Joop, elikkäs kovasta yrittämisestä huolimatta en saanut niitä linkkejä toimimaan täällä, joten poistin ne kaikki videot ja latasin ne uudestaan. Testin perusteella luulin sen auttavan, mutta eipä auttanut. Vuodatuksessa on tapahtunut muutos ja se lienee se syy mikseivät linkit toimineet täällä. Hoh hoijaa, johan oli vääntöä yhtien linkkien takia, mutta se vääntö piti tehdä, jotta sain selville mistä kiikasti.

Tässä samalla kuuntelin poikkeuksellisesti radiota. Ei sitä jaksa juurikaan kuunnella enää kotona kun koko yön on sitä kuunnellut. Nyt tein poikkeuksen. Kun radiossa alkoi valittaa klarinetti, Sony pomppasi uniltaan ja meni radion viereen päätään kallistelemaan :D Sitten kun tuli laulua, Sony sanoi "puff". Liekö sitä harmitti kun hänen kuuntelunautintonsa pilattiin? ;) Sony muutenkin on herkempi äänien suhteen kuin Tico. Luontoillan alussa soitetaan aina jonkin linnun laulua ja se kai on Sonysta sen ohjelman paras kohta. Sitä äijä kuuntelee korvat höröllään ja pää keikkuen. Ticon oon nähnyt vain kerran reagoivan johonkin radion ääneen. Silloin sieltä tuli se Santanan biisi, jonka alussa vonkuu kitara siihen malliin, että se maalaa mun mieleen kuvan laskevasta auringosta. Ehkä se vähän kuulostaa koiran ulvonnalta?

Tässä sitten ne edellisessä kirjoituksessa luvatut linkit. Tuon on kyllä jotenkin niin suloinen tuo Sonyn pakitusvideon loppu kun toinen nappaa sen teippirullan suuhun ja istuutuu. Harmittaa, että katkaisin kuvaamisen pikkuisen liian aikaisin, sillä Sony sanoi se rulla suussaan "puff" ja katteli maisemia.

youtu.be/MFDnq4wWIg8  Sony pakittaa teippirullan kanssa

youtu.be/YoBpBDZGqnk   Pojat syövät jäätä

youtu.be/pkuNLYF28Ts   Sony syö jäätä

youtu.be/VUYWbbX9ilU   Tico syö jäätä

youtu.be/TKnRydCMaig   Vetoleikkiä teippirullan kanssa

youtu.be/QP9mIbnICgs   Tico & teippirulla

youtu.be/MEEAKm-BM70   Vähän jahtailua

P.S. Oli kaunis ja kirkas aurinkoinen päivä. Voiskos illalla näkyä jotain värejä taivaalla?

Joskus kirjoittaminen voi jumittaa niinkin hölmöstä syystä kuin, että ei ole “kunnon otsikkoa”. Niin kävi nyt. Ei sitä viittis laittaa miljoonaa otsikkoa tyyliin “koulutuksia” tms. Onneksi aika usein ne otsikot pulpahtavat päähän kuin itsestään eikä niitä tartte miettiä. Muutta toisinaan taas käy näin, ettei millään keksi mitään. Pitäis kai vähentää kirjoittamista, niin ei tulisi pulaa otsikoista niin helposti ;)

Tiistaina tuli taas Ticon kanssa todistettua yksi vanha sanonta todeksi. Ennen kuin lähdin Ticon kanssa koulutukseen, niin käytin Sonya pikku lenkillä. Kokeilin pitkästä aikaa kotoilua (=KOti TOko) ja johan äijyli yllätti positiivisesti. Ensin kokeilin liikkeestä seisomista. Eihän se onnistunut vaan aina tuli istumista, joten taas menin siitä, missä aita oli matalin ja istutin Sonya. Joka kerta pysähtyi mallikkaasti istumaan. Sama mallikkuus oli tarjolla maahan menoissa. Ajatella, että meni noinkin hyvin kun en oikeasti muista koska viimeksi oltais kotoiltu. Haluaisin kyllä, mutta ei mun aika kaikkeen vaan riitä. Työmatkoihinkin pitää nyt varata hiukka enemmän aikaa kun vaihteet on jäässä. Oon jäädyttänyt pyörään kakkosvaihteen. Hyvällä kelillä sillä on kenkkua ajella kun etenee niin hitaasti. Vastatuulessa ja mäissä taas kakkonen on ihan hyvä. Kumma juttu, ettei viime talvena ollut tuota ongelmaa vaikka oli kylmempää. Kokeilin Sonyn kanssa myös käännöksiä. Oikeelle meni ihan kivasti, mutta vasen ei niinkään. Se ei yllättänyt ja tiedän, että siinä odottaa työmaa jos joskus sitä alkaa ihan hiomaan. Sony kun on kömpelömpi kuin Tico, niin se ei käänny yhtä sutjakkaasti vasemmalle.

Pakkasta oli –13, joten pähkäilyn jälkeen puin Ticolle takin. En todellakaan tiedä oliko se tarpeen. Juostessa tulee kuuma, mutta kuitenkin...? Sonyn kohdalla asia olisi ollut helppo ja vaatetus ei olisi ollut heijastinliiviä kummempi. Sonylla nyt kun on tuota turkkia ainakin tuplaten Ticoon verrattuna.

Odotellessa taas kokeilin, että miten Tico teki. Ja hyvinhän se pysähtyi istumaan ja seisomaan. Käännökset sujuivat myös hyvin. Kokeilin myös sitä peruutusjuttua ja iloinen Tico tuli sivulle.

Koulutuksessa oli alkuun just tuota peruutusjuttua ja kivasti Tico tuli sivulle. Ohjelmassa oli taas samaa kuin viimeksi: paikoillaanoloa ja luoksetuloa. Nyt sai ite päättää mihin asentoon koiran jättää. Alkuun jätin Ticon makuulleen. Pari kertaa nousi. Toinen kerroista tapahtui kun luoksetuloharjoitusta tekevä hoffi alkoi haukkua mua. Tico alkoi myös haukkua. Ensin makuultaan ja sitten nousi ylös. Kokeilin Ticon kanssa myös istumista, mutta eihän se nyt tietenkään mennyt niin hyvin kuin makoilu. Joko äijä ei pysynyt tai se alkoi makoilemaan.

Taas oli alkuun sitä peruutusjuttua. Ja voi pettymystä, sillä Tico oli taas ihan iloton :( Alkutreenin perusteella olin jo vähän odottanut muuta... En sitten tiedä vaivasiko toista ne rivissä olleet koirat vai mistä johtui takapakki. Leikkiminen ei myöskään onnistunut :( Tää on kyl tosi nyyh! Nyt Ticon kohdalla pitää sanonta “kyllä se kotona osaa” paikkaansa.

Keskiviikkona töiden jälkeen otin tunnin unet, sillä tiesin, etten ihan heti pääsisi nukkumaan. Oli miittaaminen treenikamujen kanssa :) Alkuun oli taas kiertelyä ja se meni ihan kivasti. Sitten kun mun sormet ei enää kestäneet, niin mentiin ympyrää. Mentiin ensin edellä ja hyvin meni. Sitten kun vaihdettiin liideria, niin Sonysta lähti ääntä. Mutta se määrä, joka siitä lähti, oli niin vähäistä, että jos sen verran äijä juttelisi kehässä, niin ei haittaisi mua. Tuo hirtto on kyllä hyvä oivallus! Reilu tunti taas hujahti mukavissa merkeissä. Nää on kyllä kivoja miittejä :)

Ei sitä olisi juurikaan pidempään voinut treenailla. Mulla oli luuri hälyttämässä klo 10.15 ja minsaa vaille poistin hälytyksen. Hälytys oli, jotta osaisin lähteä treeneistä ajoissa. Olin sopinut nokipojan kanssa treffit klo 11. Viime perjantaina oli laatikkoon ilmestynyt ilmoitus tulevasta visiitistä. Ja kuinkas ollakkaan, että just samalle päivälle kuin oli sovittu treenit! Treenin peruminen ei käynyt edes mielessäkään (niistä pidetään kiinni kynsin ja hampain), joten nokipojan oli sitten tultava myöhemmin.

Tällä kertaa se tuli ihan ajoissa (viime vuonna tuli myöhässä). Tsekkasi tilanteen ja alkoi hommiin. Viime vuonna pojat olivat aitauksessa kun nokipoika kävi. Enää ei ole aitausta (jei!), joten laitoin poijaat olkkariin ja pyykkitelineen oven eteen. Kyllähän siitä nyt ainakin Tico olisi kevyesti pompannut yli, mutta olin ite siinä syöttelemässä äijille nappuja. Pojat olivat nätisti. Tico haukkui kahdesti ja noilla molemmilla kerroilla nokipoika tuli sisälle. Sony oli hiljaa. Jotain poikien käytöksestä lienee kertoo nokipojan kommentti “kylläpä ne ovat nätisti”! Mä sitten kysyin, että uskoisiko se, että mun koirat ovat haukkuherkän rodun edustajia. Eipä olisi uskonut...

Torstaina kävin kauppareissulla hakemassa pojille lisää sapuskaa M&M:sta. Samalla kattelin niitä pakastejuttuja. En kuitenkaan ostanut mitään kahdesta syystä. Toinen oli se, että mulla oli jo kauppakassit ja siten ihan tarpeeksi kannettavaa. Ja toiseksi tilasin viikolla vähän herkuteltavaa pojille pakkaseen. Osallistuin Muschin kimppatilaukseen. Se vähän harmitti, että ne myyntierät oli niin isoja, sillä olisi kyllä tehnyt mieli tilata paljon enemmänkin. Mutta kun ei ole erillistä pakastinta, niin tilasin vain kurkkutorvia 10 kg pakkaseen. Toivottavasti mahtuvat sinne. En osaa yhtään arvioida. Kovin yritän nyt tyhjentää pakastinta, jotta poikien herkut mahtuvat sinne. Tilasin myös ison kasan possunkorvia. Ne säilyvät ilman pakastinta, samoin kuin savulumpiot. Kovin olisi kiinnostanut tilata kanan kivipiiraa. Yksi koiranomistaja kehui noita ja olisin mielelläni testannut, mutta senkin myyntierä oli joku 8 tai 10 kg. Nappasin M&M:sta esitteen niistä pakkastuotteista ja hyvältä kyllä kuulostavat ja jippijaijei, sen esitteen mukaan M&M:sta saisi myös tuota piiraa ja vieläpä pienemmissä pakkauksissa, jos oikein käsitin.

Pakkasta on ollut pitkin viikkoa siinä kympin kieppeillä. Loppu viikosta alkoi pieni tuulenvire puhallella ja se teki asteista ainakin tuplaten kylmemmän tuntuisia. Iltaisin on ollut pilvistä ja se harmittaa. Viikolla kun oli kova aurinkomyrsky ja sen johdosta on saanut ihailla tavanomaista upeampia revontulia. Niitä olisi saattanut nähdä täälläkin, mutta pilvet estivät, hmph. Arvatkaa vaan, olinko kateellinen kun kuulin isältä, että Kajaanissa oli näkynyt kolmena iltana ja vieläpä kaikissa väriskaaloissa, argh!!! Ihan epistä...

Alku viikosta Sony pölli teippirullan ja sai siitä itelleen uuden aarteen. En ottanut sitä pois, sillä lumihangessa uitettu teippi oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Perjantaina taas kökötin pihalla kameran kanssa ja Sony piti omaa kivaa sen rullan kanssa. Sony kaivoi maassa olevaa teippirullaa ja tietty pakki päällä. Sain siitä muutan kuvan. Ticokin sai vähän leikkiä sen rullan kanssa, mutta enimmäkseen se oli Sonyn juttu.

Lauantaina olin taas pihalla noiden kanssa. Kamera löytyi taaskin mun kourasta, mutta astetta pienempi sellainen. Tavoitteenani oli saada ainakin pari videopätkää Sonysta. Toisen sain, eli sain pätkän, jossa Sony pakittaa kaivaen sitä rullaa. Sitä toista, joka olisi ollut hinkaten puun kiertelyä, en saanut. Ehkä vielä joskus. Hassua kyllä, että tämäkin persoonallinen ominaisuus löytyy Sonyn velipojalta. Alkaa mennä jo varsin yliluonnolliseksi kun noilta kahdelta löytyy niin paljon ominaisuuksia, joita en ole muilla koirilla aiemmin tavannut! Kai ne sitten on jotain sukua, vaikkei päällepäin ihan heti sitä välttämättä uskoisi ;) Tämä teksti on sitten enää kuvia ja videolinkkejä vaille valmis.

                                 Että sitten teippirulla voikin olla kiva juttu! :D

Jostain syystä en saa nyt laitettua tänne linkkejä? Täytyy kattoa josko jaksaisi koittaa myöhemmin uudelleen. Hättäisimmille tiedoksi, että sieltä ne pätkät löytyvät, missä on mun muutkin videot ;)

Pe-la yönä heräsin kaiketi puoli kahden aikoihin. En tiedä tarkalleen kun en heti kelloa katsonut. Aikani yritin saada unta, mutta kun se ei onnistunut, niin vilkaisin sitten lopulta kelloa. Oli puoli kolme ja arvioisin tunnin verran yrittäneeni saada unta. Vielä oli puolitoista tuntia ennen kuin pärähtäisi suunniteltu herätys soimaan. En halunnut nousta ja lopulta vielä sain nukutuksi ennen kellon soimista. Sitten kun oli aika herätä, niin eikös sitten taas olisi maistunut uni pidempään. Höh, ihan tyhmää. Köllöttelin vielä vartin verran vällyissä ja suunnittelin herätyksen siirtämistäkin. Lopulta kuitenkin totesin, että kyllä se oli noustava, jotta Tico saisi kunnon lenkin.

Kun olin saanut kammetuksi itteni ylös sängystä ja päässyt ovesta ulos, niin huomasin, että siellä satoi hiljaksiin lunta. Lenkki kesti juuri sen verran, että Sony oli vääntänyt kasan. Sitten Sony sai jäädä yksi kun lähdin Ticon kanssa pyöräilemään. Pyöräiltiin semmoiset puolitoista tuntia. Alkuun Tico juoksi 2-3 metriä pyörän edellä, että ainakaan ei puuttunut vauhtia tai intoa. Loppumatkasta asetelma oli sitten päinvastainen.

Sitten tiskailin, vähän söin ja pakkailin. Kamat menivät islisreppuun vaikka sen vetska onkin rikki. Toisinaan se pysyy kiinni, joten yritin tehdä repusta mahdollisimman kevyen, jottei se vetska pettäisi. Otin mukaani varulta muovikassin, jonne repun pystyi heittämään jos se vetska ei pysyisi kiinni.

Kun valmistauduin vessassa, kuulin oven takaa hiljaista itkua. Aattelin, että Tico se siellä itkee. Olin todella yllättynyt huomatessani, että itkijä oli Sony! En ole koskaan aiemmin kuullut sen itkevän ja jo luulin, ettei se edes osaa itkeä. Näemmä siitä löytyy tuokin äänilaji, vaikka sitä kovin harvoin käyttääkin.

Kasilta vein pojat pienelle yhteislenkille. Sitten täytin Ticolle sen jouluna saadun pullon napuilla, jotta toinen voi ikävän kalvatessa tarttua pulloon ;) Olin suunnitellut laittavani lenkkarit, mutta tuon yhteislenkin aikana totesin, että pakko oli laittaa talvikengät, sillä nilkat olivat kastuneet lenkkareissa tuon pikku lenkin aikana. Todennäköisesti se noin tunnin kävely, joka meillä oli edessä, olisi kastellut jalat kokonaan (mulla oli repussa toiset kengät kehää varten kun ei pikkukengillä talvella kävellä) ja sehän olisi ollut selvä kutsu flunssapöpöille. Saatoin sen kutsun lähettää muutenkin, sillä toppatakin sijasta laitoin päälle ohuemman takin. Pakkasta oli joku –5 eikä tuullut, joten päättelin, että toppiksen kanssa tulisi kuuma kävellessä. Se taas ei olisi ollut kivaa olla hikisenä. Sauna on mun mielestä ainoa paikka hikoamiselle. Muutoin se on inhottavaa. Ja muistelin, että Turun messari olisi lämmin paikka, joten senkin takia uskalsin lähteä liikkeelle kevyemmällä vaatetuksella.

Mulle oli tarjottu kyytiä ja me oltiin hyvissä ajoin treffaamispaikalla. Liikekeskuksen pihaan oli aurattu todella isoja lumikasoja. Treenailin Sonyn kanssa ajankuluksi. Tein muutaman kierroksen ympyrää ja sitten seisotus. Palkaksi heitin namit lumikasaan ja käskin Sonyn etsiä. Kiertelyssä oli toisinaan edistämistä. Mä olin jo ehtinyt unohtaa minkä värinen auto mua tulisi hakemaan. Olettaisin, että se oli se sama auto, joka oli Tarton reissulla. Oltiin sovittu treffit puoli kympiksi. Siihen aikaan soi mun puhelin ja mulle ilmoitettiin myöhästymisestä. Ajokeli oli kuulemma ollut todella kamala. No, eipä hän pahasti myöhästynyt. Vain kymmenisen minuuttia.

Mä oli suunnitellut, että olisi kiva olla paikalla näyttelyssä siinä kympin aikaan, niin ehtisi sitten totuttaa Sonya paikkaan ja tapailla niitä muita koiranomistajia. Oli aika hyvin, että kaikkien kehät olivat ihan lähellä. Paitsi se holsku, joka oli ihan toisella puolella messaria. Sitä en nähnyt. Mielestäni kaikki muut näin.

Tein Sonyn kanssa kierroksen, mutta en nähnyt yhtäkään tuttua. Shelttikehällä hoksasin, etten tiennyt yhtään minkä näköinen omistaja sillä oli. Onneksi reissuseuralaiseni oli ostanut näyttelyluettelon, josta etsin mikä numero sillä koiralla oli. Katselin myös muiden numeroita.

Sitten näin sen mittelipojan omistajan, jonka kanssa meillä oli treenisuunnitelmia jos vaan joku kolo löydettäisiin. Lähdettiin sitä sitten etsimään. Sony tuli nätisti namin perässä. Välillä sitä kiinnosti liikaa jokin ohitettava koira ja silloin piti muistuttaa herraa, että nyt vaan mentiin.

Treenikolo löytyi myyntikojujen läheltä. Mentiin ympyrää niin, että vuorotellen toinen oli edessä ja molemmat pojat olivat hiljaa :) Siinä kun vaihdeltiin kuulumisia, se mitteli vähän haukahteli, mutta onnistuin pitämään Sonyn hiljaisena. Hyvä Sony! Kuulin ikävästä hyökkäystapauksesta: nuoren mittelipojan kimppuun oli hyökännyt saku. Sen takia se mitteli ei ollut päässyt nyt näyttelyyn :(

Kun palasin kamojamme vahtivan kamun luo, niin päätettiin lähteä kattelemaan myyntikojuja. Kysyin, voitasiinko kiertää shelttikehän kautta. Tokihan se sopi. Mentiin siinä myös pumikehän ohi ja pälyilin näkisinkö siellä ketään tuttua. En nähnyt. Olin painanut mieleeni sen sheltin numeron ja kehän ohi mennessämme kyttäilin kaikkien merlekoirien numeroita. Jo heti toinen numero tärppäsi. Kysyin, että oliko tässä se ja se. Omistaja oli hetken kuutamolla ja mä jo luulin erehtyneeni. Sitten se miltei huudahti, että “ai, tässäkö on Sony?!?” Heh, oikeaa henkilöä olin puhutellut. Oli kiva jutella hänen kanssaan. Mahdollista seuraavaa kertaa ajatellen nyt tiedän minkä näköistä ihmistä etsiä.

Myyntikojuilta en löytänyt rotukrääsää. Mielestäni sitä oli aika heikosti tarjolla. Enimmäkseen myynnissä oli leluja, ruokaa ja herkkuja. Kun mentiin sen treenikolon ohi, niin sain huomata sen jo täyttyneen. Sitä ei sitten kannattaisi harkita sen urosisliksen kanssa treenailuun.

Palattiin tukikohtaamme ja näin sen samoissa näyttelytreeneissä meidän kanssa käyvän mittelityttösen. Meidän ohi myös meni se, joka oli antanut meille kyydin sinä sateisena sunnuntaina. Kohta meidän luo ilmestyi ensimmäinen rotukaveri. Sony oli sitten kahden neidin seurassa eikä kumpikaan oikein näyttänyt pitävän Sonysta. Naiset ;) Se tyttö oli myös ollut Hesassa ja vähän mä olin, että öööömmhh... Hän kuitenkin tervehti mua ja esitteli ittensä kättään ojentaen. Se helpotti, sillä tuohan oli ihan selkeä ele, ettei hän ajatellut Sonysta tyyliin “jaa, tuossa on TUO koira...”. Voihan se olla, ettei hän meitä muistanut sieltä ja parempi niin.

Seuraavaksi taidettiin nähdä Hesassa VSP:nä olleena koiruus. Se omistaja tuli sanomaan mulle, että “toivottavasti se Helsingissä tapahtunut ei toistu”. Yhdyin hänen toiveeseen ja lisäsin, että ei me olla tulossa siihen kehään, jossa valitaan rotunsa paras. Se tyttönen oli menossa sinne veljensä kanssa. Sony ja se VSP nuuskuttelivat toisiaan, eikä olisi ihan heti uskonut millaisen shown ne kaksi olivat saaneet aikaan Hesassa!

Näyttelyyn oli ilmoitettu myös Ticon ihana puolisisko ja sekin tuli siihen meidän lähelle. Se oli kyllä kivaa olla niin monen rotunsa edustajan ja niiden omistajien lähellä. Puolisiskon omistajalta kuulin ihan karmivan jutun hiljattain olleesta näyttelystä!

Paikalle taisi viimeisenä tulla meidän ihana treenipari. Kello oli jo sen verran paljon, etten enää uskaltanut ehdottaa treenikolon ettimistä. Onneksi olin saanut treenata tuon mittelipojan kanssa, niin en ollut niin paniikissa. Kiitos heille oikein paljon  Olenkin unohtanut hehkuttaa, että se mitteli on iso ja ihana! Tiesin, että se on tavanomaista isompi poitsu, mutten kuitenkaan olisi osannut odottaa, että niin iso. En tiedä onko se jopa Sonyakin isompi vaiko hämäsikö sen mittelin mahtava turkki silmää, mutta Sony näytti pieneltä siihen verrattuna. Tuon mittelin & Sonyn olemuksessa on jotain samaa.

Odotellessamme syötin Sonya aika ahkeraan. Se oli kyllä hienoa, ettei Sony edes kertaakaan puhahtanut odottelun aikana. Siitä prismailusta on näemmä ollut hyötyä, sillä odottelupuhina näyttää poistuneen. (Sony ei myöskään ole puhissut kun ollaan kökötetty bussipysäkillä koiria bongailemassa.)

Eräs vanhempi nainen tuli ihastelemaan Sonya ja kysyi rotua. Nainen oli ihan myyty Sonysta. Juteltiin ja huomattiin, että asutaan samalla suunnalla. Small wordl :D Hänellä ei ole koiraa, mutta ilmeisesti kuitenkin ulkoilee kun sanoi lähtiessään, että ehkä me joskus vielä törmätään lenkillä.

Me oltiin Sonyn kanssa vähän silleen muiden islisten takana, jottei ihan siinä valtaväylällä oltais. Mua huvittikin kun yksi mies käveli niiden muiden islisten ohi ja tuli kysymään multa onko Sony islanninlammaskoira? :D Sen miehen siskolla oli tyttöislis. Oli joku kodinvaihtaja ja tiesi vain sen tytön kutsumanimen. Jotenkin se nimi tuntui hirmu tutulta, mutten kuitenkaan saanut päähäni yhtään sen nimistä koiraa. Se asuu jonkin matkan päästä Turusta. Ilmeisesti Sony oli paljon sen tytön näköinen tai jotain kun se mies oli marssinut niiden muiden islisten ohi ja oli hämmästynyt kun näytin, mitkä muutkin oli isliksiä.

Meitä kävi moikkaamassa Sonyn siskontyttären omistajat. Se oli tosi kivaa. Neiti on kuulemma menossa ekaan mätsiin maaliskuussa! Houkuttelin heitä tulemaan niihin näyttelytreeneihin, joissa mekin käydään. Saas nähdä saanko nähdä pirpanan livenä. Se olisi kyllä ihan huippua! Ja jos vielä saatais se treeniparimmekin sinne, niin johan meikäläisellä olisi kissanpäivät kun paikalla olisi KOLME islistä!!! Intoa pukkaa niin, että taidan pyörtyä jo pelkästä ajatuksesta :D

Sitten kuulin, että se ROPiksi veikkaamani koiruus ei tulisi paikalle. Voi kökkö. Aloin intoilla, että nyt treenikamu saa sertin!!! Joop, eli uroksia tuonne oli ilmoitettu kolme ja narttuja viisi. Kaikki urokset olivat eri luokissa. Nartuista neljä oli samassa luokassa ja yksi oli yksin. Sitten kun se kehä joskus vihdoinkin alkoi (oli aika myöhässä, mutta niin oli mittelienkin kehä, sillä näin kun se iso poika oli aikalailla samoihin aikoihin kehässä kuin me), niin ensin meni treenikamumme. Välistä puuttui se yksi uros, joten sitten oli meidän vuoro. Ensin hetki seisotusta, jossa tuomari pikaisesti tutkiskeli Sonya. Kattoi hampaat. Kysyi Sonyn ikää. Sitten mentiin kerta ympäri ja taas seistiin. Seistessä Sony vähän vilkuili, mutta muuten oli nätisti. Ja kiertäminen oli mennyt hyvin. Ei ääntä eikä edistystä. Mun kouraan annettiin kaksi punaista ja yksi vaaleanpunainen nauha. Kehiä jonkin verran kiertäneenä mun olisi kai jo pitänyt tietää mitä ne nauhat kertoivat vaan enpä kuitenkaan tiennyt miten meillä oli mennyt :D Yleensä kehäsihteerit ovat huutaneet tuloksen. Nyt ei huudettu. Kai sitä on tottunut saamaan niitä ruusukkeita ja sitten on tiennyt miten on mennyt, että nyt ne kolme nauhaa tuntuivat aika laihoilta entiseen verrattuna. Kyselin arvostelun perään ja kuulin, etten saa sitä vielä. Sitten sieltä annettiin CACIB-ruusuke ja sanottiin, että me tullaan vielä kehään. Vähän oli tyhmä olo kun mua opastettiin kuin jotain vasta-alkajaa :D Mutta joo, Sony oli sitten paras uros ja meidän piti vielä mennä rotunsa parhaan valintakehään.

Okei, kai se on nyt parasta kertoa siitä Hesan näyttelystä, niin ymmärrätte miksi värisin kuin haavanlehti kun seurasin narttujen kehää. Kovin olen yrittänyt unohtaa sen koko näyttelyn, mutta kerrotaan nyt sitten se, minkä vielä muistan. Eli sielläkin Sony oli yksin kehässä. Muutoin niin nätisti ollut Sony alkoi puhista heti, kun mentiin kehään. Se yllätti, mutta olisiko se sitten johtunut siitä kun nousin siltä penkiltä? Seisotuksen jälkeen mentiin ympäri ja edestakaisin. Sonylta tuli ääntä jonkin verran liikkuessa. Seisotukset menivät hyvin. Sony taisi mennä vielä toisenkin kerran et:n. Meitä ennen ollut uros oli saanut myös sen, mitä vaaditaan (onpas ammattimaista sanastoa) paras uroskehään pääsyyn. Siinä kehässä oli seisotus ja ympäri meno, joka oli äänekästä menoa... En muista kumpi sen aloitti. Sony oli ykkönen. Jee... Kauhulla seurailin parhaan nartun valintaa, sillä siellä oli se äänekäs tyttö. Odotellessamme Sony haukahteli sen tytön haukkumista. Olin vaan, että “voi ei!” kun tuomari laittoi juuri sen tytön ykköseksi. Meidän sitten piti mennä sen kanssa kehään. No jippii vaan. Se oli kamalakamala kehä!!! Seisotuksesta ei tullut mitään kun koirat aukoivat päätään toisilleen. Sitten kun tuomari siirsi mut ja Sonyn toiselle puolelle kehää, sain Sonyn hiljaiseksi ja seisomaan. En muista hiljenikö se toinen, enkä oikeastaan sitä kytännytkään. Mulla oli ihan tarpeeksi hommia omassa turrikassa. Kun lädettiin kiertämään kehää, loppui Sonyn hiljaisuus. Sony meni edellä. Kierroksen jälkeen tuomari sanoi, että “tää nyt meni vähän tämmöiseksi, mutta te olitte pikkuisen parempia. Parempaa onnea ryhmäkehään.” Sou, noin siellä Hesassa sitten kävi... :( Ja nyt kun tuo tyttönen oli Turussa, niin mä kovin pelkäsin Hesan uusiutumista. Se taas haukkui kehässä ja Sony vähän säesti. Mä kielsin Sonya tiukasti ja kopautin purkkia. Olin jättänyt päälle treeniliivin ihan vaan siltä varalta, että jos taas jouduttaisiin kehään sen saman tytön kanssa, niin sitten olisin käyttänyt tarvittaessa purkkiakin. Ihan sama oltaisko sitten lennetty pois kehästä, mutta olisin tehnyt kaikkeni estääkseni Hesan toistumisen. Inhottavaahan se oli ollut olla sen liivin kanssa kehässä, mutta mutta... Helpotus oli suuuuuuuuri kun huomasin, ettei jouduta kehään sen tytön kanssa. Huh huh. Näyttelyssä oli myös Sonyn puolisisko, joka oli hienosti ERI2 niiden neljän nartun joukosta. Ticon vauvoilla meni siis hyvin.

Rotunsa paras kehään saatiin mennä meidän reissuseuralaisten kanssa. Olipas hupaisa sattuma, että ROPpi & VSP tulivat näyttelyyn samalla autolla! Sony oli edellä ja mentiin kierros ympäri, jonka jälkeen mulle annettiin punakeltainen ruusuke merkiksi siitä, että ryhmäkehä jälleen kerran odotti meitä. Tästä ROPista pystyi jopa olemaan iloinen kun Sony oli käyttäytynyt hyvin :) No joo, olihan se yksin kehässä, mutta niin se oli alkuun Hesassakin eikä ollut siltikään kunnolla. Olen sitä mieltä, että tuo ROPpi ansaittiin yhteistyöllä ja kiitokset kaikille tsemppareille ja etenkin meidän ihanalle treeniparille, jonka ansiosta päästiin nopeasti yrittämään korjata sen ärrierin aiheuttamaa vauriota. Jospa tää nyt kuitenkin tästä. Ainakin sain rutkasti lisä energiaa jatkaa pään hakkaamista seinään. Kiitos, kiitos, kiitos!!!

Niin, me oltiin ROPppi ja meidät paikalle kyydinnyt olisi ollut vapaa lähtemään. Hän kuitenkin päätti jäädä meidän kanssa loppuun asti!!! Tuon kehän jälkeen näin vihdoinkin sen pumin omistajan, jota olin vähän pumikehän ohi mennessäni etsiskellyt. Onneksi mulla oli hänen numeronsa, niin pystyin laittamaan viestiä siitä, missä me oltiin. Olipa kivaa tavata hänetkin :) Heti kun vaan tuli tilaisuus, vein Sonyn veskiin. Siellä se teki pitkän pissan ja väänsi tortun. Laitettiin kamat kasaan ja suunnistettiin hakemaan palkintoja. Olin hetkeä aiemmin muistanut mukanani olleen venäjänkielisen arvostelun, jonka saimme Tartosta. Mulla oli ollut se mukana Hesassa, mutta kas kummaa jostain syystä se ei kehän jälkeen ollut se päällimmäinen asia mielessä... Muistin sen vasta kun kuulin venäjänkielisen kuulutuksen ja sitten se oli himpun verran myöhäistä kun oltiin jo odottelemassa ryhmäkehää. Nyt muistin ja paikalla oli joku, joka osasi kääntää sen :) Kehästä oltiin ansaittu kaksi poksua tai vaihtoehtoisesti kaksi pientä pyyhettä. Vaikka Sony olikin käyttäytynyt hyvin, niin silti se sai pyyhkeitä ;) Poksut olivat tylsiä ja mulla taisi jo olla sen näköiset, joten pyyhkeet olivat kiva vaihtoehto.

Vietiin kamat autoon ja sitten palattiin takaisin messariin parin lämpimän makkaran kera. Annoin Sonylle pikku palan makkaraa. Kello oli jo puoli neljä ja mä mietin, että vieläkö kojut mahtoivat olla auki. Mä olin niin huolettomasti syöttänyt Sonya, että nameista oli jäljellä enää muruset. Mulla oli ollut mukana pussillinen kana- & turskakierteitä ja ankanfileitä kun Prisma mokoma ei tajua myydä niitä tonnikalapaloja. Nuo kierteet on ihan ok, mutta luulen, että tuo ankka jäi vain kokeiluksi. Oli jotenkin hankala, vaikka hyvin se kelpasi Sonylle. Kojut olivat vielä auki ja olipa kiva yllätys löytää kierteitä ja tonnikalapaloja näyttelystäkin! Eivät olleet Hau Haun vaan jonkin toisen valmistajan, mutta ihan sitä samaa olivat. Otin pussillisen kierteitä ja tonnikalapaloja kun kaksi pussia sai pikkuisen halvemmalla ja ainahan noita nameja tarvitaan. Lisäksi ostin kolme palaa ruokatorvea. Yksi oli tuliainen Ticolle, yksi Sonylle ja yksi meitin VSP:lle.

Kun huomattiin, etteivät kuulutukset kuuluneet sinne, missä me oltiin, niin lähdin Sonyn kanssa esiarvostelupaikalle. Harjailin Sonya ja käytin sen veskissä. Siellä hallissa oli sen verran paljon ääntä, ettei siellä saanut mitään selvää kuulutuksista. Lähdin sitten kiertelemään hallia ja kattelin, että olisiko jossain kehässä pelkästään viitosen koiria. Törmättiin siellä siihen mieheen, joka on välillä vetänyt koulutuksia. Se kysyi, että olinko tullut näyttämään miten homma hoidetaan.

Viitosryhmän kokoontumisen kuulutusta en koskaan kuullut tai edes huutoa. Näin vain, että siihen ryhmään kuuluvia koiria alkoi kokoontua yhteen kehään ja mentiin sitten sinne. Meidän taakse tuli muriseva eurasier. Se oli ihan väärässä paikassa kun yleensä pitäisi olla koko järjestyksessä. Meidän edessä oli chow chow. Niiden edessä oli tilaa ja mietin, että menisinkö siihen väliin. Mutta kun se chow chow on isompi kuin islis, niin siihen jäin. Pelastus kuitenkin tuli kun tuon chow chow:n omistaja kysyi, että juostaanko me vaiko kävellään. Hän esitti koiransa kävellen, joten hän siirtyi meidän taakse. Johan helpotti. Oltiin sitten uroskessun ja uros chow chow:n välissä eikä ollut mitään ongelmaa. Tuomari arvosteli koirat yksitellen. Oli seisotus, jonka aikana koira tutkittiin. Sony tutkittiin melko tarkkaan. Turkkiakin käänneltiin. Sitten piti mennä kolmio. Se ei hirvittänyt mua kun matot muodostivat sen kolmion. Sony oli väsynyt ja liikkui aika laiskasti. Vähän se yritti nukkuakin kehässä enkä mä todellakaan vaatinut siltä seisomista silloin kun tuomari tutki muita koiria. Kun oltiin jonottamassa isoon kehään menoa, niin se mies tuli kysymään, että mitä jos te voitatte? Mä sanoin, että ei me voiteta. Mies kysyi, että eikös tänne yleensä tulla voittaja-asenteella, johon totesin, että mulle mainetta ja kunniaa tärkeämpää on hyvä käytös. Varmaankin aikalailla viimeisillä voimillaan Sony meni hienosti isoon kehään ja seisoi siellä. Ja sitten päästiin juoksemaan kohti lämmintä autoa. Kello oli jo puoli kuusi ja tuntui vähän pahalta, että muille oli tullut mun takia pitkä päivä. Mulla kyllä oli ollut tosi kiva päivä kun oli saanut tavata niin paljon tuttuja ja näitä ihania koiriakin oli päässyt kuolaamaan.

Saatiin kyyti miltei kotipihaan. Ihan varmuuden vuoksi mut jätettiin kauemmas kun en ollut varma olinko putsannut riittävästi tietä, jotta auto mahtuu hyvin pois pihasta. Mun on vaikeaa arvioida sitä tilaa, jonka auto tarttee. Siis taas tuntuu kiitos niin mitättömältä kun saatiin kyyti ja vieläpä edestakaisin. Sen aamuisen kävelyn olin halunnut ite tehdä, jotta Sony vaikkapa väsyisi siinä edes vähän. Muutoin varmaan meidät olisi haettu kotoakin. Kiitos tälle ihanalle ihmiselle jälleen kerran kyyditsemisestä ja mukavasta seurasta

Kotona oli Sonyn vuoro jäädä yksin. Sony taisi tietää sen kun vaatteita vaihtaessani itki hiljaa. Oho, jo toisen kerran saman päivän aikana! Eipä auttanut itku vaan yksin oli jääminen. Lenkillä otin Ticon kanssa liikkeestä seisomista ja istumista sekä v-käännöksiä ja hyvin meni pitkän aikaa. Sitten kun olin vapauttanut Ticon ja ihan puskista käskin sen seistä, niin sen jälkeen ei enää välttämättä tullut oikeaa asentoa. Noh, mutta pitihän tuota silti kokeilla. Ihan alkuun olin ottanut sitä, jota piti siellä koulutuksessa tehdä ja joka Ticolta meni huonosti. Nyt Tico teki sen innokkaammin. Niin hienosti tuli aina sivulle kun peruutin ja käskin sivulle. Ja tiedoksi, ettei Tico ollut tarttunut pulloon ikävissään. Siellä ne naput oli edelleen kun kotiin tulin. Näköjään Ticolle kelpaa vain naput kupista kun jää yksin. Kengät, korvat sun muut ei myöskään kelpaa.

Mulla oli ollut mukana eväitä, mutta niihin ei ollut tarvinnut kajota. Lienee ollut jännitystä ihan tarpeeksi täyttämään mahankin ;) Olinhan mä syönyt sen yhden makkaran, mutta en muuta näyttelyssä. Siltikään kotona ei ollut nälkä. Aloin sitten kirjoittamaan tätä juttua, mutta en kauaa sitä tehnyt kun alkoi väsyttämään aiv-van törkeästi. En halunnut mennä nukkumaan, ennen kuin olin saanut tiedon, että kyyditsijäni oli päässyt turvallisesti kotiin. Sen jälkeen olinkin tiedoton maailmanmenosta yhdeksän tuntia. Se oli ihanaa saada kunnon unet!

Sitten vielä ennen kuvaa muutama arvostelu. Ensin laitan uusimman, eli eilisen arvostelun.

Elikkäs tuomarina oli Jukka Kuusisto, joka saneli Sonysta seuraavaa:

Keskikokoinen, erinom. mittasuhteet omaava val.uros, jolla hyvä pää, ahdas selkä (mitä ikinä tarkoittaakaan?), sopivasti runkoa, hyvä häntä, hyvin kulmautuneet takaraajat, hyvät vapaat liikkeet.
Rasti oli kohdassa “rodunomainen lähestyttäessä”. Ja sitten tulisi se litania, joka on hieman uudistunut ja siksi en osaa sitä laittaa, mutta siis ROP oli.

Kai se sitten on niin, että Sonylla on aika kohdillaan nuo mittasuhteet eikä siksi sen pienehkö koko haittaa. Mun pitäisi kyllä yrittää päästä yli tuosta kokokompleksista :D


Ja sitten kiskaisin itteäni niskasta ja maha kymmenellä solmulla uskaltauduin lukemaan Hesan arvostelun. Itse asiassa luin sen samalla kuin kirjoitin, jotten luista sen julkaisemisesta...

Tuomarina oli Pekka Teini ja ROPin halusi antaa meille kera seuraavien sanojen:

Keskikokoinen, erittäin hyvin rakentunut terhakka uros. Kaunis pää, hieno otsapenger ja vahva kuono. Tasapainoiset kulmaukset ja hyvä rakenne. Tiiviit käpälät ja kannukset ok. Häntä reippaasti ylhäällä ja kiinnittyy oikein. Hyvälaatuinen turkki. Hyvä askelpituus, tasapainoset edestakaiset liikkeet.

Huh, now that is done!


Ja vielä yksi arvostelu. Se on se Tartosta saatu, jonka sain käännätettyä eilen.

Tuomari nimeltä Ekaterina Bauzhes sanoi seuraavaa: (kirjoitan sen tänne juuri niin kuin kääntäjä mulle sanoi. En ala muokkaamaan sitä kauniimpiin sanamuotoihin.)

Hyvä tasapaino, sopusuhtainen runko, pehmeät liikkeet, toivottavaa voimakkaampi potku, hyvä reidenlinja, hyvä rodunomainen pää, kauniit silmät ja ilme, hyvä turkinlaatu, mutta ei vielä palautunut karvanlähdön jälkeen. Tästäkin saatiin ROP

Tuo kääntäjä sattui olemaan joku “turkkialan ammattilainen” ja hän alkoi neuvomaan miten saisi paremman turkin. En viitsinyt sanoa hänelle, että arvostelu oli heinäkuulta. Mielenkiintoisia vinkkejä kyllä antoi turkinhoitoon.

Sitten ollaankin kuvaa vaille valmiita. Kuvan kävin napsaisemassa tuossa heti kun ulkona oli tarpeeksi valoisaa. Se oli nopea toimenpide kunhan olin vaan löytänyt hyvän paikan. Lunta on nyt niin ihanan paljon, jotta sain oikein ihanan taustan palkintokuvaan. Mielestäni siitä tuli kaiken kaikkiaan hieno ja Sonyn värikin näkyy siinä todella hyvin. Kaksi räpsyä tarvittiin. Ekan räpsyn jälkeen siirsin CACIBin paikkaa kun se ei mua kuvassa miellyttänyt. Toinen oli paljon parempi. Sony on niin helppo kuvattava kun ei luimi tai muutenkaan väännä kummallisia ilmeitä :) Sitten päästin Ticonkin pihalle ja jäin sinne kamera kourassa. No ylläri ylläri vaan :D Kauaa siellä en ollut kun akku loppui. Sentään joku yrittää jarrutella mua ;) Mutta nyt sitten se kuva kauniista koirasta ah, niin kauniissa talvitaustassa.

Pari kuvaa vielä...

Onhan tuo raamikas kaveri. Tassut on mielestäni pikkuisen liian lyhyet. Sonylla on hassu tapa hinkkailla itteään puiden alaosiin. Siihen kelpaa myös pihalla olevan pensas, jonka alla mahtuu hyvin kiertämään. Usein vetää monta kierrosta peräkkäin kylki kiinni puussa. Toisinaan myös innostuu hinkkaamaan itteään lenkillä ollessaan seiniin. Ihan hölmö otus :D Velipojalla on lienee tuo sama taipumus? ;)

P.S. Islisreppu kesti tämän reissun. Pitänee ettiä joku, joka korjaisi sen. En haluaisi heittää sitä menemään kun se on vetoketjua lukuun ottamatta ehjä reppu.

Suurin osa on varmaan kuullut pelloille ilmestyvistä oudoista kuvioista? Tämän luettuasi tiedät, miten ne syntyvät. Lisäksi myös selviää miten maitopurkki ja muovikassi edesauttivat valokuvan onnistumisessa.

Mulla oli ollut keskiviikkona mahdollisuus mennä töihin aikaisemmin ja hyvä, että sain aikaiseksi lähdettyä aikaisemmin. Torstaiaamuna kun pyrytti lunta oikein urakalla. Jos olisin kotiutunut tuntia myöhemmin, niin olisi ollut paljon vaikeampaa ajaa. Lumi oli märkää ja meikä oli kuin uitettu koira. Pitihän se laittaa vahinko kiertämään ja uittaa pari muutakin koiruutta ;) Mietin, että mahtaakohan treenikamu tulla moisella säällä paikalle ja kurkkasin sähköpostin. Sinne ei ollut tullut mitään peruutuksia. Sen sijaan siellä odotti uusi blogi mun lukulistalle pääsyään. Sitten menin koisimaan tunniksi.

Kun kello soi, niin unimaailman untuvat tuntuivat niin pehmeiltä ja houkuttelevilta. Kyllähän tuon jo melkein arvasinkin, etten ponkaisisi niin vain ylös. Unet otin, jotta jaksaisin sitten treenin jälkeen tehdä lumihommia.

Odotellessamme piirrettiin ympyrä koulunpihalle. Sony liikkui hyvin eikä edistänyt. Näköjään se oli auttanut kun olin viikolla piirrellyt ympyrää omaan pihaan. Kun kerran katsoin ikkunasta, mulle selvisi miten ne mystiset peltokuviot syntyvät. Ilmiselvästi ne syntyvät kun joku treenailee näyttelyyn koiransa kanssa. Ja ne kimurantimmat kuviot syntyvät varmaan junnuhandlerin treenailusta. Niillähän on ties mitä balettikuvioita parhaimmillaan suoritettavana. Hah, täähän on nyt ihan selvä juttu ;D

Leikki sikseen ja paluu asiaan. Treeni aloitettiin kiertelyllä, joka meni pitkän aikaa hyvin. Sony oli hiljaa, vaikka mä välillä kyykistelin. Siinä lumisateessa alkoi sormia paleltaa ja oli pakko laittaa välillä lapanen käteen. Kiertelyn jälkeen oli yhdessä ympyrää ja monta kierrosta & kertaa päästiin äänettä ja edistämättä. Olipa etummaisena kumpi tahansa. Sitten jossain vaiheessa se äänikin tuli mukaan. Yleensä aina alussa, mutta hirtolla sen sai nopsaan loppumaan. Välisoolot tietenkin piti taas vetäistä vaikkei missään mitään mennyt... Sitä en tiedä, että oliko meidän piirtämä ympyrä houkutellut paikalle vieraita “sieltä jostakin” ja ne sitten olivat niin pieniä, että vain Sony näki ne – niin ja rotukaveri kans ;) Sekin oli välillä kommentoimassa. Meitä ei lumisade haitannut. Itse asiassa molemmat olivat vaan innoissaan kun tuli lunta. Maisema oli kuin postikortti. Puolitoista tuntia hurahti jälleen treenaillessa ja isliksistä ja Islannista jutellen. Treenikamu on käynyt useammankin kerran Islannissa. Vääääh, kaikki muut on käyneet siellä... ;)

Jahas, se on sitten seuraavat treenit lauantaina... Mä toivon treenikamuille ROPpia tai vähintään sitä viimeistä sertiä. Luulen kuitenkin, että ROPpi menee pääkaupunkiseudulta tulevalle uroolle. Se on pärjännyt näyttelyissä hyvin ja on tosi nättikin kaupan päällisiksi. Jos kehään päädyn, niin en välitä mikä kirjainyhdistelmä sieltä tulee. Hyvä käytös on mulle se paras palkinto. Vähän harmittaa kun en varmaankaan voi ottaa kameraa mukaan. Niinku melkein aina, niin nytkään en jaksa uskoa, että Sony olisi ROPpi. Yhtä monesti sitä on kuitenkin löytänyt ittensä kehästä näyttelyn viimeisillä tunneilla. Jos sinne kehään nyt taas tulisi menolippu, niin ei mulla olisi mitään paikkaa, jonne uskaltaisin jättää kameran. Ja sitten mun mielestä sen verran respectiä pitäisi olla noita virallisia kohtaan, ettei kehään mentäis reppu selässä. Mätseissä ja koulutuksissa se ei mua haittais, mutta virallisissa en kovin mielellään niin tekisi.

Treenin loppupuolella lumisade loppui, joten se oli selkeä merkki aloittaa lumityöt. Lunta oli tullut ainakin viisi senttiä. Lumitöihin olin tutustunut jo edellisenä päivänä ja hyvä niin, sillä se helpotti treenin jälkeistä kolaamista. Kyllä, mulla on nyt lumikola! Hassu kaveri toi sellaisen mulle tuliaisiksi kun tuli syksyllä kylään. Mä jo luulin, että se kola saisi tämän talven nyyhkyttää työttömyyttään nurkassa, mutta löytyi sillekin sitten hommia. Kyllähän ne lumihommat sujuivat paljon sukkelampaan kolan kanssa kuin sillä lapiolla, jolla kaivelin väyliä auki viime talvena. Thank you my friend for your present :)

Huolimatta siitä, että kuulostan rikki menneeltä levyltä, hehkutan jälleen miten ihanaa on aidattu piha! Poitsut kirmailivat pihalla sillä välin kun mä tein lumihommia. Ihan ykköstä! Mä heittelin lunta aitauksen sisäpuolelle kun on vähän tenkkapoo, että mihin sen lumen laitan. Tico oli heti innoissaan kaivelemassa lumikasoja. Hyvä juttu, sillä se samalla levitti ja pienensi niitä kasoja. Aidan viereenhän ei parane tehdä kovin suuria kasoja. Se saattaisi houkuttaa poikia “aidan vihreämmälle puolelle”. Sitten kun mä levittelin ja talloin niitä kasoja, niin silloin Sony innostui kaivelemaan – ja tietty pakki päällä, niin kuin herran persoonallinen tapa on.

Tunnin meuhkaamisen jälkeen masuissa oli ruuan mentävä reikä ja kutsukortti höyhensaarille odotti.

Siitä maitopurkista ja muovikassista... Eräs lukija halusi kuvitusta tiploomeista. Ehkä hänelle olisi riittänyt pelkkä skannattu kuva, mutta mä päätin koittaa ottaa ihan posetuskuvan. En halunnut ottaa sitä sisällä. Se tuntui jotenkin tylsältä ajatukselta. Ulkona taas oli ongelmina ne, että miten saisin pysymään diplomit pystyssä ja vieläpä niin, etteivät ne kastuisi? Aidan vieressä olevat lumikuorrutteiset pikkuhavut näyttivät kivalta taustalta, joten ei vaan kun kokeilemaan suunnitelmaa käytännössä. Pojat havujen eteen istumaan, maahan valkoinen muovikassi, kassin päälle maitopurkki ja purkkia vasten diplomit ja räps. Ja toinen räps ja ehkä muutama räpsy vielä lisää ;) Se toimi aika hyvin, sillä valkoinen muovikassi ei erottunut lumesta ja näin pysyivät diplomit kuivina. Maitopurkki oli sopivan kokoinen pitämään pahviin teipattuja (pahvit tulivat mukana) diplomeita pystyssä. Diplomit pysyivät pystyssä paremmin kuin Ticon korvat. Kyllä se Tico taas yritti nirhata mut ilmeellään, mutta onnistuin silti saamaan ne kolmiot hetkeksi pystyynkin. Sony ei oo vielä koskaan luiminut kuvissa.

                Pyynnöstänne diplomikuva vassokuud. Ja laitoin sitten tähän vielä sen kivan kuvan, josta oli puhetta aikaisemmin.

P.S. Pakko vielä intoilla, että Mustiin & Mirriin on tullut myyntiin hyvältä kuulostavia raakapakasteita. Ne on 500 gramman pötköissä ja yksi pötkö on vaan noin pari euroa. Noihin täytyy ehdottomasti vielä tutustua. Leuhkivat vielä mainoksessaan, että heitin pakkasesta löytyy hirvensorkkia. Niitä kokeiluun myös, jos vaan löytyy!!!

Eilen tuli lunta. Kyse ei ollut mistään lumipyrystä vaan lunta sateli hiljaksiin pitkin päivää. Tuli sitä sitten taas muutama sentti lisää. Lumisade pisti miettimään, että päästäänkö koulutukseen Ticon kanssa. Mulla ei ollut mitään käsitystä siitä, että millaisessa kunnossa tiet olivat, joten vähän arvalla lähdettiin liikenteeseen. Jos ei muuta, niin ainakin Tico saisi vähän juosta pyörän vieressä. Satanut lumi oli tehnyt teistä sellaista puuroa. Onneksi se oli pakkaslunta eikä “plussalunta”. Polkea pystyi ihan ok, mutta vähän raskasta se oli. Hyvin pysyttiin aikataulussakin.

Ennen koulutuksen alkua otin Ticon kanssa liikkeestä seisomista ja istumista ja ne menivät ihan kivasti. Muutama kerta tuli väärä asento. Hyvin meni v-käännöksetkin. Sitten odoteltiin sisälle pääsyä. Siihen tuli myös pitkäkarvainen kiinanharjakoiranarttu ja Tico oli ihan ihastuksissaan. Se narttu ei ollut kovin ihastuksissaan Ticosta ja sanoikin sen sille, mutta Ticoko uskoisi tyttöjä? Hetken näytti, että se harjis olisi ainoa koira meidän lisäksi, mutta sitten alkoi porukkaa pikku hiljaa pukata ovesta lisää. Oli meitä lopulta viisi koirakkoa paikalla.

Kun näyttelypuheet oli saatu puitua, niin sitten kerrottiin päivän sisältö. Tiedossa oli luoksetuloa ja paikallaan makuuta. Yksi ryhmäläisistä oli käynyt kokeessa ja kertoi siitä. Heillä oli ollut ongelmia kun tuomari oli tullut koiran lähelle. Ohjaajansa sivulla istunut koira oli nostanut hirveen mekkalan. Se on vähän epävarma vieraiden suhteen. Tuosta johtuen aloitettiinkin “tuomarimeiningillä”. Mä olin vaan, että jes!!! Ite sai päättää seisooko vaiko istuuko koira. Mä laitoin Ticon seisomaan niin kuin näyttelyissä seisotetaan. Kaiken kaikkiaan neljä eri ihmistä kävi tutkimassa Ticoa (jotkin koiranomistajat tarjoutuivat tutkimaan myös). Kyllähän se Tico haukkui jokaisen kohdalla, mutta uskoi aika hyvin kun kielsin sitä. Silloin kun odotettiin seuraavaa tutkijaa, niin seisotin Ticoa paikoillaan. Kiertelin sen ympäri suuntaa vaihdellen ja hyvin Tico pysyi paikoillaan. Kouluttajakin sen huomasi ja kehui Ticoa. Sitten se teki Ticon takana tömähtävän hypyn. Tico säpsähti, mutta ei liikuttanut tassujaan milliäkään. “Se pysyy tosi hyvin paikallaan”, sanoi kouluttaja.

Koirat laitettiin riviin ja sitten jokainen tasonsa mukaan teki paikallaanoloharjoitusta. Yksi koirakko harjoitteli muiden edessä luoksetuloa. Alkuun piti vähän lämmitellä ja innostaa koiraa peruuttamalla ja kutsumalla luokse. Tico kyllä tuli sivulle, mutta tosi innottomasti. Yritettiin jonkin aikaa, mutta Ticon tehot eivät parantuneet. Sitten kouluttaja käski juosta toiseen päähän leikkimään Ticon kanssa. Tico juoksi, muttei leikkinyt! Voih, eikö Tico enää pysty leikkimään muiden koirien lähellä? :( Toivottavasti tuo on jotain ohimenevää, on meinaan tosi kökkö juttu jos Tico ei enää pysty koulutuksessa leikkimään :(

Paikallaanolo sen sijaan meni loistavasti. Alkuun olin muiden lähellä, mutta sitten vaihdoin paikkaa vähän kauemmaksi, sillä halusin testata pysyikö Tico maassa jos menisin siitä kauemmas kuin hihnanmitta. En kuitenkaan uskaltanut jättää Ticoa “vapaasti” makaamaan, joten mentiin lähelle patteria. sidoin hihnan patteriin ja jätin Ticon makoilemaan. Tico pysyi maassa loistavasti, vaikka sen edessä harjoiteltiin luoksetuloa. En osaa sanoa miten pitkiä aikoja Tico makoili, mutta ainakin 5 min kerrallaan. Mun taas piti lähteä pois hieman aikaisemmin ja kun ilmoitin asiasta kouluttajalle, se sanoi, että Ticolla meni tosi hyvin paikallaanolo :) Mitäpä muuta siihen olisin voinut sanoa kuin, että “ niin meni”. Oot sä Tico hieno äijä :)

Teitä ei ollut aurattu, joten puurossa sujui paluumatkakin. Kotona nappasin Sonyn ja painuin pellolle banaania popsimaan. Sitten pojille iltapiimä ja taas polkemaan. Kun pääsin valaistulle alueelle, niin olipa kiva huomata, että tie oli aurattu. Se harmitti, että vaihteet olivat jäässä. Ei voinut posottaa täysillä kun kerrankin olisi uskaltanut, nääs.

Ei iso, mutta onpa kuitenkin... Lauantaina taas ysiltä treffattiin treenikamu koululla. Tällä kertaa he olivat paikalla ennen meitä ja mun piti ihan kännyä vilaista, että oltiinko me myöhässä. Ei oltu. Pihalla oli autoa kuin tavallisena arkena, että tiedä sitten mikä jutska siellä oli meneillään. Ennen lähtöä mä olin taas vetänyt mielessäni pitkää tikkua kumppareiden ja talvipopojen välillä. Pakkasta oli, mutta mietin kumppareita kun en tiennyt miten paljon oli tullut lunta koulun pihalle. Ajatus nilkkureista sisään tunkevan lumen kanssa sai mut vetämään kumpparit jalkaan. Niissä ainakin olisi vartta tarpeeksi syvempäänkin hankeen. Koulun pihaa oli myös aurattu, mutta me valittiin auraamaton alue. Se kun oli vähemmän liukas. Aurattu alue suorastaan kiilteli liukkauttaan.

Taas aloitettiin kiertelyllä. Tällä kertaa se meni paljon paremmin. Sony oli hiljaa vaikka mä nousin kyykystä ja vaikka treenikamu vähän haukahteli tiellä kulkijoita. Sitten kun Sony näki omin silmin jonkin menevän tiellä, niin se sisäinen ruuneperi oli taas herätetty. Ite treenaaminen meni pääasiassa hyvin. Sony kiersi hiljaa, olipa se sitten edessä tai takana. Ääntä tuli kun mä yritin korjata edistävää otusta oikeaan kohtaan. Sony edisti niin paljon, että pelkäsin kompastuvani siihen. Ihan “vapaasti” en uskaltanut juosta kun sen lumen alla oli jäätä, joten treenikamu heitti ilmaan ajatuksen, että ehkä mä liikuin tavallista hitaammin. Ehkä. Mentiin myös yhdessä edestakaisin ja nekin menivät hyvin. Kaikkein äänekkäimpiä olivat hetket kun pidettiin vähän taukoa. Sitten haukuttiin pihalle tulijoita ja tiellä menijöitä ja jotain pieniä vihreitä miehiäkin kun välillä mä en nähnyt mitään tekosyytä olla äänessä. Sony taas oli se puheenjohtaja ja rotukaveri vähän lauleskeli taustalla. Johan taas hurahti puolitoista tuntia nopsaan! Tuuli jatkui edelleen ja oli pakkastakin joku –10, mutta ei se haitannut. Kyllähän talvella nyt vähän kuuluukin pakkasen puraista ;)

Sunnuntaina sitten oli vuorossa koulutusta. Taas se setä kysyi, että oltiinko me kävelty ja pyöritteli jälleen päätään vastauksen kuultuaan. No siis, kyllä mä vielä ymmärrän jos päätä pyöritellään kahden tunnin kävelystä suuntaansa, mutta eihän tunti ole lenkki eikä mikään, eihän? Tai ehkä mä oon jo kävellyt liikaa :D

Koiria oli aika paljon. Alkuun oli seisotusta, sitten muutama askel ja taas seisotusta. Ideana oli saada koira mahdollisimman nopeasti seisomaan. Sitten kun tuli kiertelyä, niin Sonylta tuli ääntä kun oli niin ahdasta. Toisella kerralla en edes yrittänyt laittaa Sonya ravaamaan vaan keskityin siihen, että se liikkuisi hiljaa ja hyvin meni. Sitten tuli piiiiiiiiiiitkä väli, jolloin ei tehty mitään. Paikalla olijoista suurin osa oli alle vuoden ikäisiä koiruuksia ja pääasiassa keskityttiin niihin. Tilaa ei todellakaan ollut liikaa ja kyttäilin sopivaa rakoa, jolloin olisin voinut käydä liikkumassa omatoimisesti. Ne kerrat menivät hyvin. Samalla huomasin, että Sony edisti edelleen, joten kyse ei ollut liukkaudesta. Mistäs tuo nyt on tolleen ykskaks tullut?

Koulutukseen oli myös tullut se, joka kerran tarjosi mulle kyydin kotiin. Hän on myös tulossa näyttelyyn ja on samana päivänä kuin me, joten treffilista vaan kasvaa :D Mä olin sen kyydin jälkeen laittanut Turkulaiseen kiitostekstarin ja hän oli sen huomannut. Kiitti kiitoksista ja sanoi nähneensä sen päivänä, jolloin kaikki oli mennyt pieleen. Se tekstari oli kuulemma piristänyt häntä. Se oli kiva kuulla :)

Kello oli muutamaa minsaa vaille yksi kun tuo kyyditsijä ilmoitti, että häneltä oli namit loppu ja taitaa lähteä pois. Mä sanoin, että en ollut lähdössä vielä, sillä olin toiveikas liikkumistreenin suhteen. Tosin kello ei ollut kovin lohduttava. Kuitenkin mun odotus palkittiin, sillä loppuun otettiin ravikisa. Kyyditsijä oli jo kiskomassa takkia päälleen kun kysyin, että haluaako hän vielä siihen tulla ja tarjosin mukanani olleita makkaranpaloja. Hän jäi. Ensin valkattiin pienistä paras ravaaja ja sitten isoista. En tiedä montako kierrosta piti juosta ennen kuin isot pysäytettiin, mutta harvoin mulla on ollut noissa koulutuksissa kestävyys niin koetuksella kuin se nyt oli! Ei voitettu, mutta ei se harmittanut, sillä mulla kuitenkin oli voittaja. Kaikki ne kierrokset Sony meni hiljaa!!!! Ja edistäen...

Kyyditsijä kyseli halusinko tulla taas kyytiin. Hän oli menossa Littoisten koira-aitaukseen. Kuultuani mitä kautta hän sinne oli menossa sanoin, että mä olin menossa ihan toiseen suuntaan. Hän ei tunne seutua, joten annoin hänen mennä suunnittelemaansa reittiä. Olisihan sitä munkin reittiä sinne päässyt, mutta oon aika huono neuvomaan reittejä, joten helpompi oli kävellä ja mikäs oli kävellessä kun oli pakkasta ja arska paistoi. Ennen kävelemään lähtöä jäin lörpöttelemään pihalle kyyditsijän ja erään mittelin omistajan kanssa. Tuokin mitteli on tulossa näyttelyyn, mutta sitä voinee moikata samalla kun sitä mittelipoikaa. Voi voi, saas nähdä miten käy noitten treffaamisten kanssa kun lista on noin pitkä. Oonkohan ollut liian ahne? :D En tiedä sitä, mutta ainakin oon noista innoissani.

Niin la & su kun oltiin Sonyn kanssa kotiuduttu, aloin kuvailla poikia pihalla. Yritin metsästää kuvaa seuraavaan joulukorttiin. Iiik, jouluressiä pukkaa jo nyt vaikka jouluun on vielä muutama kuukausi ;) Ei tullut kuvaa kumpanakaan päivänä. Yhden kivan kuvan sain ja vielä kivampi se olisi jos olisi enemmän lunta. Vaikka sitä lunta olisikin, niin ei se olisi joulukorttikamaa siltikään. Muuten vaan kiva.

La & su yönä mun jatkojohdon katkaisija lopetti yhteistyön. Ilman ennakkovaroitusta se vaan hajosi mokoma nappi. Mä taisin olla käyttänyt sitä liikaa tai jotain kun eka reaktio oli: apua, kohta en enää pääse nettiin enkä voi ladata luuria jajaja! Sitten huvitti tuo reaktio kun tajusin, ettei mun sähkön saaminen lopu vaikka roikka hajosikin. Sitten pitää vaan käyttää seinäpistoketta, aasi :D

Tuo johto on kuitenkin sen verran hyvä juttu, että kyllähän sellaista piti lähteä maanantaina hakemaan. Rismasta, mistäs muualtakaan. Vähän oli vaikeuksia sen kopin lukon kanssa. Ensin ei meinannut avain irrota lukosta ja tullessa se avain taas ei meinannut mennä takaisin. Uuden johdon sain ja nyt taas voi napsautella nappia kun tarttee sähköä koneeseen, laturiin tai muihin laitteisiin. Paljon helpompaa kuin johdon kiskominen irti seinästä.

 

Ylimääräiset askeleet saivat alkunsa keskiviikkoiltana kun olin menossa töihin. Päivällä oli satanut vettä, joten alkumatkasta ei juurikaan voinut ajaa jääradaksi muuttuneella tiellä. Olin juuri alkanut nauttimaan katuvalaistuksesta ja parempikuntoisesta tiestä kun polkaisin tyhjään. Ilmiö oli tuttu eikä mun tarvinnut päätä puhki pohtia, että miksi yllättäen polkeminen oli hyvin kevyttä, mutta silti en edennyt. Siitä eteenpäin matka jatkui likaisilla sormilla ja “potkulaudalla”. Kävely ei inspannut sitten niin yhtään ja se tiesi töistä myöhästymistä, joten yritin olla nopeammin määränpäässä potkimalla kun polkea ei enää voinut. Enpä kauaa jaksanut potkia kun alkoi ottaa touhu nopeasti reiteen. Pakko se oli myöntää, että nyt oli mennyt työmatka kävelyksi, sillä jos ketjut on pois paikoiltaan, niin silloin ei poljeta millimetriäkään.

Viime aikaiset pakkaset olivat saaneet pyöräni lukon jäähän, samoin myös vaihteet. Plussa asteet olivat ne sulattaneet, mutta silti en ollut uskaltanut ottaa pyöränavainta mukaani. Eihän sitä tiennyt, että tuleeko yöllä pakkasta ja kuinka paljon. Töihin on suhteellisen turvallista jättää pyörä lukitsematta kun siellä ovat yöllä portit kiinni. En aikonut raahata pyörää töihin ja takaisin turhan takia, joten kun näin jonkin pusikon tien vieressä, niin laitoin pyörän sinne ja toivoin, että se säilyisi siellä yön yli. Sitten paahtamaan vauhdilla kohti työpaikkaa. Onneksi ei ollut kylmä, sillä yrittäessäni laittaa ketjuja takaisin olivat sormet menneet rasvaan, enkä siksi halunnut laittaa lapasia käteen. Inhotti ajatus, että ne sotkeentuisivat sisältä mokomaan mönjään. Vetäisin sormet takin hihan sisään sen verran kuin ne menivät ja se riitti. Ei tuntunut kylmyys sormissa. Kyllä otti päähän kävellä yksin. En tykkää siitä sitten niin yhtään, mrrrrh! Myöhästyin töistä vartin verran. Sikäli kävi “hyvin”, että aamullahan mulla oli mennyt puolisen tuntia pidempään sen alumiiniepisodin vuoksi, eli tavallaan mulla oli varastossa hieman ylimääräistä aikaa.

Onneksi yö oli tosi hyvä, joten en sitten sen takia väsynyt. Silloin jos koko ajan asiat tökkii eikä mistään tule mitään, niin sitten alkaa helposti väsyttämään. Nyt oli hyvä yö. Tein ainakin 73 käämiä :) Muutamaa lukuun ottamatta ne vielä olivat hyviä käämejä. Se oli kyllä kivaa kun kerrankin homma luisti!

Aamulla sitten kotiin kävellessäni mietin, miten saisin asiat hoidettua järkevimmin. Oli sovittuna treenit aamu ysiksi, joten heti en voinut lähteä kuskaamaan pyörää kohti korjaamoa. Treenien peruminen ei ollut edes vaihtoehto. Ensin meinasin, että lähtisin treenin jälkeen viemään pyörää Ticon kanssa niin saisi sitten sekin vähän ekstraa päiväänsä. Se vaan ei ollut kovin järkevä vaihtoehto, sillä siitä olisi tullut noin tunnin lisämutka matkaan, harmi Ticon kannalta.

Kävellessäni yritin miettiä niitä positiivisia puolia, joita olivat ne, ettei ollut kuin muutama aste pakkasta, ei ollut liukasta (siis olisi ollut oikein hyvä sää ajaa pyörällä...), ei satanut vettä, eikä ketjut olleet pudonneet mäessä, mutta eivät ne juurikaan lohduttaneet sitä tosiseikkaa, että piti kävellä yksin. Pyörä löytyi siitä, minne olin sen jättänyt. Nappasin sen mukaani ja työnsin sen lähemmäksi kotia. Kun tuli vastaan hyvä piilo, jätin sen sinne. En nähnyt kovin järkeväksi ideaksi työntää pyörää kotiin ja sitten sieltä taas pois. Nyt pyörä oli sellaisessa kohdassa, jonne pystyin hyvin kävelemään poikien kanssa lenkillä. Kyllä, olin sitten niin järkevä, että hain pyörän poikien kanssa. Pitihän sitä kokeilla miten onnistuu pyörän työntäminen kahden koiran kanssa. Yllättävän hyvin. Ticollehan pyörä on tuttu juttu, mutta ei Sonykaan näyttänyt sitä mitenkään noteeraavan. Sony oli siitä hankala, että se veti. Pyörä vietiin koulunpihalle ja laitettiin lukkoon. Kotona ehdin tankata ennen kuin tuli aika lähteä kohti treeniä.

Treeni aloitettiin taas kiertelyllä. Sony oli puheliaalla tuulella ja puhisi aika paljon. Sony ei kohdistanut jutteluaan rotukaverille vaan katteli mua. Puhahdukset tulivat lähinnä silloin kun nousin kyykystä ylös. Sitten kokeiltiin ympäri juoksemista. Alussa oli ääntä, mutta hirtolla sen sai loppumaan. Juostiin muutama kierros niin, että Sony oli edellä. Ja sitten toisinpäin. Kun pääsi äänettömiä kierroksia, se oli kyllä vau! Tuossa jonkin kierroksen aikana alkoi tuntua reisissä se, että oli liikkunut tavallista enemmän. Mentiin myös yhdessä edestakaisin ja pääasiassa nekin menivät hyvin. Lopuksi vielä kiertelyä johtajaa vaihdellen. Sony oli äänekkäällä päällä, mutta lohduttavaa oli se, että treenikamu myös. Eihän se vetänyt vertoja herra “ruuneperille”, mutta kyllä sekin jutteli. Saatiin ekstrahäiriöitä ohimenevistä koululaisista ja koirista. Ehkä nuo saivat treenikamunkin juttelemaan? Ja, kyllähän ne omistajatkin taas höpisivät. Olipa taas kivaa. Edes sadekuurot eivät pilanneet tunnelmaa. Kiitos treenikamuille jälleen kerran :)

Tosiaan pieniä sadekuuroja oli tullut treenin aikana. Se laittoi miettimään, että lähdenkö työntämään pyörää Vakkelle. Ajatus vesisateesta ei innostanut, mutta toinen vaihtoehto oli, että sitten piti taas kävellä työmatkat. Kökköä säätä oli luvattu. Kuitenkaan siltä ei näyttänyt kun pakkailin reppuun sadeviitan. Ennen treeniin lähtöä pähkäilin vielä jopa, että laitanko kumpparit vaiko talvikengät. Onneksi olin valinnut kumpparit, sillä sitä ennusteen mukaista säätä sitten tuli. Treenin jälkeen oli pieni funtsimishetki, joka päättyi siihen, että kaivoin repusta viitan ja muutuin Waderiksi. Pyörää Sonyn kanssa työntäessäni päähän ei tulvinut mitään tähtien sota –juttuja, vaan huokailuja siitä, että vielä oli pitkä matka petiin. Sadekin näytti juuri sopivasti muuttuneen yhtenäiseksi. Miten mieltä ylentävää...

Vihdoinkin oltiin korjaamon edessä. Laitoin Sonyn kiinni puuhun ja menin sisälle liikkeeseen. Sony oli hiljaa puussa. Kai se oli jo jutellut suurimmat asiat treenin aikana ;) Pyörän sai takaisin tunnin päästä. Sadesäässä ei huvittanut kävellä, mutta tiesin, että jos jään paikoilleni, alkaa väsyttää. Siispä lähdettiin kävelemään kohti Prismaa. En varsinaisesti ollut menossa kauppaan. Lähinnä katoin, että ehtisikö siellä käydä. Vesisade kun oli tehnyt teistä melkoiset luistinradat. Oli niin liukasta, ettei Prismalle asti ehtinyt. En nähnyt kovin järkeväksi kävellä vesisateessa – varsinkin kun Sonylla ei ollut mitään vermettä. Ihan turkin kanssa sai äijä nyt pärjätä ja se säälitti mua. Jäätiin sitten bussipysäkin suojiin istumaan joksikin aikaa ennen kuin palattiin hakemaan pyörä. Sony odotteli taas kiltisti puussa kun kävin maksamassa 25 e uusista ketjuista ja niiden paikoilleen laitosta. Vanhat olivat jo niin venyneet, ettei niitä enää voinut pätkiä.

Kummallista oli, että kun lähdettiin kohti kotia, niin vasta silloin Sony noteerasi pyörän. Se alkoi ihmetellä, että mitä mä oikein työnsin. Pitkät piuhat vaiko oikeasti blondi, öh? :D  Tiet olivat niin kamalassa kunnossa, ettei niillä olisi voinut ajaa vaikka mukana olisi ollut Tico. Sitten kun tuli parempi kohta, niin sitten mä hyppäsin satulaan. Olin kyllä kävellyt jo enemmän kuin tarpeeksi ja pitihän se kattoa mitä Sony meinasi siitä – niin ja piti myöskin testata, että ketjut olivat kunnolla paikoillaan ;) En mennyt kovaa vauhtia, että ihan vaan ykkösellä sotkin eteenpäin. Alkuun Sony oli vähän, että “mur mur” kun hyppäsin satulaan, mutta kun käskin sen käyttäytyä, niin sitten se jolkotteli kiltisti vieressä. Myöhemmin tuli vielä toinenkin pätkä, jolla ajelin kävelyn sijasta. Se oli kyllä oikeestaan aika tyhmää ja vaarallistakin. Eihän siihen olisi paljoa tarvittu kun nurin olisin mennyt. Ticon kanssa ajelen yhdellä kädellä, mutta nyt se ei kyllä tullut kysymykseenkään. Ei, vaikka Ticolla on fleksi ja Sonylla oli parimetrinen normihihna. Sony piti pitää koko ajan ruodussa, jottei se huomaisi vaikkapa tirppaa, jolloin mä olisin nähnyt tähtikartan silmissäni ja nimennyt tähdet uudestaan painokelvottomilla nimillä ;) Juttelin ja kehuin Sonya koko ajan. Vauhti ei todellakaan ollut kova kun ajallisesti ei päästy yhtään kävelyä nopeammin kotiin. Vaikka aikaa ei säästynyt, niin jalkoja kyllä.

Viitasta huolimatta mulla oli housut aivan märät. Märkyys oli levinnyt myös saappaiden sisälle. Päälläni ollut takki yllätti positiivisesti, sillä vaikka sen toinen hiha oli ollut jatkuvasti alttiina sateelle, niin silti paidan hiha oli kuiva! Enpä tiennyt, että se takki olisi noin vedenpitävä!!! Vedenpitäväksi osoittautui myös Sonyn turkki. Luuloistani huolimatta se ei ollut läpimärkä kun oltiin päästy kotiin. Sony oli vain päältä märkä, mutta alta kuiva. Sellainen turkki on kova sana Islannissa.

Ticolle taas taisi olla kova pala se, että sen oli tyytyminen pihaan. En todellakaan lähtenyt enää millekään lenkille. En edes pienelle. Kuoriuduin nopeasti märistä vaatteista ja olipa kivaa saada kuivaa ylle! Sitten vähän peseydyin ja söin ennen kuin menin nukkumaan. Kello oli noin kolme kun vihdoinkin pääsin nukkumaan. Illalla oli taas pyörä käytössä, mutta tiet olivat lähinnä tarkoitettu luistimille. Töissä oli plääh –olo. Ei mua varsinaisesti väsyttänyt, mutta en myöskään tuntenut olevani täysin vedossa. Hieman innostuin, kun sain tietää, että tekisin taas niitä samoja malleja kuin edellisenäkin yönä. Mulla oli vielä muistissa se, miten olin niitä tehnyt, joten kuvittelin, että edessä olisi helppo yö. Nyt kysymys mulle: “Etkö sä jo opi tajuamaan, ettei tuolla koneella mikään pelaa niin kuin pitäisi???” Ei saisi luulla luuta lihaksi, sillä enää ne edellisen yön vauhdit ja muut säädöt eivät olleet sopivia. Nyt piti ettiä uudet... Onneksi löysin ne yhtään käämiä purkamatta, sillä tähän malliin oli kiskot laskettu, joka tarkoitti sitä, että yksikin purku ja sarja ei tulisi valmiiksi. Ja onneksi ei ollut mitään suurempaa ongelmaa. Koko yö siihen meni, jotta sain väännettyä ne sarjan 75 käämiä. Vanhalla koneella tuo olisi ollut keskinkertainen tulos, mutta tällä koneella mun ehdotonta huippua. Vanhalla koneella tuon sarjan olisi tehnyt paljon nopeammin, sillä malli ei ollut vaikea – ainoastaan kone on sitä...

Kotona ei huvittanut lähteä luistelemaan kahden intoa puhkuvan aasin kanssa. Enkä ollut kovin ilahtunut mahdollisuudesta törmätä naapurin labbikseen. Mä olin ihan raato enkä halunnut mitään ylimääräistä kokemusta. Halusin vain silkkiä sileää, joten lähdin tarpomaan lähipellolle poikien kanssa. Siellä ei ollut liukasta eikä tarvinnut pelätä vastaantulevia koiria. Aamupalaksi höyläsin juustoa, jotta sain nopeasti mahaa täytettyä ja sitten menin nukkumaan.

Olivat luvanneet perjantaille lumisadetta ja myrskyä. Kova tuuli oli alkanut jo torstai illalla. Kun heräsin, mietin, että vieläköhän ulkona tuuli kovin ja joko sitä lunta satoi? Oliko hyvä sää lähteä kauppaan? Kurkistin ikkunasta ja käperryin takaisin peiton alle. Siellä tuuli ja satoi lunta, siis ei mikään kauppaan meno ilma. Mua ei kuitenkaan väsyttänyt, joten nousin ylös. Jaloissa tuntui jokainen kävelty askel. Nollasin jalkojen askelmittarin sillä välin kun pojat painelivat pihalla. Kun reidet ja pohkeet oli venytelty, niin ei enää tuntunut missään viime päivien maratoonaaminen. Samalla olin pohtinut, että mennäkö vai eikö mennä kauppaan, sillä poikia seuratessani ikkunasta sää ei loppujen lopuksi näyttänyt kovin pahalta. Lunta tuli ja tuuli kovaa, mutta lumi oli kuivaa eikä tuuli ollut tapaninpäivän veroinen. Jos joku olisi sanonut mulle aamulla, että mä kävelen vielä myöhemmin päivällä kauppaan, niin olisin tilannut sille siltä istumalta kyydin Kupittaalle (= turkulainen hullujen huone. Tosin siellä on myös koulu, mutta lieneekö niillä kovin paljoa eroa ;) Itekin oon siellä ollut ja tämmöinen musta on tullut). Olin aamulla niin loppu, että kuvittelin päivän menevän löhöilyn merkeissä.

Niin siinä sitten tosiaan kävi, että käytiin poikien kanssa kaupassa lumituiskussa. En kokenut säätä kovin kamalaksi (olikohan ne ihan viisaita kun päästivät mut pois sieltä Kupittaalta ;)  ). Eteen näki hyvin kun laittoi päähän lippiksen ja hupun sitä paikoillaan pitämään. Kaikkein inhottavinta oli se, kun tuli kuuma. Että mä sitten inhoan tulla hikiseksi. Se on jotenkin niin inha tunne. Kaikki muu menetteli: tuuli, lumisade ja painava reppu. Ilmeisesti mulla oli liikaa vaatetta päällä kun tuli niin kuuma.

Kaupan jälkeen pojat tahtoivat vielä jäädä pihalle touhuumaan. Ite menin sisälle tekemään syntiä, eli syömään laskiaispullaa. Nyt taas saa kaupasta Salosen laskiaispullia, joissa on päällä niin tomu-, kuin raesokeria ja sisällä kermaa ja hilloa, nammmm!

Pojilla taisi olla kovakova nälkä. Ticohan nyt aina itkee kun alan poikia ruokkimaan. Sitten vielä, jos laitan mukaan vaikkapa kananmunaa, niin Tico itkee kahta kauheammin. Siltä ei jää huomaamatta jos kuppiin tulee muutakin kuin nappulaa. Sony yleensä vaan istuu ja odottaa. Tällä kertaa Ticon itku sai Sonyn haukahtelemaan. Äijät olivat selkeästi sitä mieltä, että nyt pötyä pöytään muija ja äkkiä!

Kahtena päivänä sain koiramaista postia. Torstaina tupsahti laatikkoon poikien valiodiplomit. Joo, nyt se sitten on tehty ja huushollista löytyy kaksi virallista valiota. Sitä jotenkin pehmeni Sonyn hyökkäyksen jälkeen, enkä enää jaksanut mököttää sille penkin alle menneestä “haukku”testistä. Saipahan sen asian pois päiväjärjestyksestä ja aivokiemuroista.
Perjantaina taas laatikossa odottivat näyttelylaput ja kirje ulkomailta. Luulin ensin, että se on Islannista, mutta lähempi tarkastelu paljasti sen olevan Latviasta. Kuoressa oli pieni lappu, jossa suomenkieli oli vähemmistö. Kuvittelisin tuon olevan Latvian CACIBin vahvistuksen? Kivaa oli huomata, että ne joiden kanssa ollaan suunniteltu tapaamista näyttelyssä, niin niiden kehät ovat melko lähellä. Ehkäpä tällä kertaa ne tapaamiset myös onnistuvat? Oman rodun edustajien lisäksi pitäisi tavata shelttityttönen, mittelipoika, ja sitten voisi käydä tsekkaamassa, että onko se holskutyttö, joka messarireissulla tavattiin, ilmoitettu sinne. Niin ja se podengon omistaja (kyseli su koulutuksessa, että oltiinko me messarissa). Erään pumin omistajan miittaamisessa ei liene ongelmia, sillä hän on siellä ilman koiraa. Nuo tapaamiset on just sitä parasta noissa näyttelyissä :)

Siitäkin huolimatta, että pystyin lähtemään semmoisen tuntia myöhemmin kuin ennen, en voinut mennä lenkille juurikaan myöhemmin. Syynä oli se ärrieri. Täällä kun on huonot lenkkivaihtoehdot, niin sen paikan ohi on miltei pakko mennä jos haluaa tehdä kierroksen. Mä taas en uskalla enää mennä siitä kohdasta klo 9-11 välisenä aikana viikonloppuisin. Se on mälsää kun ei voi liikkua vapaasti.

Mittari näytti semmoista –16 kun lähdin Sonyn kanssa. Aurinko paistoi, joten oli kiva ilma. Olin lähtenyt puoltoista tuntia ennen koulutuksen alkamista. Suurin piirtein tiesin kauanko sinne kestäisi mennä, mutta hyvä se oli varata reilusti aikaa näin ekalla kerralla. Kun oltiin kohdassa, jossa muistelin nähneeni sen paikan viitan, sitä viittaa ei näkynytkään. Jatkoin kuitenkin eteenpäin ajatellen, että ehkäpä se paikka vielä tulee vastaan. Eihän sitä tiennyt vaikka myrsky olisi vienyt sen viitan mennessään. Käveltiin sitä tietä niin pitkälle kuin pääsi, mutta mitään sellaista hallia ei näkynyt. Kokeilin vielä toista sivuun lähtevää tietä, mutta jälleen vedettiin vesiperä. Kello läheni puolta kahtatoista eikä ollut koulutuspaikan sijainnista mitään tietoa! Olin kyllä kartasta kattonut, että sen paikan piti olla siellä, missä sen oletinkin olevan, mutta ei ollut. Soitin siskolle. Jo ennen kuin hän ehti vastata puhelimeen, niin akku piippasi. Luuri oli täyteen ladattu ennen lähtöä, joten tosi kiva... Sisko ehti vastata. Kerroin pikaisesti tilanteen. Siskokin luuli sen paikan olevan siellä. Annoin osoitteen ja sanoin, että akku on lopussa. Sisko kattoi kartasta sillä välin kun mulla oli luuri hetken aikaa kiinni. Kun sen sitten taas laitoin päälle akku näytti olevan ihan täynnä... Sisko tunsi seutua kun siellä päin on kaksi agihallia ja se on käynyt siellä treenaamassa. Itekin tunsin seutua juuri niiden hallien verran ja niitä hyödyksi käyttäen mulle neuvottiin tie. Se paikka oli muuttanut, mutta onneksi ei kovin kauas. Paahtaen lähdettiin ettimään sitä oikeaa tietä. Olipa hyvä, että olin lähtenyt liikenteeseen ajoissa, sillä jos olisin lähtenyt “täsmäajassa”, niin oltais myöhästytty ja komiasti. Oikea tie löytyi ja kiitin siskoa avusta.

Tämä halli on pienempi kuin se, jossa käytiin syksyllä. Tämä myös on lämmin halli, joten ei tarvinnut murehtia jäätyvistä sormista. Päinvastoin toppavaatetuksella tuli turkasen kuuma. Kun odoteltiin koulutuksen alkamista, niin yksi koiranomistaja tuli kysymään oltiinko me messarissa. Jos olisin ollut koira, niin se olisi ollut viu, korvat luimuun ja häntä koipien väliin. Sillä hetkellä olisi tehnyt mieli kadota maan alle. Pelotti, että mitä se sanoisi... Omistaja sanoi nähneensä meidät siellä, muttei ollut uskaltanut tulla juttelemaan kun ei ollut ollut täysin varma, että oltiinko me ne, joiksi hän meitä kuvitteli. Sitten kysyi miten meillä oli mennyt. Kuivasti totesin, että Sony oli ROP. Omistaja arveli, että oli varmaan ollut paljon koiria. Sanoin, että uroksia oli kaksi ja narttuja viisi. Sitten se sanoi, että meillä oli mennyt hyvin. Just joo... Hänen koirat olivat myös pärjänneet hyvin – tosin olivat olleet rotunsa ainoat edustajat. Noh, sama kai se on paljastaa tässä jo nyt, että Sony on ilmoitettu Turun näyttelyyn. Meitin ihana treenikaveri tulee sinne kans ja heidän kanssa sitten kattellaan meininkiä ennen kehää. Ja muutaman muun, jos vaan suostuvat... Tuo koiranomistaja ja sitten se mies, jonka kanssa on aiemmin tullut juteltua kysyivät, että ollaanko tulossa Turkuun. Kerroin heille tilanteen.

Ensin näytti, ettei paikalle tulisi kuin muutama koira, mutta niitä sitten tuli pikku hiljaa lisää. Tilaa ei ollut liikaa, mutta eihän sitä myöskään ole oikeissakaan näyttelyissä. Ei se ahtaus mua haitannut. Ensin seisotettiin ja sitten kierrettiin ainakin kerran. Hallissa tuli sen verran lämmin, että tuntuu suurimman osan koulutuksen kulusta haihtuneen pois nupista lämmön aiheuttaman hikoilun vuoksi. Eka kierros meni hiljaisesti! Olin kyllä totisesti yllättynyt. Mulla oli taskussa raakaa jauhelihaa ja se teki hyvin kauppansa. Vähän oli jänskättänyt, että jäätyykö se liha kun kävellään sinne ja meneekö tasku sotkuun. Ei käynyt kumminkaan.

Kiertelyä oli paljon. Jossain vaiheessa se äänikin tuli mukaan. En enää muista missä vaiheessa. Nyt oon keksinyt keinon, jolla saan äänen poikki nopeasti: jos Sony mökää, niin siitä tulee hirtto. En roikota niin, että tassut on ilmassa vaan sen verran, että hihna tuntuu inhottavalta kurkussa ja sitten Sony lopettaa. Kielto ei auta, enkä viitti paiskoa MC:a muiden koirien vuoksi. Hirtto on estänyt myös ne jarrukiljahdukset.

Yksittäisliikkeet menivät hyvin. Oli eestaas menoa ja kolmiota ja aina meni hyvin. Jopa siis multa ;) Kerran piti mennä peilin eteen kattomaan, että miten se koira seisoo. Johan romahti mun maailma kun sain huomata, että Sonyn etutassut olivat pikkuisen liian edessä. Ja pah, en välitä miten tuo seisoo. Jos luomuasento ei kelpaa, niin sitten saa olla. Korjailemaan en ala.

Ne miehet, jotka olivat useimmin viime syksynä kouluttajina, istuivat nyt sohvalla. Kai olivat vaan halunneet tulla kattelemaan, sillä nyt koulutusta veti kaksi muuta henkilöä. Kun pysähdyttiin niiden kohdalle, toinen kysyi olinko taas kävellyt. Vastattuani myöntävästi se pyöritteli päätään kun olin semmoisessa pakkasessa kävellyt. Sanoi sille toiselle miehelle, että saisi herrasmiehenä tarjota mulle kyydin. Miesten taivastellessa sanoin, että nyt oli tunnin lyhyempi matka, joten edelliseen verrattuna se ei ollut mitään. Ne miehet fanittivat Sonya. Niiden juttujen perusteella tuntui, että heiltä puuttui enää semmoiset pienet Sony-liput, joita heilutella. Sony oli taas niin upea ja me oltiin hypnoottinen ja lumoava pari. Sonyn seisominen on jotain, jota ne miehet ihailee ihan täysillä. Hienoa se kyllä onkin, kieltämättä. Ihan ihmetyttää miten Sony pystyy seisomaan kuin patsas kun sitä tutkitaan. Sony ei välitä vaikka hampaita katotaan tai vedetään kaksin käsin pitkin kylkeä tai suoristetaan häntä. Mikään ei hetkauta sitä ja en avita sitä mitenkään hihnan kanssa. Seison vaan hihna löysällä ja toistan seiso-sanaa kera kehujen. Tico ei moiseen pystyisi. Se alkaa hytkyä satasella jos joku lähestyy sitä – niin ja haukkua myös, prkl. Sony vaan seisoo. Saattaa se vilkaista tutkijaa, heilauttaa häntäänsä ja sitten taas kattelee mua. Tuosta patsastelusta voisi kuvitella, ettei Sony välitä vieraista. Väärin. Äijyli on ihan onnesta sykkyrällä jos joku tahtoo sitä silittää. Siksi vähän kummastuttaa, että miten se pystyy olemaan tutkimisissa niin aloillaan.

Pari kertaa oli parin kanssa eestaas. Ekana parina oli appenzelleri. Ei mennyt hyvin vaan ääntä tuli. Toisella kertaa oli vihi ja nyt meni äänettömästi! Oonkohan nyt muistanut kertoa suurin piirtein koulutuksen kulun? Sen tunnin jälkeen oli niin kuuma, että paita oli ihan märkä. No jippii vaan... Kaiken kaikkiaan koulutus meni paremmin kuin olin odottanut. Sony ei ollut läheskään niin paha kuin olin pelännyt. Tuosta varmaan saa kiittää ihania treenikamuja ja ehkä koirabongailua.

Kotona oli Sonyn vuoro jäädä yksin. En halunnut laittaa sitä “pimiöön”, sillä se oli kylmä paikka. Jätin Sonyn samalle alueelle kuin jätän Ticonkin. Ticon kanssa lähdin pyöräilemään. Se oli hieman haastavaa polkea koko ajan kolmosella, sillä vaihteet olivat jäässä. Mäet myös piti sillä sotkea. Tico ei ole näköjään hiffanut, että pyöräily on meno-paluu. Ticon vauhdista päätellen sille on olemassa vain menosuunta. Kandeis säästellä niitä voimia paluuseenkin ;)

Kun sitten tultiin takaisin ja olin avaamassa ulko-ovea, kuulin kolauksen. Tiesin heti mitä se oli. Sony joko hyppäsi tai kömpelyyttään putosi kuistin pöydältä. Kuumeisesti yritin miettiä, että olinko muka unohtanut laittaa sen hakasen. En ollut. Haka löytyi lattialta... Joko sitä ovea on rynkytetty urakalla tai sitten se haka on antanut kerrasta periksi. Tiedä sitten mikä on totuus. Olin luottanut siihen hakaan ja siksi kuistinovi ei ollut lukossa. Mua lähinnä huvitti ajatella, että olin jättänyt Sonyn lämpimään, jottei sille tulisi kylmä ja sitten se löytyi kuistilta.

Tiistaina sitten päästiin Ticon kanssa koulutukseen. Otin pihalla yksittäisliikkeinä i-s-m. Maata otin vain kerran, jottei neidin pitsinen alushame menisi piloille ;) Kaikki menivät hyvin.

Tällä kertaa ohjelmassa oli seisomista tason mukaan. Huomioiden miten hyvin oli mennyt pihalla, niin olin kyllä pettynyt kun sisällä Tico ei jäänyt seisomaan. Sitä tuntui haittaavan muut koirat, että kiitos vaan ärrieri. Me sitten tehtiin seisomista niin, että Tico vaan seisoi ja mä liikuin ja kävin palkkaamassa Ticoa. Hyvin se seisoi paikoillaan. Kun lopussa kokeiltiin liikkeestä seisomista, ei onnistunut :( Ihan lopuksi oli vielä hyppyä. Tico vaan hyppäsi yli. Ensin namin mukana ja sitten ilman kun osasi niin hyvin. Ilmeisesti vuoden agitreeneistä oli vielä jotain muistissa.

Nyt olin jättänyt Sonyn eteiseen. Vessanovi oli auki, jotta herra pystyi mennä sinne lämmittelemään jos kylmä alkoi purra. Heti alussa Sony rynkytti kuistinoven kahvaa ihan satasella. Kopautin talonseinään ja sanoin “ei!”. Siihen loppui rynkytys.

Viime yö töissä oli taas niitä öitä kun alkoi ahistaa. Käämimäärä jäi taas vähäiseksi kun piti tapella liimaantuneen alumiinin kanssa. Se katkoi koko ajan semmoista sitä puhdistamaan laitettua narua eikä pysynyt ohjureissa. Mä yritin ja yritin, mutta en saanut hommaa toimimaan. Purkaakin piti kun niistä käämeistä tuli niin kamalia kun se alumiini ei pysynyt ohjureissa. Oli toinenkin rulla sitä samaa alumiinilaatua, mutta se rulla oli yhtä pee. Olisin halunnut tilata uutta alumiinia, muttei yöllä ollut ketään kuka olisi sitä hakenut. Surkeana ajattelin, että miten se aamuvuorolainen kiroaa mut kun en ollut saanut aikaiseksi mitään – taaskaan :( Kahden jälkeen lopetin käämimisen kun ei sujunut, niin ei huvittanut käämiä semmoisen teippirullan kanssa, mrh.

Sitten vihdoinkin tuli aika, jolloin pystyi lähteä pois. Juuri sillä hetkellä multa tultiin kysymään, että olinko tilannut alumiinia. Jes, sain vaihtaa rullan ennen kuin lähdin. Aamuvuorolainen tulee sen verran myöhään, etten sitä yleensä näe. Jäin vaihtamaan rullan. Sehän nyt oli vähintä mitä pystyin tekemään niin p****n yön jälkeen. Lisäksi ajattelin, että ehkä se lepyttäisi aamuvuorolaista kun se voisi alkaa heti käämiä uuden rullan kanssa. Aamuvuorolainen oli jo muilta kuullut mun yöstä ja tullessaan sanoi tapelleensa eilen saman ongelman kanssa kun teki niitä samanlaisia käämejä. Se oli jotenkin helpotus kuulla, että oikeasti en ollut ainoa, jolla meni huonosti. Sitä jotenkin kuvittelee, että ne kaksi muuta käämivät huikeita määriä ja vaan mä sählään. Sitä ei vaan voi uskoa, etten saa enää aikaiseksi läheskään niin paljon kuin ennen. Ja on tuossa sekin, että edellisen koneen alkuaikoina sain hyvin herkästi kuulla jos olin mokannut tai yö oli ollut muuten huono. Siitä on varmaan jäänyt sellainen olo, että nytkin tulee sanomista kun menee huonosti. Aina oon ollut siihen varautunut, mutta koskaan en oo saanut huutia. Onko tuollainen oikeasti sallittua tuolla koneella? Meillä on kerran vuodessa juttuhetki pomon kanssa. Käydään läpi mennyttä vuotta. Kyllä jännittää, että tuleeko pomolta noottia kun oon nykyään luuseri...

Ja vielä, voi että, ulkona sataa vettä :(