat vastaan euroja, mutta lateja saa takas). “Väärä” valuutta piti hyvin mun kukkaron aisoissa, enkä sitten sortunut mihinkään ylimääräiseen ostokseen. Pokaaleja ei saanut vaan ne piti ostaa. Hmm... alkaa jo pikku hiljaa hahmottua, että miksi näyttelymaksut ovat niin naurettavia Suomeen verrattuna ;) En ostanut pokaalia kun en tuntenut, että olisi mitään ihmeellistä tapahtunut. Johan oltiin saatu kehästä jo ihan riittämiin repuntäytettä. Ja vielä kun näyttelystä sai ilmaiseksi näyttelyluettelon ja kangaskassin, niin ei siinä enää tarvittu mitään almupokaaleja ;)
 
 
Riikasta Tallinnaan
 
Sitten alkoi ajo kohti Tallinnan satamaa. Mä sammuin melko nopeasti alkumatkasta. Nukuin jonkin aikaa. En tiedä kauanko. Olihan tuota univelkaa kertynyt kun en ollut saanut nukuttua kunnolla viikolla Sonyn takia ja sitten vielä hotellissa oli tuskaisen kuumaa, joka vei unet hikoilun mukana.
 
Ajon aikana Kirsille ja Tarjalle juolahti mieleen, että voitaisiin koittaa kysyä vieläkö mahtuisi aikaisempaan laivaan. Alkoi nimittäin näyttää, että siihen ehdittiin. Soitto selvitti, että oivalluksen sai unohtaa, sillä laiva oli täynnä. Tiedossa siis oli tyhjiä tunteja. Hmm...
 
Aurinkokin oli taas tullut esiin pilvien takaa ja oli kuuma! Kun pysähdyttiin tankkaamaan, niin laitoin Sonylle semmoisen pyyhekankaasta tehdyn loimen. On tosi kätevä viilentäjä helteellä. Semmoiset tarttee hommata pojille. Eli on ihan froteeta oleva “takki”, jonka voi kastella. Kirsin koirilla on semmoiset ja sain toista lainaksi kun sattui olemaan niin hupaisasti, että hänen toinen mitteli on jotakuinkin Sonyn kokoinen. Sony saikin lisänimen vara-Nipsu. Eli toinen näistä on liian iso tai liian pieni rotunsa edustaja. Sen saa jokainen ite arvuutella ;)
 
 
Vihreä pysähdys
 
Tarja oli jonkin verran reissannut ja tiesi erään puiston Tallinnassa. Sinne siis suunnattiin. Kun menin odottelemaan matkaseuralaisiani puun varjoon Sonyn kanssa, niin muutaman metrin päässä oli kaks miestä (toinen “ruskettuneempi” versio) istumassa nurtsilla peittojen päällä. Toinen niistä sanoi jotain. En ymmärtänyt ja sanoin sen enkuksi. Sitten sieltäkin tuli enkkua ja kysyttiin Sonyn rotua. Hyvin pian enkku vaihtui suomeksi kun niille tuli ilmi mistä mä olin. Toinen niistä kyseli kaikenlaista ja suunta oli melko selkeä, sillä en yllättynyt yhtään kun kysyttiin onko mulla miestä. Voi hitto, että oli suoraa meininkiä! Mä siihen sanoin, että “tässä” ja näytin Sonya. Sitten sain kutsun tulla istuksimaan peitolle. Kieltäydyin ja sanoin odottelevani kavereitani. Joo-o, että tämmöinen odottelu...
 
Puisto oli meren rannalla. Ihana ja kaunis paikka! Paljon, paljon nurtsia ja välissä puikkelehtiva hiekkatie. Sony innostui nurtsista niin, että veti päälle kiehnäysvaihteen. Siinä sattui sopivasti olemaan puu ja siihenkin piti äijän itteään kiehnätä. Kirsi otti kuvia Sonyn touhuista ja hupaisia kuvia ne ovatkin :D Tarja ja Kirsi alkoivat puuhata Ramin palkintokuvaa. En saanut Sonya kiinni minnekään, joten katsoin parhaimmaksi mennä muualle, ettei Sony ja Nemo turhaan sanailisi keskenään samalla kun Kirsi kuvaa Ramia. Nemo kun oli Kirsin kädessä. Halusin koittaa saada Sonysta hyvän seisontakuvan. Se on yksin melko vaikeaa. Sony kyllä seisoo, mutta se seisoo silleen kasassa. Etsin sopivassa paikassa sijaitsevaa tolppaa tai puuta, jotta saisin Sonyn sidottua siihen. Semmoinen löytyikin ja sidottuani Sonyn annoin äijän vaan olla toivoen samalla, että se alkaisi ihmetellä jotain kera hienon seisonnan. Ihan ok kuvan sain. Kun kerran oli aikaa, niin päätin koittaa ottaa jotain palkintokuvan tapaista. Vähän olin meinannut, etten semmoista nyt ota... Noh, kuitenkin takki kääntyi niin, että napit lentelivät ;) Siinä kun kuvailin, niin ohi meni nainen hokien “gracias, gracias”. Eli kai se onnitteli. Sitten se kysyi multa jotain, mutta en ymmärtänyt mitä. Epsanjaan oon alkeiden verran tutustunut, mutta se taisi olla italiaa. Enkkua nainen ei osannut, joten ei löydetty yhteistä säveltä.
 
                                       
                                        Hyvin näkyy talvi- ja kesäturkin rajat. Ihan topakka seisonta.
 
                                                           
                                                            Serti, CACIB ja ROP-pysti
 
 
Välillä kävin paikantamassa seuralaiset ja sitten suunnistettiin kohti merta. Siellä kun ilmeisesti sai olla koiriakin. Haaveet Sonyn uittamisesta kariutuivat melko nopsaan. Vesi oli ällöä. Hyvän matkaa rantavedestä oli levän peitossa. Sony sai vaan kahlailla. No, kyllä sekin varmaan vähän viilensi. Muutama räpsy piti veden ääreltäkin ottaa. Sitten istuksimaan varjoon. Ensin mentiin suuren puun alle. Ei siellä kauaa viihtynyt kun puusta tippui jotain märkää. Luultavasti joittekin puussa ruokailevien ötököiden ulostetta. Jeh... Pieni pensas oli mukavampi varjon tarjoaja.
 
Puistossa meni mukavasti aikaa. Lisäksi se oli oikea piristysruiske kaiken sen ajelun, roudaamisen ja hotellissa loikoilun päälle. Vähän vaihtelua vehreässä luonnossa :) Sitten suunnistettiin kauppaan. Kaupat olivat auki (vaikka oli helluntai). Entisenä kaupantyöntekijänä kauhistelin, että ne olivat auki klo 23.00 saakka! Saatiin auto varjoon, joten pystyi hyvillä mielin suunnistamaan kohti liikkeitä. Ekana mentiin lemmikkieläinliikkeeseen. Juomakuppien kohdalla tein reissun löydön! Siitä lisää myöhemmin... ;) Sitten ostin jostain matkamuistopaikasta pari jääkaappimagneettia tuliaisiksi vanhemmilleni. Näetkös, heti alkaa raha hävitä mun lompsasta kun valuutta on oikeanlaista? :D Ruokakaupasta ostin neljä 0,5 litran vissypulloa. Olivat ihan tajuttoman halpoja: 40 senttiä per plo! Sitten takas parkkikselle. Siellä oli monta muutakin koirallista autoa. Oltiin ihan sataman tuntumassa.
 
 
Viimeiset kaksi tuntia yhdessä
 
Laivaan mentäessä kysyttiin passia. Onneksi tosiaan se oli tullut hankittua. Laivassa auto saatiin viileään paikkaan. Suunnistettiin syömään. Mulla jäi ruokailu väliin kun en löytänyt mitään mielestä syömistä. Siinä pöydässä tämän näyttelytontun päähän kaadettiin näyttelytietoa. Mä olin kuvitellut, että jos Latviasta saadaan se, mikä pitääkin ja sitten vielä Virosta, niin sitten Sony on luonnetestin suoritettuaan noiden ja Suomen valio. Asia ei kuitenkaan ollut ihan niin yksioikoinen. Oli puhetta jostain sipistä ja intistä (en enää muista mitä eroa noilla on vai onko niillä edes eroa? Sori tytöt, te yrititte parhaanne ;) ). Ja sitten Sony olisi jotain tommosta ilman testitulosta. Luulin, että sippi (?), intti(?), no mut, siis jompikumpi tavallaan niinku söisi nuo Suomen ym. valiot ja sitten nimen edessä olis vaan se. Taas meni arvelut metikköön kun se tulee niitten maavalioiden lisäksi. Ääh, sekaisinhan näitten titteleiden kanssa menee :D Noh, sen näkee sitten, kun on sen aika, että mitä tuon koiruuden nimen eteen vielä päätyy... Nää on mulle asioita, joita oppii vaan käytännön kautta. Teoria ei oo oikein koskaan tarttunut mun teflonilla vuorattuun nuppiin. Kun ekoja kertoja kuulin CACIBin määritelmän, niin olin vaan, että häh? Kyllä se nyt on jo aika hyvin hahmottunut. Onneksi on viisaampia, joilta kysellä :)
 
KekeKekeKeke Ruusperi, Ruusperi, Ruusperi... ;)
 
Ennen autolle paluuta vielä pyörähdys taxfreessä. Auto oli ylimmällä kannella, joten ulospääsyä sai odotella puolisen tuntia. Äippäkin oli laittanut viestin, että ovat terminaalin edessä. Mahdottoman autovirran vuoksi ei päästy sinne. Ajettiin pois satamasta ja annoin uudet koordinaatit äipän veljelle. Sinne he myös saapuivat hetkisen kuluttua. Äipän koiruus oli sidottuna etupenkille. Matkalla kerroin matkakuulumisia. Koirien kesken ei tullut ongelmaa. hienoja poikia :) Matka siis meni hyvin ja hyvin nopeasti. Äippä lievästi sanottuna kaahasi. Kotona olin hieman vajaassa puolessatoista tunnissa... Jaa, miten niin mentiin ylinopeutta? ;) Siinä on kyllä henkilö, jonka raskas kaasujalka on mut todellakin yllättänyt! No, tietty äipällä oli kiire nukkumaan, mutta kun on se vauhti viehättänyt muulloinkin...
 
 
Poikien kohtaaminen eron jälkeen
 
Kotona purin vähän kasseja ja sitten menin notkumaan nettiin. Tarkoitus oli notkua Ticon hakuun asti, mutta toisin kävi. Aloin pilkkiä koneella, joten oli pakko mennä nukkumaan muutamaksi tunniksi. Kun sitten aamulla heräsin ja käytin Sonya vähän ulkona, niin taivas oli tumma ja ukkosti. Varoiksi puin sadevermeet ja otin Ticollekin mukaan takin. Sony haukkui vähän, muttei nostanut mitään järjetöntä mekkalaa yksin jäädessään. Tuosta tulikin mieleen, että Sony yllätti mut positiivisesti reissun aikana kun ei huudellut jäädessään yksin häkkiin. Olin kuvitellut, että kun lähden vaikkapa aamupalalle, niin Sony nostaa mekkalan. Vaan ei nostanut. Itse asiassa se ei juurikaan turhia haukkunut :)
 
Matkaa oli jäljellä enää muutama minuutti kun alkoi kaatosade. Jee... Oven avasi pikkutyttö. Sen äiti oli jossain. Pian se tulikin paikalle ja haki Ticon. Tico tulla tassutteli vapaana häkeiltä. Mut huomatessaan alkoi villisti heiluttamaan häntäänsä ja haukkumaan. Välillä äijä uiskenteli matolla ja välillä moikkaili. Myös lattialla istunut pikkutyttö sai osuutensa Ticon kielestä naamapesun muodossa. Tico oli kuulemma ollut nätisti. Ruoka oli maistunut eikä se ollut turhia huudellut :) Palloakin oli suostunut hakemaan kun sellaista sille oli heitetty, että ei se oo sitten voinut olla kovin paniikissa kun leikki vieraiden ihmisten kanssa :) Yks narttu oli ollut, mutta se boku oli ollut päällekäyvä. Oli kuulemma heti ollut Ticon selässä. Kuis nyt noin päin Tico? :D Uroksethan eivät kuulu Ticon suosikkilistalle... Niitä siellä oli kun hain Ticon. Tico oli kuulemma nostellut koipea hoitolan yhteydessä olevan myymälän puolella. Sitä kuulemma on tehneet kaikki urokset sen jälkeen kun yksi keksi olla se eka koiven nostaja. Kohtaa on pesty, mutta eihän sitä hajuttomaksi saa. Juteltiin siinä jonkin aikaa ennen kuin lähdettiin kaatosateessa kohti kotia. Olin liikkeellä pyörällä, mutta nyt sai Tico hölkätä normihihnan kanssa. Tuo hihna oli muuten se, jonka Tico sai Voittaja 2009 näyttelystä saatuaan sertin. Tulipa sitten sitäkin käytettyä. Tico oli jotenkin yhtä aikaa säälittävän ja suloisen näköinen kun juoksi pyörän vieressä silmät sirillään suurten vesipisaroiden osuessa silmiin. Loppumatkasta sade loppui ja sain vaihdettua Ticolle fleksin. Mietitytti, että mitäköhän poitsut meinaa toisistaan muutaman päivän eron jälkeen?
 
Nyt kun on ollut niin lämmintä, niin on ollut pakko pitää keittiön ja eteisen välistä ovea auki. Siis sitä samaa ovea, jota Sony aukoo ilman hakaa. Nyt Sonylla oli aksessi eteiseen. Onneksi eteisen ja kuistin välisen oven saa lukkoon, ettei äijä majaile kuistilla ja on kengillä sun muilla edes jokin turvapaikka. Kun tuon oven avasin, niin tokihan Sony oli siellä heti vastassa. Tico otti muutaman kirmausaskeleen, mutta pysähtyi kuin seinään Sonyn kohdalla. Pojat oli kuin mitäkin suolapatsaita. Siis todella jäykkiä! Pojat jäykistelivät hetken kuonot vastakkain. Molemmat varmaan suorastaan pursusivat vieraita hajuja. Sitten toinen murahti. Ei hajua kumpi. Sonya epäilen. Mä sanoin “ei!”. Pojat kipittivät keittiöön ja kohta olkkarista kuului kova huohotus kun poitsut harrastivat selkäuintia matolla. Hassun näköistä menoa. Tässä on siitä pari videopätkää. Kuva on hämärä kun en ollut vielä ehtinyt avata verhoja. Onneksi reissu ei rikkonut noiden välejä. Välillä kun kuulee juttuja, miten koirilla on mennyt sukset ristiin kun ovat olleet erossa jonkin aikaa. Ehkä näiden kohdalla oli vaan hyvä, että molemmat pursusivat vieraita hajuja? Mene ja tiedä...
 
 
 
Pojat ovat tulleet toimeen niin kuin ennenkin eli mainiosti. Just tuossa hetki sitten niillä oli kova painimatsi tuon sohvalta roikkuvan peiton alla :D Viileistä säistä ollaan nautittu ja oon saanut paremmin nukuttua kun Sony ei oo puuskuttanut. Sekin on nukkunut. Keskiviikkona saatiin töistä kesälahjana matkakassit. Hassu sattuma. Harmi vaan kun tuli viikon myöhässä ;)
 
 
Reissun löytö
 
Siellä lemmikkitarvikeliikkeessä juomakuppipaikassa oli semmoinen jänskä muovinen juttu. Sen ulkonäöstä päättelin sen olevan kansimahdollisuus eri kokoisille metallisille vesikupeille. Oikean kokoinen ura vaan oikean kokoiseen kuppiin. Kohta selvisi, ettei se ollutkaan mikään kansiviritelmä. Se oli jotain, josta todella innostuin. Kyseessä oli mielestäni nerokas matkavesikuppi. Tokihan mukaani lähti yksi kappale moista. Se on niinku semmoinen lituskainen silikonilätty, josta viuhkamenetelmällä saa “kasvatettua” puolen litran vesikupin! Ei siis vie juurikaan tilaa repussa kun on littana. Tosi kätsy. Kokoja oli useampi vaihtoehto. Suomen liikkeissä en ole nähnyt moisia. Harmi, jos niitä ei todellakaan ole, sillä menekkiä uskoisin löytyvän. Laitan vielä pari kuvaa havainnollistamaan sepustuksiani. Jospa niistä selviäisi sen kupin idea paremmin. En ole mikään mestari sanankäytössä...
 
      
Siis tämmöisen löydön tein!
 
 
 
Kiitokset
 
Kiitos ja kumarrus Kirsille, joka järjesti meille tämän mahdollisuuden ja oli kivaa matkaseuraa, kuin myös olivat Nemo, Tarja ja Rami. Kirsille ja Tarjalle kehut hienosta luovimisesta ilman karttaa ja kartan kanssa. Ite en olisi moiseen pystynyt kun mun kohdalla suuntavaisto on vain pelkkä sana ja toiseksi en pysty lukemaan mitään liikkuvassa vempeleessä. Huono olo tulee melko nopsaan.
Kiitokset myös niille, jotka malttoivat pitää asian omana tietonaan. On kiva huomata, että vielä löytyy ihmisiä, joihin voi luottaa :)
Enkä tietenkään jätä kiitoksitta Keke Ruusperia ;) Hänen ansiostaan pääsin kotiin nopeasti ja helposti. Ei tarvinnut raahata kapsäkkejä paikasta A paikkaan B.