Ei ollut paljoa aikaa nukkua ja sekin vähä tuli pyörittyä sängyssä kuunnellen, että lähteekö katto irti. Vähän tuli nukuttuakin, mutta ei niin paljoa kuin olisin ehtinyt. Kello oli herättämässä viideltä, mutta puoli viisi olivat unet loppuneet. Pakkasin reppuun kartonkia ja kortit ja lähdin poikien kanssa ulos.
 
Tarvottiin risujen ja pudonneiden oksien seassa. Huomasin yhden ison kuusen kaatuneen kotitiellä. Kotitien jälkeen oli lähes puutonta seutua, joten ei tarvinnut pelätä puun kaatuvan päälle. Pieniä risuja ja hiekkaa lenteli päin pläsiä. Kovat tuulenpuuskat olivat pysäyttäviä kun henki salpautui ja muutenkin eteneminen oli hankalaa.
 
Päätin, että ei kierrätetty kartonkia tällä kertaa. Piipahdus postilaatikolla sai riittää aamulenkiksi. Siihenkin meni tunti. Normaalisti siitä selviäisi noin 45 minsassa. Jos mennessä oli vastatuuli, niin tullessa kävely oli erittäin kevyttä.
 
Kotitielle palattuamme kattelin vähän hirvittyneenä tuulessa taipuvia kuusia. Etenkin yksi kuusi oli aika vaakatasossa. Hetken arvoin, että uskallanko mennä puiden ali. Mutta pakkohan se oli kun ei voinut kiertääkään. Juostiin niiden kuusten ali.
 
Loppuvalmisteluja tehdessäni pohdin, miten päivä tulisi etenemään. Menisikö kaikki niin kuin olin suunnitellut vai oliko luontoäiti laittanut kapuloita rattaisiin? Aamullakin kuuntelin sitä äänikirjaa. Hienosti kirjoitettua tekstiä. Kieltämättä mietin, että kuka sen on kirjoittanut kun EJ ei osaa tehdä tekstejä lauluihin. Toisaalta haastatteluissa se taas osaa puhua. Oli miten oli, niin hienosti kirjoitettua tekstiä. Tykkään sellaisista hienoista “kiertoilmauksista”. Yksi hyvin mieleen jäänyt sanonta on kun kirjassa puhuttiin AIDSiin kuolleesta teinistä. EJ ystävystyi tuon pojan kanssa ja tuo poika sai EJ:n ajattelemaan asioita. Kun sitten tuo poika kuoli, niin kirjassa sanottiin “kun Ryanin silmät sulkeutuivat, minun avautuivat”. Tuo yksi pieni lause kätkee taakseen todella paljon ja tuollaiset lauseet kyllä saavat mun huomion.
 
Kolmas lätty lähti pyörimään, ennen kuin piti pimentää koti ja lähteä. Mutta kyllä tuossa kirjassa revitään EJ vereslihalle. Ei liene ollut helppo prosessi. Kaikkea ei ole tullut kuunneltua vaan lätyt ovat lähinnä pyörineet taustalla kun oon touhuillut muuta. Mutta, ehdottomasti aion kuunnella ne keskittyen pelkästään tekstiin.
 
Kyyti tuli hyvissä ajoin. Pojat olivat seurailleet mun touhuja koko aamun eivätkä olleet malttaneet nukkua. Kaikille turvavyöt ja ensin kamat autoon. Samalla annoin Jomin kuskin pidettäväksi. Jomin pystyi hyvin antamaan kun tiesin, ettei se turhia mökää. Sitten hain pallukan ja laitoin autoon. Ticon kanssa viimeiset tsekkaukset ja toivomukset, että kaikki oli nyt mukana. Nappasin mukaani aurauskepin kun menin Ticon kanssa ulos. Ilman keppiä Tico olisi mökännyt. Riitti, että pidin keppiä Ticon edessä ja jos herra innostui liikaa kuskista, niin heilautin sitä maahan. Näin saatiin suhteellisen rauhallinen kuskin tervehtiminen Ticolta. Jomin laitoin jalkoihini ja sitten kohti seuraavaa etappia.
 
Sinne löydettiin helposti. Isoset ulos autosta ja ovikelloa painelemaan. Jonkin aikaa odotettuani soitin puhelimella ilmoittaakseni, että oltiin oven takana. Mun käskettiin laittamaan koirat autoon ja tulemaan sisälle. Siellä meni hetki kun tehtiin hoitolasopimus ja hoidin maksun pois. Sitten isoset ulos autosta ja kohti heidän viikonloppukotia. Vähän tuntui pahalta jättää heidät, mutta se oli ehdottomasti parempi vaihtoehto poitsujen kannalta. Pojille oli iso ja tilava häkki, koppi, miksi niitä nyt sanotaan. Niille tarjoiltiin aamupala, mutta nappujen rouskutus loppui kun isoset huomasivat, että mä olin lähdössä, niisk.
 
Myrsky oli jo laantunut ja päivä alkoi valjeta auringon noustessa pilvettömällä taivaalla. Ei olisi uskonut millainen sää oli ollut vain muutamaa tuntia aiemmin. Vaikkei tuuli enää tuivertanut, niin ei sitä voinut heti unohtaa. Kuskini oli katsonut netistä, että osan matkasta piti mennä bussilla kun rata oli poikki välillä Karjaa-Salo-Karjaa. En hyppinyt riemusta ajatellessani sitä vaihtojen määrää.
 
Juna-aikataulut olivat ihan sekaisin. Vähintään puoli tuntia olivat myöhässä. Oli peruttuja vuoroja. Asemahalli oli täynnä ihmisiä, joten ei mahduttu penkeille. Menin sitten semmoiseen “kivaan koloon” odottelemaan. Oltiin oltu siinä jonkin aikaa kun vanhempi nainen tuli kysymään, että saiko Jomia silittää. Hän kertoi ihastelleensa Jomia ja oli pakko tulla moikkaamaan kaunista koiraa. Tältä naiselta kuulin, että kympiltä lähtevä juna oli kokonaan peruttu. Se korvattaisiin bussilla. Noh, ihan kiva, ettei tarvinnut vaihdella ja vaihdella.
 
Bussissa meidän lähelle tuli parin corgineidon omistaja. Toisella oli juoksu... Meidän taakse tuli todella ällöttävä äijä. Oli epäsiisti kuin joku pultsari. Heti istuuduttuaan se alkoi jutella corgien omistajan kanssa ja kysyi saako avata oluen... Mies solkotti suomea ja enkkua sekaisin. Suomalainen se oli, mutta kai se oli jotenkin muka hienompaa heitellä enkunkielisiä sanoja sekaan. Mullekin se yritti jotain puhua, mutta mä totesin tylysti, että mä nukun. Mä en voinut sietää sitä ällötystä ja jos se ei olisi tajunnut jättää mua rauhaan, niin mulla kyllä olisi palanut käämi ja olisin sanonut sille “fuck off!”. Ihmettelin, että miten se corgien omistaja kesti sitä ällötystä, joka paperin puutteessa niisti käteensä. Hrrrh!
 
Vähän tuli nukuttua matkalla. Bussi meni vain Espooseen asti ja siitä neuvottiin jatkamaan lähijunalla. Great... Junalippua hommatessani olin valinnut aikaisemman vaihtoehdon, jotta olisi mukavan väljästi aikaa reissata. Liian tiukat aikataulut ahistavat. Nyt kuitenkin alkoi mun väljäksi suunniteltu aikataulu lähenemään mun kurkkua kiristävän otteen kera. Alkoi jännittämään, että ehditäänkö kehään ollenkaan!
 
Bussi ajoi kerran harhaankin. Espoossa oltiin vähän jälkeen kahdentoista. Sitten ettimään lähijunaa. Corgien omistaja oli ihan yhtä pihalla kuin mäkin. Hypättiin junaan, jossa luki Helsinki. Junalla kun menee niin Pasila on heti Espoon jälkeen. Vaan nyt ei ollut niin. Kerta toisensa jälkeen tuli kaiken muun nimisiä pysäkkejä kuin Pasila. Ihmettelin ääneen, että oliko tämä menossa lainkaan Pasilaan. Yksi nainen sanoi, että kyllä junalla pääsi Pasilaan. Se oli helpottavaa kuulla. Ehkä sittenkin ehtisin vielä kehään.
 
Junassa oli tiivis tunnelma ja ne corgit olivat ihan meidän lähellä. Pienen casanovan sydän läpätti ja häntä väpätti ihanalle corgineidolle. Eikä miekkonen lannistunut, vaikka tyttö ilmaisi ärähtäen mielipiteensä pienen pojan aikeista. Herra puupää...
 
Pasilaan saavuttiin kun oltiin ajeltu puoli tuntia junalla. Mistä hemmetistä se oikein kierteli? Kieli vyön alla kohti messaria. Kun rokotukset oli tarkistettu, niin sitten alkoi kehän etsintä. Ei meinannut löytyä ja tuli aika epätoivoinen olo.
 
Kun sitten vihdoinkin löysin oikean kehän ja näin siellä tutun islisten omistajan, kysyin, että joko kehä oli ollut. Ei suinkaan, vaan se oli pahasti myöhässä. Aaah, miten ihanaa ja helpottavaa se oli kuulla! Nyt saatoin huokaista helpotuksesta.
 
Onneksi mulla on tapana reissata väljillä aikatauluilla, sillä nyt kesti kolme tuntia päästä messariin. Enpä olisi tuota uskonut kun lippua varasin. Laskeskelin, että on ihan kivasti aikaa ennen kehää ja noin. Mutta, koskaan ei voi tietää mitä tuleman pitää. Oli kyllä helpotus huomata, että vaikka oli perjantai ja 13. päivä, niin silti vastoinkäymisistä huolimatta ehdittiin kehään. Eikä tuo päivä muutenkaan ollut epäonnen päivä...
 
Jomi oli ainoa uros nuorten luokassa. Seisotus, ympäri, et ja seisotus. ERI SA! Hymyillen pois kehästä. Ihan mahtava tulos! Uroksia oli viisi jos nyt oikein laskin (isliksiä 9 kaiken kaikkiaan). Paikalla oli komistus ja muita urosmaisia uroksia. Paras uros kehään mentiin numerojärjestyksessä. Jomi oli ekana. Pojat ravasivat kierroksen ympäri ja tuomari pysäytti. Järjesteli vähän koiria ja sitten taas ympäri. Ja vielä kerran ympäri. En ollut uskoa kun tuomari viittoi meidät ykköseksi!!! Mä olin aiv-van puulla päähän lyöty! Ei mulle ollut tullut moinen mieleenkään vaikka Jomi oli edelleen ekana järjestelyn jälkeen. Mulla ihan tärräsi kädet kun otin vastaan sertiä ja Jomin ekaa ceetä. Urosten voitto tuli kyllä ihan puun takaa!
 
Narttuja kuvatessani kädet tärräsivät vielä jonkin verran, joten tämä on mun tekosyy huonoihin kuviin ;) Nartut voitti Tanskasta asti tullut neitonen. Tämän kanssa Jomi kisasi ropista. Seisotus ja liikkeelle. Jomi lähti nätisti liikkeelle. Sitten jossain vaiheessa hokasi, että takana oli tyttö ja sen jälkeen Jomin pää ei enää kääntynyt eteenpäin. Ja seisotus oli vaikeaa... Mutta, hittolainen jompula-pompula oli vespi!!! Sai sitten jonkin HeW- tittelin. En ihan tarkkaan tiedä miten se oikein kirjoitetaan. Niin ja tuomari piti kovin molemmista koirista.
 
Se oli kyllä kivaa, että kehässä oli pari tanskalaista ja ruotsalaista koiraa. Ja sitten tämä tanskalainen oli herra, joka omistaa Jomin siskon. Harmillisesti sisko ei ollut mukana, mutta oli se kuitenkin kiva tavata livenä :) Onniteltiin puolin ja toisin. Mies kysyi, että miten onnitellaan suomeksi ja sanoi sitten “onneksi olkoon” niin hyvin kuin taisi ja hyvin se meni.
 
Kehän jälkeen soitin enolle, että oltiin valmiita lähtemään. Vielä piti hakea palkinnot ennen messarista poistumista. Palkintopaikan löytäminen ei ollut helppoa. Kiertelin ympäriinsä aikani, ennen kuin kysyin. Ja tietenkin just silloin se paikka oli niin lähellä, että nolotti, että oli kysynyt ;D
 
Mun mielestä oli vähän huonot palkinnot siihen nähden miten isosta näyttelystä oli kyse. Poksua vain yhtä sortimenttia. Sen lisäksi oli tarjolla Showlinkin ja M&M:n 5 e:n lahjakortit. Otin poksun ja kolme M&M:n lahjakorttia. Vähän se tuntui hassulta ajatella. että pienemmän kalibeerin näyttelyissä on ollut tarjolla näyttävämpiä ja laajempi valikoima poksuja kuin nyt. Onneksi sentään poksussa lukee näyttelyn nimi.
 
Oli jo kulunut tovi mun soitosta kun vielä edelleen sompailin messarissa ulospääsyä ettien. Aloin jo miettiä, että pitäisikö mun soittaa uudelleen ja sanoa, että tulossa ollaan kyllä. En tehnyt niin, sillä oltiin ihan just Pasilan liepeillä, jossa eno odotteli kärsivällisesti. Pahoittelin, että oli kestänyt.
 
Mentiin lähijunaan, jolla reissattiin pari pysäkkiä. Sitten hypättiin bussiin parin pysäkin ajaksi, jonka jälkeen oltiinkin jo miltei enon kotona. Tuo reitti mun oli määrä muistaa seuraavana päivänä.
 
Eno lähti vaimonsa kanssa käymään kaupassa. Meikä jumittui eteiseen toviksi kun viestiä pukkasi. Oli vähän hankalaa purkaa kasseja ;D
 
Ruuaksi oli jauhelihakastiketta, spagettia ja salaattia. NAM, ruoka oli hyvää, kiitos. Sitten jäätiin Jomin kanssa kaksin joksikin aikaa kun eno vaimoineen käväisi saunassa. Mä olin funtsinut, että kehtaako tuota kysyä, että voinko pesaista Jomia. Vaikkei ollut märkää, niin silti Jomilla oli mustat tassut tienpölyn vuoksi. Pakkohan se oli uskaltaa, että oli sitten puhdas koira seuraavanakin päivänä kehässä. Jomin sai toki pestä ja mulle tarjottiin pyyhettäkin. Sanoin, että Jomilla oli mukana oma.
 
Niin, silloin kun näitä näyttelyitä mietin, tuli taas jahkailtua turhan kauan, sillä sitten kun päätin, että joo, menen, niin eihän silloin enää mitään hotellia saanut Hesasta tai edes sen läheltä. Karjaalta löytyi idyllisen oloinen majoitus. Olin ihan innoissani eikä Karjaalta niin mahoton matka ollut Hesaan. Ja kun majoituksesta ei ollut pitkä matka juna-asemalle, niin varasin huoneen.
 
Sukulaisiltani en kysynyt, sillä niillä ei ole ollut koiraa ja jotenkin tuntui, ettei heistä olisi kovin kivaa saada siistiin asuntoon karvoja ja ehkä hiekkaa jos oikein kökkö sää sattuu olemaan. Siellä on kyllä on tullut muutaman kerran punkattua kun eräs ulkomaan elävä on tullut piipahtamaan Suomeen. Mutta tuolloin olen ollut ilman koiraa.
 
Mua oli pyydetty ilmoittamaan sitten kun oon seuraavan kerran Hesassa. Tein niin ja tuolloin multa kysyttiin, että missä aion yöpyä. Kerroin suunnitelmastani, jonka jälkeen meidät toivotettiin tervetulleeksi heille. Muistutin vielä, että mulla on koira. Ei haitannut, siispä peruin varaukseni.
 
Kieltämättä vähän jänskätti, että mitä meinaavat Jomista. Mutta, kun huomasin, että he olivat ihan myytyjä Jomin edessä, niin ei tarvinnut murehtia enää mistään. Jomillekin olisi ollut spagettia ja kastiketta, mutta olin ehtinyt jo antamaan pojulle naput, joten Jomi ei saanut. Kun ne kuulivat, että Jomi tykkää juustosta, niin sitä pikkupojalle sitten vuoltiin siivu toisensa jälkeen.
 
Loppu ilta vietettiin olohuoneessa enemmän vähemmän töllöä katellessa. Hauskoissa kotivideoissa vikisi pentuja, Jomi meni ihan lähelle töllöä keikuttelemaan päätään ja välillä katteli töllön taakse. Kun pentupätkä oli ohi, Jomi alkoi selkeästi ettiä, että mihin ne menivät. Meillä oli hauskaa kun kateltiin Jomin touhuja. Pentupätkän jälkeen Jomikin katteli Hauskoja kotivideoita. Hassu.
 
Oli jotenkin hassua mennä nukkumaan, todeta, että seuraavanakin päivänä on näyttely, mutta hyvin pystyi nukkumaan seiskaan asti. Oho!
 
Vielä on pakko muistella paria muuta näyttelyyn menoa, jolloin kehään ehtiminen oli vähän kyseenalaista ja sitten kävikin uskomattoman hyvin. Vuonna 2009 isoset olivat auton takapenkillä menossa messariin. Sinne oli mielettömät jonot. Turusta Hesan messariin kesti neljä tuntia. Puolitoista tuntia vietettiin matelevassa jonossa. Tuona aikana huomasin Ticon sotkeneen ittensä auton turvavyöhön. Toinen takatassu oli tosi pahasti jumissa ja Ticoon sattui. Se oli hirveää kun ei voinut mitenkään auttaa. Kehään ehtiminen oli kyseenalaista ja mielessä vilahteli jos näyttelyreissu muuttuisikin eläinlääkärireissuksi. Kun vihdoin saatiin auto parkkiin, kysyttiin muilta kuskeilta, että löytyikö jotain terävää. Löytyi ja Ticon tassu saatiin vapaaksi, huh!
 
Tico käveli ihan normaalisti, joten kohti messaria. Kehä oli onneksi myöhässä. Ehdittiin kehään, josta Tico loppujen lopuksi nappasi toisen sertinsä ja vara-ceen!!! Moista tulosta en kyllä olisi ikinä osannut odottaa.
 
Sitten vuoteen 2010. Tuolloin oltiin äipän kanssa suunnistamassa kohti Seinäjoen kehää. Navi ohjasi meidät Peräseinäjoelle. Kun vekotin itsepintaisesti väitti, että perillä oltiin, niin ei auttanut muu kuin yrittää löytää paikalle omin avuin. Ja muiden myös. Ekalta kun kysyttiin, niin saatiin kuulla, että oltiin 30 kilsan päässä Seinäjoesta. Appuuva ja klunksis! Ehditäänkö kehään ja löydetäänkö edes paikalle???
 
Noh, ehdittiin kehään ja loppu onkin historiaa joka päätyi aina BIS4 asti. Uskomaton reissu!
 
Ja nyt taas oli vähemmän mukava näyttelyyn meno ja tuli ihan uskomaton tulos. Hauskaa tässä on sekin, että kaikkien koiruuksien kohdalla on käynyt noin. Koskaan ei voi tietää mitä tuleman pitää. Kaikkia näitä esmejä yhdistää sekin, että kehään on ehditty kun meikällä on tapana suunnitella väljä aikataulu reissaamisen suhteen. Ja niin tulee jatkossakin olemaan. Ei kuitenkaan niin väljä, mitä oli kun pääsin kyydissä Vaasaan ;)
 
No, mutta lopetetaan höpinät tältä erää ja laitetaan vielä kuvia ja arvostelu liittyen siniseen osuuteen Jomin värisuorassa (väri tulee pokaalin viivoista). 
 
 
              v%C3%A4ri5-normal.jpg
 
 
              v%C3%A4ri4-normal.jpg
 
 
Tuomarina oli Tanya Ahlman-Stockmari.
 
Erinom. rotutyyppiä. Tasapainoisesti rakentunut. Erinom. pää, ilme. Hyvä etuosa. Kaunis ylälinja. Tasapainoiset kulmaukset. Liikkuu hyvin.”
 
 
             v%C3%A4ri1-normal.jpg